Suomi arkistot - Maankiertäjä

Olof Enckellin jalanjäljille I

Kirjoitettu 25.7.2026 kirjoittaja &s

Lähdin Joensuuhun aamun junalla niin varhain, että piti kotoa kävellä rautatieasemalle, kun julkinen ei liikkunut. Olin myös Joensuussa perillä varhain, ennen kuin saatoin päästä hostelliin. Menin kauppaan, ostin Sorsan kehuttuja karjalanpiirakoita. Minun makuuni rasvaisia, eikä elimistöni tykkää rasvasta. Siksipä rupesinkin etsiytymään julkisen WC:n suuntaan. Sellainen on kirjastolla. Joensuun keskustassa niitä mahdollisuuksia ei ole kovin monta.

Joensuun keskusta on täytetty Adventure Labeilla ja fyysisillä geokätköillä, joista taas etsin muutaman siirtyessäni kohti ruutukaava-alueen eteläpäätä. Keskustan eteläpuoli on tylsää, mutta siellä on Joensuun ev.lut. kirkko. Sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko ovat Joensuussa pitkän kadun kummassakin päässä, eikä ihan keskustassa ole mitään kirkkoa. Luterilainen kirkko nyt ei kaksiselta näytä ulkoa, mutta se sattui olemaan avoinna ja sisältä se on kaunis.

Kirkossa oli julkinen WC numero kaksi.

Adventure Lab esittelee kirkon läheltä paikan, jossa on kantele seinällä osana kelloa. Adventure Lab kertoi myös, että tasatunnein tämä viritelmä soittaa kantelemusiikkia. Sitä piti jäädä tietysti odottamaan. Hieno yksityiskohta sille, ken vaivautuu Joensuun keskustasta samoamaan etelään.

Opiskelija-asuntolan seinässä on muraali, jossa sinällään ei ole mitään uutisarvoista, mutta ikkunassa oli sateenkaarilippu. Rohkaistuin julkaisemaan kuvan vKontaktessa näin rikkoen Venäjän lakia.
Venäjän kanssa minun politiikkani on ollut, ettei ehdoin tahdoin ammuta verbaalisia Mainilan laukauksia eli siis anneta puheilla tai teoilla syytä heille hyökätä Suomeen, mutta eiväthän alkuperäiset Mainilan laukauksetkaan olleet Suomen syytä eli historiassa on tehty väärän lipun alla provokaatio.

Sitten menin hostelliin, joka sattui olemaan täynnä.

Seuraava päivä sattui olemaan aika sateinen ja lähdin junalla Lieksaan. Olof Enckellin suunnitelmissa oli päättää matkansa sinne 1938, mutta syksy sai ja hän päättikin matkansa Ilomantsiin. En ole aiemmin tuota rataosuutta kulkenutkaan junalla. Ensimmäinen yllätys oli, ettei juna pysähtynytkään Kontiolahdella. Se olisi lyhentänyt minun tulevaisuuden suunnitelmiani, jos olisi pysähtynyt. Siellä kaukana on eräs haastekätkö ja alunperin halusin mennä sinne, mutta kun ennustettiin sadetta, niin olisin joutunut istumaan sateessa mättäällä bussia odottamassa suuren osan päivää.

Muutama merkittävä asemarakennus tällä alueella on ja Suomen ainoa junia varten tehty vesitorni, joka on jäänyt jäljelle.

Lieksassa satoi ja huomasin nopeasti, että välimatkat kaupungissakin ovat pitkiä. Päätin mennä kätkön kautta kirkolle. Kätkö tuotti minulle yhden uuden graticulen, eli aste x aste -ruudun, 63°-64° pohjoista ja 30°-31° itäistä. Suuri osa tästä ruudusta on Venäjän puolella. Asemalla oli jokin Rukajärvi-näyttely. Minullahan on sukujuuria Rukajärveltä, mutta aina, kun jossain puhutaan Rukajärvestä viitataan Rukajärveen toisessa maailmansodassa. Rukajärvi kauan ennen maailmansotaa oli vanhauskoisuuden keskuksia Karjalassa. Ruotsin ja Venäjän välisten sotien seurauksena ruotsalaiset polttelivat taloja Rukajärvellä. Ennen kaikkea, Irina Mihailintytär Fomin syntyi siellä 1755. Irina on isoisän isoisän isoäidin äiti. Irina teki sellaisen yllätyksellisen teon, että hän meni miehelle Viteleen Perttiniemeen. Se on linnuntietä 297 kilometrin päässä, eikä ihmiset kulkeneet mitään linnuntietä tuolloin, eikä nytkään. Karhuja, susia, kyykäärmeitä. Hän oli vanhauskoisia. Hänen tyttärentyttärensä, Matronan aikana tapahtui sellaista uutta, että peninkulman päähän hänen syntymäkodistaan tuli Suomen suuriruhtinaskunnan raja. Eräänä päivänä Matrona ylitti tuon rajan Suomeen, eikä taakseen katsonut. Venäjä pyrki hävittämään vanhauskoisuuden, mutta muualla oltiin sallivampia.

