Suomi arkistot - Maankiertäjä

Riiho

Kirjoitettu 1.9.20266.9.2026 kirjoittaja &s

Suomenselän alue on sellainen, että muuton päälinjat kiertävät sen kaukaa ja hyviä lintupaikkoja on muutenkin rajallisesti. Yksi sellainen on Riiho Keuruulla. Sitä paitsi Riihon majatalo on suosittu paikka kokouksille, tällä kertaa siellä oli taas Marx-opisto. Sen lisäksi alueella on kourallinen geokätköjä ja onhan se kaunista perus-Keuruuta.

Kun tulin junalla, taas, niin tulin Haapamäelle. Minulta on pyydetty asemien arvosteluja. Minusta ei ole reilua antaa Haapamäen asemalle arvosanaksi 0, sillä se on jotenkin neutraali. Luvun pitäisi olla negatiivinen. Varkauden slummiutuneella asemalla pääsi pakoon Suomen epäystävällistä säätä ja saattoi sivistyneesti istua penkillä. Toisaalta, jos halusi olla sisällä, ei ollut mahdollista istua kuin portailla. Haapamäellä ei ole penkkejä. Siellä ei ole WC:tä, siellä ei saa ladata kännykkää, siellä ei ole lähellä kauppaa, siellä ei ole edes kunnossa suojassa sateelta, tuulesta nyt puhumattakaan. Ja VR:llä työskentelevän mukaan Haapamäellä tuulee aina. Talvella tuuli on tarpeeksi navakkaa, että varmasti joutuu kamppailemaan hypotermian kanssa. Kesällä tuuli ei ole riittävää pitämään hyttysiä loitolla.

Jos Varkauden asema oli slummi, oli Haapamäki romupiha. Ilmeisesti Keuruulla ei ole julkisivulautakuntaa. Tämä ei ole se osa Keuruuta, mitä Visit Keuruu haluaa sinun näkevän.

Mutta kaikki tämä ansaitsee sen, että Haapamäki olisi ehkä nolla miinus, mutta asiat ovat paljon huonommin. Kysyin asialta isältäni ja hän sanoi, että kun minä synnyin, hän meni Tampereelle Haapamäen kautta ja se oli silloin samanlainen, 57 vuotta sitten! Sen lisäksi laiturit ovat matalia, joten junasta laskeutuminen ja junaan nousu ovat vaikeita lastatun pyörän kanssa. Liikuntarajotteiselle moiset laiturit ovat mahdottomia. Valitettavasti Haapamäki ei ole mikä tahansa asema, vaan siellä voi joutua vaihtamaan junaa. Hopeareunus on, että kaikkialla muualla on ehkä parempi asema kuin Haapamäellä, sillä Haapamäki on ehkäpä Suomen huonoin asema. Kova juttu, sillä on ihan pyöreitä nollia kuten Skogby tai Santala.

Haapamäellä ajoin urheilukentälle, jossa geokätkö ja sen jälkeen kirkon ohi Puhdistamon lintutornille, jossa toinen geokätkö. Puhdistamolla oli töyhtötiainen ja närhi. Keuruulla rakennetaan lintutorneja joka paikkaan. Kaikissa niissä paikoissa ei ole edes lintuja tai ei ole ollut silloin, kun minä olen ollut paikalla.

Puhdistamolta lähdin läheiselle geokätkölle Ristakosken myllylle. Ajattelin, että mylly on tietysti jättipalsamin, jättebalsaminin saastuttama. Olin kyllä väärässä tässä. Siellä kasvoi ihan kotoista nokkosta ja paljon.

Muistan ajan, jolloin joka paikkaa ei koristaneet etovat vieraslajit. Silloin joka paikka kasvoi nokkosta. Tämä oli nyt sellainen perinnemaisema. Tietysti myös geokätkö oli täysin nokkosten ympäröimä. Oli kivulias matka kätkölle.

Takaisin tullessa, lähempänä Haapamäen kirkkoa kasvoi iljettävää vieraslajia kyllä pieni esiintymä, mutta se oli ainoa paikka, missä jättipalsami kasvoi tällä reissulla.

Seuraava kätkö oli Riihon uimarannalla. Uimaranta oli laitettu varsin miellyttäväksi. Siellä oli ainakin 20 västäräkkiä ja kolme kurkea meni ohi ja 50 haapanalta näyttävää vesiäistä. Paikalle tupsahti myös toinen orni kiikaroimaan järvelle.

Mutta erikoisin nähtävyys alueella oli, kun tieltä lähti vastakkaiseen suuntaan krävelille ja kääntyi heti vasemmalle ja polkua myöten ylös mäelle.

Metsässä oli Talvisota-elokuvan Äyräpään kirkon lavaste. En ole sotaleffojen fani, mutta nyt pitää kyllä katsoa.

Talvisota-elokuvan ja lavasteen tekoa Riihossa

Kovin montaa kertaa ei voi tuhota Äyräpään kirkkoa, kyllä olikin komea lavaste. Äkkipäätä saman arkkitehdin samanlaista työtä en ole löytänyt. Kirkko oli vieläpä melko uusi talvisodan aikana.

Olisin ollut Riihon majatalolla erittäin paljon etuajassa, mutta ajoin ohi ja kävin vielä Peräjärven lintutornilla.

Peräjärven lintutorniPeräjärven lintutornilla näin pari kurkea ja punarinnan. Epäilemättä olisin nähnyt ne ilman torniin kiipeämistäkin. Onkohan täällä aina niin huonoa. SSLTY:n sivu tietää kertoa: ”Peräjärvi on kevätmuuttoaikaan parhaimmillaan. Silloin siellä pysähtyy runsaasti sorsia ja kahlaajia. Säännölliseen pesimälinnustoon kuuluu mm. 70-190 paria naurulokkeja, 10-20 paria pikkulokkeja, jouhi- ja lapasorsia, tukkasotkia, kurki ja laulujoutsen. Lisäksi alueella on 2000-luvulla havaittu mm. mustakurkku-uikku, uivelo, harmaahaikara, ruskosuohaukka, luhtakana, luhtahuitti, ruisrääkkä, musta- ja punajalkaviklo sekä meriharakka.”

Nyt se ei todellakaan ollut parhaimmillaan. Paikka on kyllä ihan viihtyisä.

Siirryin Riihon majataloon, jossa yövyin kaksi yötä. Parasta oli sauna, mutta saunasta uimaan oli pitkähkö matka. Kaksi päivää suoleni kesti, mutta toisena yönä alkoi wc:ssä ravaaminen. En halunnut valvottaa muita jatkuvalla ravaamisellani, vaan menin saunalle. Sillä välin minun kännykkäni oli karjunut muut hereille. Minä en enää pysty kontrolloimaan digilaitteitani. Siihen liittyen: halusin että Weimarin-Amerikan Epsteinvaltojen aikana ostettu Garmin Montana 700 kommunikoisi minun ajoni kännykkäni kanssa ja etsin wifiä. Löysin wifin ”lesbian”. Hauska tutustua, mutta etsin kuitenkin Android APb:tä.

Himmaanmäestä oli tehty nähtävyys sitten sen jälkeen, kun 20 vuotta sitten olin ajanut siitä ohi. Nyt osa porukasta lähti kävellen sen tornille, minä lähdin ajamaan pyörällä sinne.

Minulla on varmaan puolen kilometrin päässä kotoa paremmat maisemat kuin Himmaanmäen näkötornista. Vesialuetta näkyi vähän, metsää näkyi loppumattomiin. Muualla Keuruullakin on paljon näyttävämpiä paikkoja. En löytänyt tornin geokätköä, mutta se ei vaikuta tuomiooni. Suomenselän lintutieteellinen yhdistys ei mainitse, että torni olisi esimerkiksi muuton tarkkailussa merkittävä.

Sunnuntaina kun sää oli sateinen, niin sateettomana hetkenä lähdin takaisin Haapamäelle. Riihon pelloilla näin keltavästäräkkejä uudeksi lajiksi tälle vuodelle. Minulla oli aika kypsyä Haapamäellä pitkään, useita tunteja, ja kiertelin eri paikoissa. Kylällä oli sinimustan liikkeen tarroja, jotka poistin ja korvasin tarroilla, mitkä heikäläisiä ei tule miellyttämään. Se lisäsi kuvaani Haapamäen tympeydestä. Tampereella sinimustien tarrat eivät näy katukuvassa pitkään.

Haapamäellä kuitenkin on vanhan ajan junia, paljon ja Haapamäen museoveturiyhdistyksen kalustoa on liikkellä pitkin Suomea. Olen, esimerkiksi, ajanut Seinäjoelta Kaskisiin silakkamarkkinoille museojunalla. Museojunat ovatkin paras, mitä Haapamäellä on tarjottavana, mutta sitä varten ei kannata tänne tulla.

Sain itselleni etsittyä romun keskeltä puutarhatuolin ja istuskelin siinä monta tuntia. Palokärki kuikutti. Sitten sain pyöräni taas junaan. Kiskobussin ovet toimivat, mutta menomatkalla toinen niistä pysyi kiinni, mikä teki pyörän laskemisesta laiturille vielä erityisen vaikeaa. Mainitsin asiasta veturimiehelle Tampereella ja hän ynisi jotain vastaukseksi. Haapamäellä hän ei avuksi vaivautunut.

Kävipä sitten niin, että viikon päästä reissusta museojuna Haapamäeltä tuli Tampereelle ja tarjolla oli vuoroja Nokialle ja minä tietysti lähdin.

Museovaunu ulkoa. Matkatavarahyllyllä on tilaa vaikka Karjalan evakuoimiseen tai sitten sinne sopii saunamökin laudat ja vielä kiuaskin.

Tavaravaunussa on runsaasti tilaa tavaroille. Nytkin meni kuusi polkupyörää ja lastenrattaat. Toisin on IC-junissa nykyään.

Asemat: Tampereen asemalla on lähes maksimaalinen varustelu, mutta yllättävästi se on keskellä yötä jonkun tunnin kiinni. En ole varma, saako siellä ladattua kännykkää. Kun VR uhkaa lopettaa lipunmyynnin muuten kuin diginä, on tärkeää, että saa sen kännykän ladattua asemalla. Ruokakaupat ovat lähellä asemaa ja vähän kaikki muukin. Tampereen asema on lähellä Pännäisten tasoa.

Nokialla asemalla on meneillään suurikin remontti ja se tarjoaa suojaa sateelta eikä sitten mitään muuta. Ruokakaupat ovat ilmeisen kaukana. Läheinen ravintola on muuttunut autiotaloksi. Nokian asema saa pyöreän ja rehellisen nollan.

Kävin Fäbodassa

Kirjoitettu 25.8.2026 kirjoittaja &s

Kävin Fäbodassa kesällä, koska siellä oli geokätköilyn Piratemania- megatapahtuma. Viime vuonna oli Pietarsaaressa geokätköilyn block party ja silloin kerkisin tekemään kaiken, mitä Pietarsaaressa on järkevä tehdä tai ainakin, mitä ajattelin järkeväksi. Siihen kuului kello ja arktinen museo ja Fäboda. Nyt siis vähän sama uusintana, mutta ilman mitään elämyksiä. Voiko tästä kirjoittaa edes blogia.

Tulinpa junalla Pännäisten asemalle. Päällä oli kovan sateen uhka, minkä piti alkaa tunnin päästä. Juna oli muutaman minuutin myöhässä ja eksyin vähän Pännäisissä. Sitten ajoin lujaa Pietarsaareen. Stravan mukaan minun nopein 10 km tuli tällä välillä. Sade kuitenkin alkoi etuajassa. Pääsin kuitenkin suhteellisen vähän kastuneena hotelliin perille. Myöhemmin tuli paljon enemmän kastuneita hotellille.

Ilman ollessa, mitä oli, olin hotellissa, enkä lähtenyt sieltä samana päivänä pois, vaikka sää selkeni.

Aamupalalta Fäbodan metsään. Siellä oli kartan mukaan isokokoinen laitos, mikä paljastui turkistarhaksi. Aikoinaan, kun Suomeen muutin, oli iso juttu päästää irralleen eläimiä turkistarhoilta tai värjätä kettuja jollain maalilla. En tiedä, oliko tällainen tapahtunut täällä koskaan. Onneksi minua ei sellaisista toimista siellä kukaan epäillytkään.

Tarhan takana oli metsää, jossa oli kätkö, jonka vaikeusarvo oli neljä (viidestä) ja maastoarvo täydet viisi. Ajattelin, että siellä saattaisi olla heti aamusta purkin alla muitakin, jotka yrittäisivät saada sen alas korkealta. Olin väärässä. Itse asiassa, moinen purnukka ei ollut edes kovin korkealla ja sain sen logattua.

Nyt minulle jäi kaikista vaikeus -ja maastoarvojen vaihtoehdoista puuttumaan vain yksi: vaikeus 4½ ja maasto 3. Sen sain myöhemmin Lempäälästä. Siitä tuli pieni yllätysprojekti tälle vuodelle.

Itikat söivät metsässä, enkä halunnut olla siellä enempää, vaan poljin samaa reittiä takaisin turkistarhalle ja päätielle ja menin Fäbodaan, missä Megan valmistelut olivat hyvässä käynnissä.

Se mahdollisti pulahduksen uimaan. Uimapuku päälle ja veteen, mutta vesi oli käsipohjasyvyistä loputtomasti.

Megan puitteissa kävin Fäbodan lähikätköillä ja lintutornilla.

Kaiken kukkuraksi geokätköpurkki roikkui tuossa

Osa tapahtumiin osallistujista oli pukeutunut merirosvotyyliin ja siellä oli oma porukkansa Latviasta. Latvialaiset näin viikkoa myöhemmin Viimsin Megassa Eestissä, tällä kertaa ilman merirosvoasusteita.

Istuskelin kahvilassa pitkään lataamassa sähkölaitteitani ja ilmeisesti silloin juuri sadekuuro pyyhkäisi yli. No, eipä ollut sateesta haittaa tällä reissulla. Ajoin Fäbodasta vielä jälkitapahtumaan Pietarsaaressa olevalle huoltoasemalle ja siellä Pännäisten asemalle.

Pännäisissä saa aseman oven auki summeria painamalla. Aseman odotustilassa on WC ja sähköä ja muutama penkki. Kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Jos näitä VR:n maakunnallisia asemia vertailee, niin Pännäinen on lähes täydellinen. Sen lisäksi myös ulkona on katokset. Miinuksena on parkanoituminen, eli asema ei ole lähellä esimerkiksi ruokakauppaa tai mitään kauppaa, mutta sehän ei olekaan varsinaisesti aseman vika. Aseman ympäristökin oli siisti ja vaikutti turvalliselta, toisin kuin slummiutunut Varkaus.

Synkkä Varkaus

Kirjoitettu 18.8.2026 kirjoittaja &s

Tänä kesänä sattui olemaan kolmen viikonlopun reissuputki ja Punaiset Suvipäivät oli viimeinen niistä. Pääsen lepäämään tällä viikolla? Siltä se tuntuu. Punaisten suvipäivien teemoina oli sellaiset mieltä ylentävät asiat kuin ”hyvinvointivaltion terminaalivaihe”, ”AY-liikkeen iltarusko” ja ”goottilainen marxilaisuus”, johon liittyi kapitalismi kauhutarinana.

Mutta ensinnä siis Varkauteen, minne täältä mennään junalla. Vaihto on Pieksämäellä ja se on tehty niin, että kaikki kolme junaa ovat paikalla samaan aikaan ja laiturit ovat täynnä ihmisiä. Tampereen kautta Pieksämäelle tuleva juna on myös joka kerta myöhässä. Niin oli tälläkin kertaa. Tuli pyörän kanssa nopea vaihto eli pyörä hissiin, sitten alikäytävään, joka oli koko leveydeltään täynnä junanvaihtajia, pyörä hissiin, junaan ja Varkauteen.

Varkauteen tultaessa kukkivat jättipalsamit, mitä kovalla työllä kitketään täällä Tampereella. Varkauteen tultaessa on myös Jehovan todistajien konventtisali. Kyltti sanoo, että valtakunnansali. On kai siellä sellainenkin.

Minä olin aikoinaan, kun sitä rakennettiin, talkoissa siellä ja lapioin multaa kottikärryyn ja kottikärryä kuljetti Jukka Hyvärinen ja hän kärräsi mullat juoksujalkaa kohteeseensa ja tuli juosten takaisin niin etten minä saanut lapion varressa huilata laisinkaan. Jukka oli juoksija ja tässäpä ensimmäinen synkkä tarina: hän kuoli salamaniskuun nuorena. Hän oli tullut Tanskasta pyöräilemästä ja oli mökillään Polvijärvellä ja salama iski läheisiin puihin ja meni juuria myöten mökkiin ja tappoi hänet. Uutinen asiasta on tässä:

”1.8.1994 3:00

POLVIJÄRVI – Salama tappoi miehen sunnuntaina aamuyöstä Polvijärven Rauanjoella Pohjois-Karjalassa. Miehen kanssa 90 asteen kulmassa nukkunut vaimo pelastui ilmeisesti hopeakorunsa ansiosta.”

Hän oli kuollessaan 34.
Kiskobussi saapui Varkauteen ajoissa, enkä kauaa saanut ihmetellä Varkauden pahasti slummiutunutta asemaa, kun lähdin jo geokätkölle. Joskus voisi kirjoittaa sarjan Suomen surkeimmista asemista, mutta se olisi tosi pitkä. Varkaudessa pääsee sentään suojaan säältä istumaan rappusille tai jotain.

Ensimmäinen kohde oli virtuaalikätkö muraalilla. Aikoinaan Varkaudessa oli muraali ja kauan ennen kuin muraaleita oli missään muualla Suomessa ja se oli rodullistettu henkilö. Ehkäpä ajatus oli, että savolaiset ovat Suomen rodullistettuja.

Seuraava kohde oli massatornit. Massatornit oli punaisen Varkauden viimeinen puolustuskohde 1918. Vuonna 1918 Varkaus oli tulipunainen. Varkaus oli vain ruukki vailla kunnallisia oikeuksia ja se oli jäänyt hunningolle ja nälkä uhkasi. Punaisen Varkauden loppulitviikki oli erityisen verinen ja siitä on erilaisia versioita. Muistomerkkiin ei olla saatu nimiä laitettua, toisin kuin on monella sivistyneellä paikkakunnalla. Siinä on vieläpä vain karkea arvio uhrien määrästä. Yleisesti ajateltiin, että joka kymmenes tapettiin. Minun pitää tutustua tähän historiaan vielä tarkemmin.

Saavuin Varkauden kirkolle. Varkauden 1939 valmistunut pääkirkko muistutti jotain rautatieasemaa enemmän kuin kirkkoa. Olen joskus ollut sisälläkin häissä. Varkaudessa asuvat Wrightit oli perhetuttuja ja tunsin Birger Wrightin, joka oli kuuluisa jääpalloilija. Hän ajoi veneellä Soisalon ympäri. Kerran olimme hänen kesäpaikassaan Komminselän sillan toisella puolella ja Anne Wright vei minut katsomaan hevosta, mikä oli siinä lähellä laitumella. Birger Wright kuoli alta 50-vuotiaana tuupertuen lenkkipolulle, sydänkohtaus.

Saavun geokätköillen perille eli Puurtilan seurakuntakodille, jossa olen viikonlopun. Kunnollinen paikka, mitä nyt vesi oli päässyt järvessä vähän kylmenemään ja tietysti jeesusrihkamaa joka paikassa. Se oli, niin kuin Demokraattisen Sivistysliiton Karttunen sanoi ”maassa maan tavalla” eli pakko elää jeesusten kanssa täällä.

Muutoin olin seurakuntakodin alueella, mutta kävin katsomassa läheistä Pussilantaipaleen kanavaa ja me teimme yhteisretken punaisten muistomerkille Savonmäen päällä. Työväenliikkeen sivusto pistää nastan Luttilan hautausmaalle, mutta muistomerkki on Kankunharjun hautausmaalla. Luttilan hautausmaan portin läheltä alkaa jyrkkä soratie Kankunharjun hautausmaalle. Wikipedia on tässä parempi, sillä nasta on sentään oikealla hautausmaalla. Ehkä se ei ole oikeassa paikassa siellä, mutta sen näkee kuitenkin helposti.

Muistomerkissä on teksti: ”TOVERIEN MUISTOLLE JOTKA 1918 AMMUTTIIN VARKAUDESSA 22/2 – 16/3 NOIN 350 – 400 ANNOITTE PARHAANNE EDESTÄ AATTEENNE”.

Eräs porukasta sanoikin, että tuo on aika iso hahlo, että viisikymmentä sinne tänne. Sen lisäksi lehtikirjoitus antaa ihan oman lukunsa: ”Hannu Soikkasen laskelmien mukaan Varkaudessa kuoli valkoisen terrorin uhrina 217 ihmistä”.

Mitä ihmettä? Ja tämä on maailman tutkituin sisällissota.

Laskeuduimme alas kukkulalta. Luttilan hautausmaa, siellä on puolisoni sukuhauta. Hänkään ei elänyt pitkää elämää, vaan kuoli 51-vuotiaana ja vaikeasti sairaana. Erikoinen suku, joka todistaa päihdeongelmien periytyvyydestä. Hänen sisarpuolensa piti tulla hautajaisiin, mutta hän oli maannut sen ajan ojassa piikki hihassa. Isä oli puolestaan alkoholisti. Ihme, että toikkaroi elävien kirjoissa niinkin pitkään, että näki oman lapsensa kuolevan. Jos nyt oli edes tajuissaan silloin.

Kun lähdin, niin sää oli muuttunut pilviseksi ja uhkasi sataa. Ylös Komminselän sillalle. Pakko myöntää, että sieltä avautuu perin upea näkymä, melkein kuin Leppävirran silta, joka taas kuuluu Savon seitsemään ihmeeseen.

Saavun keskustaan, käyn vielä Varkauden ortodoksisella kirkolla. Kirkko on kesäisin auki, muttei ollut tarpeeksi kesäistä.

Vuonna 1958 valmistunut kirkko on arkkitehti Kalevi Väyrysen suunnittelema ja pyhitetty Kristuksen Taivaaseenastumisen juhlan muistolle. Kirkon alttaripöytä on peräisin vanhan Valamon luostarista.

Sen sijaan vietin seuraavat kolme tuntia Varkauden slummirautatieaseman pölyisellä penkillä. Olisin voinut jahdata Adventure Labeja, mutta syövät virtaa puhelimesta ja sitä taas tarvitaan, mikäli kiskobussissa kysytään lippua. Kiskobussissa ei ole mitään helppoa tapaa saada puhelinta ladatuksi. En viitsinyt kaivaa varavirtalähdettä esille.

Parkanon asema on vähemmän viihteellinen lämpimistä asemista. Jos esimerkiksi iskee nälkä, niin voisin ajatella, että Varkauden asemalta pääsisi kävellen kaupalle. Toisaalta sitten Varkaus slummiutuneena tuottaa enemmän vaaran tunteita. Myöhäisin juna menee aika myöhään. Olisi varmaan oma ”elämyksensä” olla Varkauden asemalla pimeässä yksin.

Huomattava bonus on se, että kiskobussi lähtee raiteelta kaksi, mutta vain raide yksi on viitsitty merkitä. Missäs raiteet olivat ihan sikin sokin, taisi olla Vammalassa.

Joka tapauksessa kiskobussi tuli ajoissa ja oli ihan täynnä ja se tuli myös Pieksämäelle ajoissa ja juna Tampereelle taas myöhästeli, niin kuin aina. Sain kuunnella matkalla Juha Päiväniemeä niin kuin koko täynnä oleva vaunu.

Juha kertoi, että kommunistista oli tullut demari, koska tämä halusi olla ”voittajien puolella”, mutta hän ajatteli, että olemalla kommunisti on voittajan puolella. Minä olin eri mieltä hänen kanssaan, mutta sanoin, ettei voitto ole tärkeintä, vaan se, että tekee oikein.

Olof Enckellin jalanjäljille II

Kirjoitettu 25.7.202625.7.2026 kirjoittaja &s

Olen pyrkinyt välttämään sotahistoriaa, kun tunnen vastenmielisyyttä aihetta kohtaan. Sotilaat ovat sotaorjia. Pitäisi pystyä luottamaan esimiehiinsä ja propagandaan, enkä luota kumpaankaan. Olen nähnyt paljon väkivaltaa ja paljon vallan väärinkäyttöä ja se on vienyt luottamukseni. Toimin oman pääni mukaan. Jotkut puhuvat päät ovat sanoneet, että Suomi on nyt sodassa. Sanotaanko vaikka, että on matala-asteinen sota. Se on jo nyt johtanut ikäviin lieveilmiöihin.

Pitäisikö matkoilla välttää vaikeita aiheita, kun aikuisen ei ole pakko, jos ei hotsita. Oli miten oli, minulla oli nyt kyyti itäpisteelle ja Olof Enckellin jalanjäljille, eikä niitä monta tule. Toinen vaihtoehto käytännössä olisi ollut ajaa sinne pyörällä. Iso reissu, kun olen vielä sairastellut.

Aamulla 7:40 lähti bussi Kimmelin edestä Ilomantsiin. Kimmelissä oli WC ja täytin myös vesipulloni. Sotakamreerin sotajutut alkoivat heti. Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen taistelu ei ollut millään suolla, vaan Saarivaaralla, joka oli Korpiselkää, sittemmin Tuupovaaraa ja nyt Joensuuta. Oikeassa elämässä Kaarna ei kuollut, vaan haavoittui. Kävimme Tuupovaaran Koverossa, missä hänen sukunsa oli asunut 1600-luvulta lähtien. Saavuimme pogostalle ja kävimme katsomassa kirkot ja sankarihautausmaan. Sen jälkeen lähdimme Möhkön suuntaan ja pysähdyimme Öykkösenvaaran taistelualueella. Sitä oli ennallistettu niin, että se näyttää siltä kuin sitä olisi ammuttu tykillä. Siellä oli myös katselulava.

Kun tämä oli kauas itään menevän tien varrella, niin siellä Itä-Ilomantsissa oli kuulunut rajan takaa poikkeuksellisia ääniä ennen talvisotaa ja oli tiedustelutietoa, että siellä rakennettiin tietä lähelle rajaa. En muista Olof Enckellin kirjasta lukeneeni, että vielä 1938 olisi ollut merkkejä invaasiosta ilmassa sillä suunnalla. Venäjän puolen talonpojat olivat munittaneet vesilintuja ja pistäneet uuttuja puihin, mutta niitäkään ei oltu koettu vuosiin, vaan rajan lähellä olleet kylät oli tyhjennetty. Enckell näkeekin tyhjennettyjä rajakyliä ja autiudellaan ne viestivät naapurin epäluuloisuudesta. Enckell kysyy sitten, onko meidän varaa olla huolettomia. No, ei ollut.

Möhkössä minä olin viime vuonna.

Ehkä ensi kesä voisi olla sellainen, etten olisi Möhkössä. Ei niin, että Möhkössä vikaa olisi, mutta paikkoja on muuallakin. Ruisrääkät olivat jo tässä vaiheessa kesää hiljaa.

Kävimme läpi Oinaansalmet ja Tervaruukit ja pyörähdimme Parppeinvaaralla. Sen jälkeen lähdimme Hattuvaaraan Taistelijan talolle. Siellä oli näyttely aseista ja varusteista. Naapuri oli jakanut myös hajuvettä upseereilleen. Sotakamreeri Suhonen sanoi näytelleensä niin, että oli valellut itsensä halvimmalla hajuvedellä, mitä saa. Tähän liittyen, olen törmännyt usein sellaiseen kuin ”ryssän haju” ilman että siihen liittyy mitään rasismia. Sitä ei saada museoon talletettua. Hajuvesi taisi liittyä siihen, kuten myös mahorkka, valkosipuli ja kaali, myös joukoille jaettu votka. Kun vangit palasivat mistä palasivat, minun tuntemani Mihail Muljev palasi Pieksämäeltä, omaan maahansa niin toverit varmaan ajattelivat, että nehän haisevat ihan suomalaisilta.
Vangituista puheenollen, Ilomantsissa seikkaili myös venäläisten rangaistuspataljoona. Ilmeisesti koostettu jostain kaupunkien pikkurikollisista. Niistä ei paljon ollut haittaa, eikä ne olleet motivoituja taistelemaan. Itse olisin rangaistuspataljoonalaisena pyrkinyt myymään aseet viholliselle ruuasta ja varusteista ja sitten selittänyt, että tultiin yllätetyksi, ei keritty napata aseita mukaan.

Tapasinpa kerran erään vanhan veteraanin Aunuksessa, Mikko Muljevin. Mikolla talvisota oli mennyt niin, että hän oli antautunut ensimmäisenä päivänä ja vietti sitten loput ajasta Pieksämäellä vankilassa. Kotiin tultuaan ystävä Nikolai oli kysynyt, miten oli vankeus Suomessa. No, hän sanoi, että parempi vankina Suomessa kuin kotona vapaana. Eihän sellaista saanut sanoa. Nikolain oli pakko ilmiantaa.

Tulipa sitten jatkosota ja Nikolai joutui siihen ja häntä kaihersi asia ja hänpä päätti antautua suomalaisille. Totesi Suomen vankilaolot hyviksi. Mutta kavereita Mikko ja Nikolai eivät enää olleet.

Taistelijan talolla oli esillä myös mitaleita. Sotakamreeri oli nähnyt sellaisen, jolla oli iso rivi niitä ja kun hän oli kysynyt, että mitenkäs taistelit talvisodassa, oli käynyt ilmi, että kyseinen henkilö käytti isänsä mitaleita. No, sotakamreeri Suhonen oli valmis repimään ne pois, koska mitalia saa kantaa vain se, joka on henkilökohtaisesti sen ansainnut ja niistä on hyvin tarkka etiketti, mihin ne laitetaan. Yksi ongelma vähemmän minulla, kun ei ole mitään tienattuja mitaleita mistään.

Hattuvaarassa näimme myös tšasounan, Suomen vanhimman. Sanoin jo, että Lieksassa Kirkkopellon tšasouna on vanhin. Niin on Karjalassa vanhoja rakennuksia, että joka kylässä on vanhin tšasouna, on se ihme juttu. Muualla ei tähän kyllä päästä.

Hattuvaarasta lähtee tie itäpisteelle ja silläkin tiellä oli käyty taisteluita, aivan Hattuvaaran kupeessa Sikrenvaarassa. Kuulemma kyistä seutua ja tieltä tapaa niitä usein. Samoin karhut olivat taivutelleet haapoja nurin. Yhtään karhua ei näkynyt eikä kyytä. Olivatkohan ne siinä vanhassa tšasounassa. No, olipa ollut Öykkösenvaarassa niin, että sirpalesuojaan oli karhu mennyt ja sitten tullut sieltä silmille.

Saavuimme itäpisteelle. Siellä on kolme geokätköä lähellä ja loggasin ne. Minä olin tuonut koodattuja kulkijaläpysköitä Tampereelta ja ne saivat jäädä sinne.

Itäpisteestä on paljon kuvia kaikkialla, mutta sanooko kaikki, että tuo rotaryiden tolppa on päivätty 28.06.1996 tai että viimeinen englanninkielinen sana taulussa on ”district”. Oleellisia tietoja geokätköilijälle. Sain minä ne kuitenkin selville jo ennen paikalle saapumista. Katselin kiikarilla järvelle, mutta oli ihan hiljaista luonnon ja muunkin puolesta. Ei ollut karhuja. Aunuksen Karjalan puolella oleva alue on Repola-Porajärvi, joka aikoinaan äänesti itsensä osaksi Suomea, mutta Petsamo voitti.
Olen nyt käynyt itäpisteellä, Suomen pohjoisimman paikan muistomerkillä, Hangon Tulliniemessä. Läntisin piste puuttuu vielä, pitäisiköhän.

Pieni poikkeama Iljanjoella, jossa etsin turhaan geokätköä. Iljanjärvellä oli liikuteltu haavoittuneita veneellä kaatuneiden päällä maaten.

Aika riensi ja menimme sitten pogostalle, jonka jälkeen hyvästelimme sotakamreerin, joka jäi Tuupovaaran Koveroon ja tulin Joensuuhun ja ajattelin, että nytpä on mukava kotimatka junalla.

Juna oli peruttu.

Matkan opetuksia: älä ikinä luota, että kaikkein viimeisin vuoro toteutuu. Varmista aina akun varaustila kamerassa ja muuallakin, ota aina mukaan taskulamppu.

Junan sijasta oli bussi. Sähkötön bussi sen jälkeen kun oli sähkötön bussi koko päivän. Onneksi minulla oli varavirtalähde mukana, ihan perusasia. Bussin takia kaikki aikataulut menivät uusiksi. Katselin, kuinka viimeinenkin vuoro Lahdesta Riihimäelle meni. Onneksi minulle luvattiin, että pääsen Lapin junaan. Lapin juna odottikin Tikkurilassa noin 1½ tuntia myöhässä. Ihmiset junassa olivat ihan kypsiä viivästyksen takia. Näin tuttavanikin siellä.
Juna oli perillä 3.13 kun minun olisi pitänyt olla 0.55. Taksilla pari kilometriä kotiin ja nukkumaan. 7.40-3.30, ehkä pisin aika, mitä olen kulkenut liikennevälineillä jotakuinkin yhtäjaksoisesti.

Olof Enckellin jalanjäljille I

Kirjoitettu 25.7.2026 kirjoittaja &s

Lähdin Joensuuhun aamun junalla niin varhain, että piti kotoa kävellä rautatieasemalle, kun julkinen ei liikkunut. Olin myös Joensuussa perillä varhain, ennen kuin saatoin päästä hostelliin. Menin kauppaan, ostin Sorsan kehuttuja karjalanpiirakoita. Minun makuuni rasvaisia, eikä elimistöni tykkää rasvasta. Siksipä rupesinkin etsiytymään julkisen WC:n suuntaan. Sellainen on kirjastolla. Joensuun keskustassa niitä mahdollisuuksia ei ole kovin monta.

Joensuun keskusta on täytetty Adventure Labeilla ja fyysisillä geokätköillä, joista taas etsin muutaman siirtyessäni kohti ruutukaava-alueen eteläpäätä. Keskustan eteläpuoli on tylsää, mutta siellä on Joensuun ev.lut. kirkko. Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat Joensuussa pitkän kadun kummassakin päässä, eikä ihan keskustassa ole mitään kirkkoa. Luterilainen kirkko nyt ei kaksiselta näytä ulkoa, mutta se sattui olemaan avoinna ja sisältä se on kaunis.

Kirkossa oli julkinen WC numero kaksi.

Adventure Lab esittelee kirkon läheltä paikan, jossa on kantele seinällä osana kelloa. Adventure Lab kertoi myös, että tasatunnein tämä viritelmä soittaa kantelemusiikkia. Sitä piti jäädä tietysti odottamaan. Hieno yksityiskohta sille, ken vaivautuu Joensuun keskustasta samoamaan etelään.

Opiskelija-asuntolan seinässä on muraali, jossa sinällään ei ole mitään uutisarvoista, mutta ikkunassa oli sateenkaarilippu. Rohkaistuin julkaisemaan kuvan vKontaktessa näin rikkoen Venäjän lakia.
Venäjän kanssa minun politiikkani on ollut, ettei ehdoin tahdoin ammuta verbaalisia Mainilan laukauksia eli siis anneta puheilla tai teoilla syytä heille hyökätä Suomeen, mutta eiväthän alkuperäiset Mainilan laukauksetkaan olleet Suomen syytä eli historiassa on tehty väärän lipun alla provokaatio.

Sitten menin hostelliin, joka sattui olemaan täynnä.

Seuraava päivä sattui olemaan aika sateinen ja lähdin junalla Lieksaan. Olof Enckellin suunnitelmissa oli päättää matkansa sinne 1938, mutta syksy sai ja hän päättikin matkansa Ilomantsiin. En ole aiemmin tuota rataosuutta kulkenutkaan junalla. Ensimmäinen yllätys oli, ettei juna pysähtynytkään Kontiolahdella. Se olisi lyhentänyt minun tulevaisuuden suunnitelmiani, jos olisi pysähtynyt. Siellä kaukana on eräs haastekätkö ja alunperin halusin mennä sinne, mutta kun ennustettiin sadetta, niin olisin joutunut istumaan sateessa mättäällä bussia odottamassa suuren osan päivää.

Muutama merkittävä asemarakennus tällä alueella on ja Suomen ainoa junia varten tehty vesitorni, joka on jäänyt jäljelle.

Lieksassa satoi ja huomasin nopeasti, että välimatkat kaupungissakin ovat pitkiä. Päätin mennä kätkön kautta kirkolle. Kätkö tuotti minulle yhden uuden graticulen, eli aste x aste -ruudun, 63°-64° pohjoista ja 30°-31° itäistä. Suuri osa tästä ruudusta on Venäjän puolella. Asemalla oli jokin Rukajärvi-näyttely. Minullahan on sukujuuria Rukajärveltä, mutta aina, kun jossain puhutaan Rukajärvestä viitataan Rukajärveen toisessa maailmansodassa. Rukajärvi kauan ennen maailmansotaa oli vanhauskoisuuden keskuksia Karjalassa. Ruotsin ja Venäjän välisten sotien seurauksena ruotsalaiset polttelivat taloja Rukajärvellä. Ennen kaikkea, Irina Mihailintytär Fomin syntyi siellä 1755. Irina on isoisän isoisän isoäidin äiti. Irina teki sellaisen yllätyksellisen teon, että hän meni miehelle Viteleen Perttiniemeen. Se on linnuntietä 297 kilometrin päässä, eikä ihmiset kulkeneet mitään linnuntietä tuolloin, eikä nytkään. Karhuja, susia, kyykäärmeitä. Hän oli vanhauskoisia. Hänen tyttärentyttärensä, Matronan aikana tapahtui sellaista uutta, että peninkulman päähän hänen syntymäkodistaan tuli Suomen suuriruhtinaskunnan raja. Eräänä päivänä Matrona ylitti tuon rajan Suomeen, eikä taakseen katsonut. Venäjä pyrki hävittämään vanhauskoisuuden, mutta muualla oltiin sallivampia.

Mutta sateisessa Lieksassa oli asemalla Rukajärvi-näyttely ja sieltä alkaa sotatie Rukajärvelle. Minä en lähde sotiin perehtymään vaan siis menin kirkolle ja sen ohi kätkölle. Siellä oli kyltti tšasounalle. No, mikäs tšasouna täällä, ehkäpä Suomen vanhin tai siinä oli jossain vielä hirsi jäljellä, joka oli ajoitettu vuoteen 1769, Irinan syntymän aikaan, siis. Suomen vanhin tšasouna.

Myös Lieksan erikoinen ev.lut. kirkko oli auki. Kirkkosali muistutti enemmän jotain auditoriota tai Jehovan todistajien konventtisalia tai amerikkalaista megakirkkoa. Lieksan julkinen WC numero 1.

Lieksassa oli alunperin ollut perin toisenlainen kirkko, mutta se paloi ennen kuin olin käynyt Lieksassa ensimmäistäkään kertaa.

Aikani rupesi loppumaan, joten suuntasin takaisin.

Lieksassa on vanha Osula ja täälläkin perin huonossa kunnossa, mikä on sääli. Osularakennukset ovat kauniita, mutta useimmiten ne on jätetty rapistumaan.

Asemalla oli kahvila ja julkinen WC numero 2.
Vähän harmittaa, ettei Olof Enckell tullut Lieksaan. Minun pitää tulla tänne uudestaan joskus. Voinkohan jonain päivänä sanoa nähneeni Ilomantsin niin ettei sinne tarvitse palata. Tämä oli muistutus siitä, että Karjalaa on muuallakin kuin siellä.

Takaisin Joensuuhun, jossa sadesää osoitti laantumisen merkkejä.

Itäpiste-ajatuksia

Kirjoitettu 24.7.202624.7.2026 kirjoittaja &s

Itäpiste on sellainen asia, jota on vaikea lähteä purkamaan muun tekstin lomassa, joten kirjoitan ihan oman kirjoituksen ajatuksistani.

Aloitan heti suosittelemalla Olof Enckellin kirjaa ”Rajan vartio: jalkamatkoja Raja-Karjalassa”. Hän teki matkansa kesällä ja syksyllä 1938. Karelianismi saavutti jonkinlaisen psykoosin itsenäisyyden ajan alkuvuosina ja siihen liittyi välillä humoristisia ja banaalisiakin piirteitä. Olof Enckell käveli Laatokan rannalta Hattuvaaraan rajan pintaa kirjaten omat mietteensä. Se olisi voinut olla karelianismin krapula ja tuhota moisen vouhotuksen, mutta historia päätti toisin ja Suomi menetti Karjalan ja Karjala kodifioitui evakkojen myötä mystiseksi paikaksi, missä käetkin kukkuvat paremmin kuin muualla ja kesät ovat lämpimämpiä tai sateettomampia. Olof Enckell kuitenkin tuli sellaisena aikana, jolloin rajan sulku oli johtanut suurelta osin Karjalan köyhtymiseen ja periferioitumiseen. Kulta-aika, jos sellainen on koskaan ollut, oli tuolloin jo menneisyyttä. Nykyistä Venäjän puolen Karjalaa kuvailee parhaiten Santtu Karhun kappale ”Kurjas Karjalas”. Karjala on kurja, mutta se on kuitenkin ainoa kotimaa.

Itäpiste on myös sellaista Karjalaa, mikä kelpaa minullekin Karjalaksi. Viipuri ja Karjalankannas dominoivat karjalaisuutta jo ihan sen takia, että siellä asui paljon väestöä. Vasta viime vuosina on keskitytty Raja-Karjalan asioihin. Silti, Karjalasta esitellään karttaa, missä entinen Suomen alue on piirretty yksityiskohtaisesti, mutta Venäjän puoli on valkoinen. Sinne Venäjän puolelle kuitenkin oli ennen Suomen itsenäistymistä tiiviit yhteydet. Ennen sotia yhteyksiä oli laittomasti. Tunnetusti ihmisiä muilutettiin rajan taakse ja toisaalta sieltä salakuljetettiin pirtua Suomeen.

Olof Enckellin aikaan itäisin piste sijaitsi lähellä Unusjärveä Sholtinjärven eteläpäässä Suojärven pohjoisessa, 84 kilometriä kaakkoon. Koordinaatit ovat palttiarallaa N 62° 24.197, E 032° 48.276 (Karjalan kartat varoittaa ”Aineistosta saadut koordinaatit eivät ole täysin tarkkoja”).

Nyt kun olen päässyt mittausten makuun, niin esiäitini Irina Mihailintytär Fominin syntymäpaikka 1755 Rukajärvi on itäpisteestä 143 km pohjoiskaakkoon. Hänen miehensä syntymäpaikka ja yhteinen koti, Perttijärvi on 171 km eteläkaakkoon. 1700-luku ja vaeltaa tuon matkan salolla, susien ja karhujen seassa, ahmojakin oli ja eli ja elää nykyäänkin, miehelään Perttijärvelle. Mitä ihmettä. Suku elää siellä Perttijärvellä ja Suurmäessä. Sitten, vuonna 1812 siihen peninkulman päähän tulee Suomen suuriruhtinaskunnan raja. Eräänä päivänä, esiäitini Matrona Loginova (s. 1815) ylittää sen, eikä taakseen katsele. Syy tälle on selkeä, sillä hän on vanhauskoinen ja vanhauskoisia vainottiin Venäjällä.

4 km Itäpisteestä oli tällainen kyltti 21.3.1992. Laavu oli yhä hyvissä voimissaan. Puut olivat kasvaneet.

Ilomantsissa rajalla olen käynyt useita kertoja. 1982 kävin Kusurissa, mistä tie menee rajan yli luovutettuun Karjalaan. 1990 oli Aittojärvillä, 1992 kävin lähellä itäpistettä, mutta se oli vielä kaukana rajavyöhykkeen takana. Viime vuonna kävin Möhkössä. Nyt pääsin sinne vihdoin ja viimein, mutta se on ihan oma tarinansa.

1990 Aittojärvillä kaveri, joka on maratoonari lähti juoksemaan järven jäällä kohden saaria ja minä katselin sillä välin koskikaraa. Hän oli jo kaukana selällä ja minä lähdin perään, kun hän meinasi juosta suoraan Moskovan puolelle rajaa. Ei se ollut kuin 243 metrin päässä siellä.

Rauman geokätköilyn megatapahtuma

Kirjoitettu 17.5.2026 kirjoittaja &s

Sinne meno jännitti etukäteen, koska minua vaivasi ns. makkiongelma. Ajattelin, että tapahtumapaikan ja yösijan välillä on reilu kilometri, ehtisin jompaan kumpaan istumaan WC:ssä.
Toinen, mitä olin miettinyt oli Raumalle pyöräilyä lähimmältä asemalta. Onneksi en lähtenyt tähän, kun sää ei ollut lainkaan otollinen. Koko viikonlopun ajan tuuli oli myrskylukemissa, mutta kun muualla Suomessa satoi lunta, paikoin runsaastikin, niin Raumalla oli silti parempi sää kuin monessa muussa paikassa.

Yöpaikka oli Haus Anna. Kun tulin ensin bussilla linja-autoasemalle, kävelin Haus Annaan. Siellä oli asianmukainen aamiaisalue, missä saattoi lämmittää ruokaa mikrossa ja keittää teetä. Talon teet loppuivat tietysti kesken, koska juon teetä pannukaupalla.

Koska oli aikaa päivässä, kävin lähikätköillä ja Adventure Labin pisteillä. Yksi tällainen Adventure Lab esitteli kaupungin rikoshistoriaa. Siinä olikin Raumanmeren ylä-aste, joka tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisestä kouluampumisesta 25.1.1989. Olen nähnyt Jokelan koulusurman koulun aiemmin.

Lähellä oli myös Rauman asema, jolle henkilöliikenne lakkasi 1988. Toivottavasti Raumalle pääsee pian junalla taas.

Palloilin vielä vähän aikaa keskustassa ja menin yöksi Haus Annaan. Haus Annan vieressä oli paikallisen nuorison kokoontumispaikka, joten olipa melua koko yön.

Aamulla muutaman kätkön kautta itse megatapahtumaan, jonka Rauman oma pyyrmanni avasi rumpua päristäen. Onneksi tapahtuma oli sisällä hallissa, sillä tuuli oli brutaali.

Ennen Megaa olin tietoinen, että tarjolla olisi raumalaista erikoisuutta, lapskoussia, ja tietysti sitä piti päästä maistamaan. Totesin sen olevan hyvää ja tekisi mieli tehdä sitä kotonakin.

Amerikan Epsteinvalloille maailmaa valloittamaan menevä kuuluisa jäänmurtaja Adventure Lab-pisteenä hallin ulkopuolella.

Sisällä hallissa oli useita erilaisten järjestöjen pisteitä ja tietysti mahdollisuus ruokailuun. Sieltä sai ostaa myös geokätköilytuotteita ja siellä mainostettiin Pietarsaaren tulevaa megatapahtumaa. Oma pöytänsä oli kulkijoille, eli erilaisille koodillisille pikkuesineille, joiden tarkoitus on kiertää geokätköilijöiden mukana kätköltä kätkölle ja tapahtumasta tapahtumaan. Tyhjensin koko pöydän ja minulta kysyttiin, minne minä niitä olen viemässä ja sanoin ”Tampereelle”. Osa niistä jatkoi myöhemmin Ouluun.

Oltuani hallilla joitain tunteja lähdin kiertelemään viimaan monen Adventure Lab-pisteen ja ruokakaupan kautta takaisin Haus Annaan. Välillä tuuli oli sellaisissa lukemissa, ettei tahtonut pysyä pystyssä.

Seuraavana aamuna oli siivoustapahtuma. Yllättävästi halli oli auki, siellä oli nyt meneillään jotkin jalkapalloharjoitukset, joten WC oli lähellä, hurraa. Tuuli oli ihan hirveä ja epäilin, että tuuli olisi puhaltanut roskat lähimetsiköstä jonnekin kauas, mutta näin ei ollut, vaan sain roskia kerättyä pussillisen. Ehkäpä roskat olivat lentäneet Porista hallin lähimetsään Raumalle, kuka tietää.

Tämä äänestettiin aikoinaan vuoden parhaimmaksi geokätköksi, eikä suotta. Kun kannen avaa, niin musiikki rupeaa soimaan.

Oli aika lähteä Raumalta ja suuntasin Vanhaan Raumaan, missä en tällä reissulla ollut ollut laisinkaan. Niin kova tuuli, niin kummituksistakaan ei mitään kuulu. Toisaalta, voisi tietysti ajatella, että tuuli herättää kummitukset.

Kerttu Horilan teos, jonka näkee kurkkaamalla pienestä raosta

Koska Vanha Rauma on niin tuttu, kiertelin katsellen lähinnä Kerttu Horilan teoksia. Eräs niistä oli sisällä kirkossa, minne halusinkin mennä pakoon viimaa.

Kirkossa oli jotain rippikoululaisia lausumassa uskontunnustusta, uskoaan ruumiin ylösnousemukseen. Vähän niin kuin zombi. Zombi kaivautuu haudasta ja nousee taivaalle korkeuksiin niin että näkyy vain jalkapohjat. Sitten ihmiset uskovat tällaiseen. Julkisesti tunnustavat uskovansa.

Bussiin, missä bussikuski ei arvostanut Matkahuollon lippua, koska nimitiedolla ei tule matkustaa, koska heillä ei ole jotenkin oikeutta saada tietoonsa asiakkaan nimeä tai jotain. No, pääsin kotiin kumminkin.

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna II

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Geokätköilyn juhlavuoden toinen päätapahtuma Yyterin Sannat, oli käsillä. Ensimmäinen oli Tampereella, enkä tehnyt siitä juttua, koska sehän oli kotosalla. Taas oli luvattu aivan hirveää ilmaa, ”kohtalaista” sadetta ja 9 m/s tuulta. Kun saavuin Poriin, satoi kuin saavista. Ajoin Hostel Riveriin ja kuittasin avainkortin huoneeseeni. Sitten taas tien päälle. Ajoin parisenkymmentä kilometriä Yyteriin ja kirjoitin nimen logiin vierailukeskuksen luona. Tilanne oli rannalla vielä kauheampi, sillä tuuli puhalsi vailla mitään esteitä. Tapasin tuttavani, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Sitten hyppäsin satulaan ja ajoin takaisin Poriin kateellisena niille, keillä on auto täynnä kuivia vaatteita. Hostellissa jouduin asettelemaan vaatteeni kaikkiin asentoihin, että saisin kuivaa päälle seuraavalle päivälle.

Kuvassa voi olla kanivajaa, piparkakku ja tekstissä sanotaan C C — Preiviikissä. Minusta rupeaa tuntumaan, että geokätköiljöissä on paljon jouluihmisiä.

Seuraavana päivänä paistoikin aurinko ja sää oli muutenkin miellyttävä. Lähdin ajamaan Kuuminaisiin muutaman kätkön kautta. Yyterissä olin kuullut, että tie perille oli ollut kauhea. Kun minulle puhutaan pahasta tiestä, se on mörkökräveliä, ladottu kiuaskiven kokoisista lohkareista. Tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Sen vuoksi saavuinkin satamaan reilusti ajoissa.

Sinne tuli sitten muitakin geokätköilijöitä ja klo 10 minulle sanottiin, että nyt lähdetään. Minä ajattelin, että lähdönhän piti olla klo 12, mutta lähdin joka tapauksessa. Menimme Säpin saarelle, joka on Selkämeren kansallispuistossa. Taitaapa olla vuoden ensimmäinen kansallispuistokäynti minulle. Säppi on myös uusi majakka ja lintuasema minulle.

Säpissä lähdin välittömästi painelemaan etelään. Jonkinlainen polku siihen suuntaan oli olemassa, mutta puuta oli kaatunut sen yli. Jälkikäteen sain kuulla, että marraskuussa olisi ollut myrsky, joka oli kaatanut puita saaressa. Joka tapauksessa se oli sama kuin jos polkua ei olisi ollut ollenkaan. Rämmin eteläpäähän saarta ja loikin puron yli kiveltä kivelle. Kävin eteläisimmällä kätköllä ja palatessani tuli kätköilijöitä vastaan. Osalla oli lenkkarit jalassa. Kuljin porukan mukana ja kätköilijät kiipesivät polulle kaatuneiden runkojen yli. Tulimme Säpin majakalle ja kävelimme yli 300 porrasta ylös majakan huipulle.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla. — Säppi, majakka ja lintuasema

Kuvassa voi olla ilmalaiva — Tätä sitten on majakasta otetut kuvat

Kuvassa voi olla järvi — Geokätkö eteläpään ns. paskalaguunilla

Näyttää siltä, että rariteetit on nähty aseman pihan lähellä, mikäs sen mukavampaa. Säppi tunnetaan siitä, että siellä nähdään syksyisin itäisiä kirvisiä. Ne painaltavat länteen, kunnes tulee meri vastaan ja jäävät saareen, mistä niitä löytää. Taigakirvinen, Anthus hodgsoni eli ”hodari”. Hodarikuvia tulee tyypillisesti jostain Kaakkois-Aasiasta. Ikinä en ole sellaista luonnossa tavannut. Pitää tulla Säppiin sitten myöhäissyksyllä.

Pian kahdentoista jälkeen tulee toinen lautta ja ajattelen, että tuon piti olla minun kyytini. No, ei se mitään, minä olen valmis jo lähtemään. Palaamme Kuuminaisiin. Satamassa on auto, jolla on kumi puhki. En enää kadehdi autoilijoita. Minä sen sijaan lähden ajamaan kohti hostellia. Matkalla on Säpin porukkaa kätköllä. Minä menen, tietysti, mukaan etsimään ja sain sillä tavalla löytöjä itselleni. Kun auto pysähtyi aina 160 metrin välein, niin olin jo kerinnyt saavuttamaan sen pyörineni. Yllättävästi tuolla Preiviikin takana lauleskeli kangaskiuru.

Porissa katsoin vielä seuraavan päivän kätkön valmiiksi ja menen lepäämään.

Aamulla menen edellisenä päivänä löytämälleni lähikätkölle ja kirjaan sen. Näin saan löytöputkea jatkettua. Ajan Porin torille ja sitten junalle. Pyörä junaan ja Tampereelle.

Kuvassa voi olla sytytin ja polkupyörä

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna I

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Ilomantsin Möhkössä oli geokätköilyn juhlavuoden (geokätköily 25 -vuotta) yhteisötapaamisista eräs ja suunnittelin menoa sinne pitkään. Ongelma oli, että minun piti olla sieltä viivana takaisin Tampereella, koska lääkäriaika. Siksi en voinut laskea pyöräilyn varaan. Onneksi sain sovittua kyydin Joensuusta sinne ja takaisin.

Joensuuhun kuitenkin otin pyörän mukaan. Jostain kumman syystä VR reititti matkani Joensuuhun Tikkurilan kautta, joten siellä pyörä nopeasti ulos, ajan tunneliin aseman pohjoispäässä ja sitten taas ylös laiturille ja pyörä junaan.

Joensuussa Itäsilta oli suljettu, poikki ja menin nopeasti hostellille Suvantosillan kautta. Vastaanoton piti mennä kiinni klo 19. Oikeasti kukaan ei ollut vastaanotossa. Soitin hostellin numeroon ja pääsin sisälle ja kaikki oli kunnossa. Sähköpostiviesti ei ollut saavuttanut minua hostellille saapumisesta. Heillä oli ollut ongelmia niiden kanssa.

Koska illalla oli vielä aikaa ja sade oli tauonnut, lähdin kiertelemään Linnunlahdelle ja Siilaisiin. Joensuussa ei ikinä ole tarpeeksi aikaa.

Kuvassa voi olla teksti — Sijaitsiko tässä elämäni suurin virhe. Astuin avioliittoon 1992. Onneksi sitä ei kestänyt pitkään.

Joensuu on täynnä paikkoja, joihin minulla liittyy ikäviä muistoja. Sen sijaan tutustuin sisällissodan monumentteihin Siilaisilla ja muuallakin. Joensuussa on harvinaisen paljon näitä monumentteja ja eräs niistä oli teloitetuille venäläisille. Joensuuhun oli tuotu Raudun taistelun vankeja ja ammuttu sitten siellä Siilaisilla. Raudussa on Kuolemanlaakson nimellä kulkeva paikka, missä sisällissodan punaisia kuoli taistelussa. En ole käynyt siellä. Rautu on Karjalankannaksella ja siis nykyisin osa Leningradin aluetta.

Kun sitten rupesi satamaan, niin palasin hostellille ja yövyin siellä. Aamiainen kuului hintaan.

Seuraavana päivänä olikin luvattu sadetta. Kaiken lisäksi saderintama liikkui itään. Hyppäsin kyytiin ja ajettiin melko suoraan Ilomantsin Parppeinvaaralle, missä äänteli ruisrääkkä. Hieno paikkahan Parppeinvaara on. Olen sanonut, että oikea Karjala on Harlusta itään. No, Parppeinvaara juuri on.

Kuvassa voi olla 2 henkilöä

Parppeinvaara ei ole pelkästään jokin karjalaisen kulttuurin huvipuisto, vaan siellä on ollut oikea runonlaulaja ja Elias Lönnrot on käynyt alueella keräämässä runoja. Tšasounassa myös pidetään palveluksia. Tällä kertaa siellä ei oikein mitään tapahtunut, vaan kävimme eri geokätköillä, mitä siellä oli.

Seuraavat kätköt olivatkin sotatieksi nimetyn tien varrrella. Tie menee Petkeljärven ohi, Möhköön ja Kusuriin ja sitten sukeltaa rajan yli luovutettuun Karjalaan, missä ei ole Itä-Ilomantsissa eli vanhan Ilomantsin kunnan Neuvostoliitolle luovutetussa osassa enää paljon mitään jäljellä. Kirja ”Rajan Vartio” on käsitellyt elämää tuolla vuonna 1938 ja sitä ennen, muun muassa Eino Leino oli käynyt siellä.

Möhkössä kuitenkin on eläväinen ruukkikylä ja jalkauduimme alueen kätköille. Ajoimme kylän hautausmaalle ja se on ehkä Suomen itäisin sellainen. Se on luterilainen ruukin hautausmaa. Yllätyksekseni joki toi vettä Suomeen päin. Se tekee kierroksen rajan toisella puolella ja palaa takaisin Suomeen itäisimmän pisteen paikkeilla. Rajaviivalle on parisen kilometriä matkaa.

Kuvassa voi olla vesistö

Kuvassa voi olla 1 henkilö ja Cotswolds — Ruukissa oli museo

Hautausmaan lisäksi alueella oli vaatimaton arboretum. Museon alueella oli myös äänessä ruisrääkkä. Museolla soitettiin jotain ääniraitaa ja mietin jo, että kuuluuko ruisrääkkä siihen ääniraitaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa eikä innostusta käydä museossa, vaan päätin kastua ulkona ja tutustua kylään. Siellä oli sotatien hengessä myös sotamuistomerkki. Yllätys minulle oli se, että täällä oli taisteltu talvisodassa. Ajattelin, että tämä koskisi jatkosodan Ilomantsin suurtaisteluita.

Itse tapahtuma pidettiin suuressa kodassa.

Olen käynyt Möhkössä viimeksi 1982, joten oli jo aika tulla uudestaan. Ilomantsi on kovasti markkinoinut sotatietä, mutta en juurikaan ole innostunut toisesta maailmansodasta.

Tulimme takaisin sateiseen Joensuuhun ja kävimme vielä muutamalla kätköllä.

Nukuin kymmenen tuntia.

Seuraavana päivänä ajoin Joensuun Lentoasemalle, koska keräilen geokätköhaastetta varten lentopaikkakätköjä ja niitä oli siellä muutama. Samalla kunta vaihtui Liperiksi. Olen varmaan joskus tullutkin lentoasemalle, mutta muisti ei toimi.

Toinen kätköistä oli lentoaseman kiitoradan takana. Siellä oli sotien aikainen Junkersin suojakorsu. Tie sinne oli oikein viitoitettu. Ei ollut kovinkaan ihmeellinen nähtävyys, kun mikään Junkers ei ollut edes paikalla. Sen sijaan lähellä oli suurikokoinen jouluaiheinen kätkö, joka oli minusta paljon merkittävämpi nähtävyys. Liperikin taisi minulla olla yhden löydön kunta, joten löydöt nostivat kuntaa ylöspäin. Ennen kätköilyaikaa, kun asuin Joensuussa, pyöräilin Liperiä ristiin rastiin, joten kunta on sikäli tuttu kyllä.

Lentoasemalta ajoin Onttolan kautta kaupunkiin. Onttola kuului Kontiolahteen, mutta yhtään kätköä ei osunut matkalle.

Joensuussa poikkesin teollisuusalueelle kätkölle ja sitten tulin keskustaan yliopistolle, missä täytin juomapulloni. Kuulin keskustelun siitä, kun opiskelijapoika oli tutustunut johonkin naiseen, joka oli täyttänyt sinimustien kannattajakortin ja ”oli ihan täysi natsi”. Tuntuipa hyvältä, kun en ollutkaan kaikkein epäonnistunein yksilö. Myöskin edesmennyt avioliittoni kuulosti fiksummalta.

Yliopiston jälkeen kävin kirjaston geokätköllä, ylitin joen ja geokätköilin Niinivaaran puolella. Siinä vaiheessa tuli nälkä ja päätin yrittää, jos kaupasta saisi jotain paikallista. Löytyikin vatruskoita. Syön Joensuussa vatruskoita Koitadesignin vaatteet päällä. Kas, kun en soita kanteletta. Tilanne oli vähän kuin ne videot, missä ollaan Moskovassa metrossa pukeutuneena venäläiseen kansallispukuun soittamassa balalaikaa ja karhu on vieressä kaikista muista se on normaalein asia ikinä. Miltähän kuulostaisi Balalaika kanteleella soitettuna. Slaavikyykyssä soitan balalaikan kanteleella adidaksen tossut jalassa ja kukkilintu säpsä päässä ollen yhtä suomalainen kuin Larin Paraske (eli ei yhtään).

Lähellä rautatieasemaa pidin vielä joensuulaisille geokätköilijöille miitin Kulttuuribunkkerin talonvaltauksen muistoksi. Joensuulaiset eivät olleet koko talonvaltauksesta kuulleetkaan. Talonvaltaajista osa radikalisoitui ja niin syntyi Joensuun uusnatsiongelma. Olisi ehkä kannattanut antaa se tila talonvaltaajille.

Palasin Tampereelle suorempaa reittiä junalla Pieksämäen kautta, mutta nopeampi se ei kyllä ollut.

Lättähatulla geokätkölle

Kirjoitettu 21.4.2025 kirjoittaja &s

Tampereelta liikennöi Haapamäen museojunia Vammalaan ja Mämmilään eli siis Orivedelle. Sunnuntaiksi luvattiin kurjaa keliä ja päädyin siksi junaan sen sijaan että olisin pyöräillyt geokätkölle. Oli minun geokätköilyputken 140. päivä. Kun putki alkoi, oli joulukuu ja päivät pimenivät ja talvi syveni. En tietenkään lopeta putkea nyt kun olosuhteet ovat helpommat.

Vammalassa olen kuitenkin seikkaillut tänä vuonna jo jo pelkästään geokätköjen vuoksi. Silloin kävin katsomassa, mikä tämä Herra Hakkaraisen talo on, minne kaikki kyltit siellä osoittavat ja totesin sen soveltuvan lähinnä lapsille. Minähän tykkään Mauri Kunnaksen töistä, mutta samana päivänä kuitenkin oli muutakin tekemistä. Toinen kerta Vammalassa oli Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen perinteisellä Pirkanmaan kierroksella, milloin kävimme esimerkiksi Mannerheimin salonkivaunulla ja Kuorsumaanjärvellä. Minä olin ollut uskossa, että Hitler-vaunu olisi Mikkelin rautatieasemalla, mutta se oikea vaunu onkin Vammalassa 12-tien varrella.

Vammalan sijasta valitsin kyydin saman kaupungin Karkkuun. Juna teki pienen pysähdyksen myös Nokian Siurossa, mikä mahdollisti sen, että näin Siuron kirkon mäen päällä.

Jotenkin tuntuu, että historiassa tehtiin käänne väärään päin jossain vaiheessa, vai kultaako aika muistot.

Wikipedian mukaan lättähatut liikennöivät vuoteen 1988 saakka. Miten minä ajattelen aina slaavilaista Hard bass -junaa. Kuuluisa juna oli Электропоезд ЭР2-1293, eikä se pomppinut missään slaavilaisessa maassa vaan Eestissä Vasalemman ja Kulnan välillä.

Moni oli tullut radan varteen kuvaamaan lättähattua. Itse en ajatellut junan olevan kovin ihmeellinen, olen ihan varmasti kulkenut aikoinaan lättähatulla itsekin, muisti ei vain pelaa. Osasyy sille, miksi kirjoitan blogia on se, ettei minulla muisti pelaa.

Tulin sitten Karkkuun ja siellä nopeasti geokätkölle. Radan sai ylittää ja radan toisella puolella oli multikätkön ensimmäinen piste. Siinä piti olla chirp eli langaton lähetin. GPS:äni otti moitteettomasti vastaan viestin, mutta loppupiste oli noin kilometrin päässä. Minulla ei ollut aikaa käydä siellä, vaan se jäi toiseen kertaan.

Sen sijaan tutustuin autiotaloon siinä lähellä. Karkussa oli ennen lestitehdas ja rakennukset liittyivät siihen. Nyt ne vain lahosivat pystyyn.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Sääli, että hienot, vanhat rakennukset lahoavat pystyyn. Voi miettiä, kuinka paljon perinnettä ja historiaa arvostetaan enää. Tänään oli liputuspäivä evakoille ja Karjalassa on paljon tuollaisia rakennuksia, jotka lahoavat pystyyn ellei ole sitten romahtaneet. Mikko Niskasen elokuvassa ”Hopeaa rajan takaa” on kohtaus, missä katsotaan rakennuksia, jotka ovat joko hylättyjä tai uusien omistajien käytössä.

Kasvatti-isoisäni oli kirvesmies ja hänellä oli tapana käydä katsomassa purettavia rakennuksia, mitä hän oli ollut itse rakentamassa, että miten olivat materiaalit kestäneet ajan hammasta. Onkohan sellaista ylpeyttä omaa käden jälkeä jäljellä.

Karkussa tuli vuodenpinnalistalle tiltaltti, rautiainen ja laulurastas. Kokeilin Merlin-sovellusta. Merlin ei ymmärtänyt heikkoa rautiaisen ääntä, vaan tarjoili jopa vihervarpusta tai punarintaa. Tuollainen sovellus on kiinnostava, kun helposti lukitsee oman määrityksensä johonkin, eikä pysty ajattelemaan laatikon ulkopuolelta yhtään.

Lättähatulla sitten takaisin. Moni minuakin vanhempi oli kuin lapsi karkkikaupassa. Eikö niille kukaan ole kertonut, että junassa istutaan paikoillaan, eikä pompita penkiltä käytävälle. Ehkä nekin ovat innostuneet Hardbass-junasta.

Kuvassa voi olla raitiovaunu, juna ja rautatie — Lättähattu saapuu Karkkuun

Jossain määrin nykyaika muistuttaa 1980-luvun huonoista puolista. TERFfit sanovat olevansa uusia punkkareita, mutta ovatkin uusia tedejä, väkivaltaan taipuvaisia äänekkäitä runkkareita, kun taas kaikille muille se oli kymmenen vuotta Fucking Åmålia.
Lättähatut on korvattu kiskobusseilla ja nekin rupeavat olemaan käyttöikänsä päässä. Mikä sitten korvaakaan ne, niin toivon, että on runsaasti tilaa pyörille.

Huomasin, että Leukaluiden salmesta pääsisi pyörällä luikahtamaan läpi oikoreittinä, mutta se olisi kyllä klassinen huono oikaisu. Olen miettinyt, että mitäpä jos pyöräilisi Vammalasta Tampereelle. No, se on taas yksi tulevaisuuden projekteista, tänä vuonna ei kyllä kerkiä.