Mutta sateisessa Lieksassa oli asemalla Rukajärvi-näyttely ja sieltä alkaa sotatie Rukajärvelle. Minä en lähde sotiin perehtymään vaan siis menin kirkolle ja sen ohi kätkölle. Siellä oli kyltti tšasounalle. No, mikäs tšasouna täällä, ehkäpä Suomen vanhin tai siinä oli jossain vielä hirsi jäljellä, joka oli ajoitettu vuoteen 1769, Irinan syntymän aikaan, siis. Suomen vanhin tšasouna.

Myös Lieksan erikoinen ev.lut. kirkko oli auki. Kirkkosali muistutti enemmän jotain auditoriota tai Jehovan todistajien konventtisalia tai amerikkalaista megakirkkoa. Lieksan julkinen WC numero 1.

Lieksassa oli alunperin ollut perin toisenlainen kirkko, mutta se paloi ennen kuin olin käynyt Lieksassa ensimmäistäkään kertaa.

Aikani rupesi loppumaan, joten suuntasin takaisin.

Lieksassa on vanha Osula ja täälläkin perin huonossa kunnossa, mikä on sääli. Osularakennukset ovat kauniita, mutta useimmiten ne on jätetty rapistumaan.

Asemalla oli kahvila ja julkinen WC numero 2.
Vähän harmittaa, ettei Olof Enckell tullut Lieksaan. Minun pitää tulla tänne uudestaan joskus. Voinkohan jonain päivänä sanoa nähneeni Ilomantsin niin ettei sinne tarvitse palata. Tämä oli muistutus siitä, että Karjalaa on muuallakin kuin siellä.

Takaisin Joensuuhun, jossa sadesää osoitti laantumisen merkkejä.

Itäpiste-ajatuksia

Kirjoitettu 24.7.202624.7.2026 kirjoittaja &s

Itäpiste on sellainen asia, jota on vaikea lähteä purkamaan muun tekstin lomassa, joten kirjoitan ihan oman kirjoituksen ajatuksistani.

Aloitan heti suosittelemalla Olof Enckellin kirjaa ”Rajan vartio: jalkamatkoja Raja-Karjalassa”. Hän teki matkansa kesällä ja syksyllä 1938. Karelianismi saavutti jonkinlaisen psykoosin itsenäisyyden ajan alkuvuosina ja siihen liittyi välillä humoristisia ja banaalisiakin piirteitä. Olof Enckell käveli Laatokan rannalta Hattuvaaraan rajan pintaa kirjaten omat mietteensä. Se olisi voinut olla karelianismin krapula ja tuhota moisen vouhotuksen, mutta historia päätti toisin ja Suomi menetti Karjalan ja Karjala kodifioitui evakkojen myötä mystiseksi paikaksi, missä käetkin kukkuvat paremmin kuin muualla ja kesät ovat lämpimämpiä tai sateettomampia. Olof Enckell kuitenkin tuli sellaisena aikana, jolloin rajan sulku oli johtanut suurelta osin Karjalan köyhtymiseen ja periferioitumiseen. Kulta-aika, jos sellainen on koskaan ollut, oli tuolloin jo menneisyyttä. Nykyistä Venäjän puolen Karjalaa kuvailee parhaiten Santtu Karhun kappale ”Kurjas Karjalas”. Karjala on kurja, mutta se on kuitenkin ainoa kotimaa.

Itäpiste on myös sellaista Karjalaa, mikä kelpaa minullekin Karjalaksi. Viipuri ja Karjalankannas dominoivat karjalaisuutta jo ihan sen takia, että siellä asui paljon väestöä. Vasta viime vuosina on keskitytty Raja-Karjalan asioihin. Silti, Karjalasta esitellään karttaa, missä entinen Suomen alue on piirretty yksityiskohtaisesti, mutta Venäjän puoli on valkoinen. Sinne Venäjän puolelle kuitenkin oli ennen Suomen itsenäistymistä tiiviit yhteydet. Ennen sotia yhteyksiä oli laittomasti. Tunnetusti ihmisiä muilutettiin rajan taakse ja toisaalta sieltä salakuljetettiin pirtua Suomeen.

Olof Enckellin aikaan itäisin piste sijaitsi lähellä Unusjärveä Sholtinjärven eteläpäässä Suojärven pohjoisessa, 84 kilometriä kaakkoon. Koordinaatit ovat palttiarallaa N 62° 24.197, E 032° 48.276 (Karjalan kartat varoittaa ”Aineistosta saadut koordinaatit eivät ole täysin tarkkoja”).

Nyt kun olen päässyt mittausten makuun, niin esiäitini Irina Mihailintytär Fominin syntymäpaikka 1755 Rukajärvi on itäpisteestä 143 km pohjoiskaakkoon. Hänen miehensä syntymäpaikka ja yhteinen koti, Perttijärvi on 171 km eteläkaakkoon. 1700-luku ja vaeltaa tuon matkan salolla, susien ja karhujen seassa, ahmojakin oli ja eli ja elää nykyäänkin, miehelään Perttijärvelle. Mitä ihmettä. Suku elää siellä Perttijärvellä ja Suurmäessä. Sitten, vuonna 1812 siihen peninkulman päähän tulee Suomen suuriruhtinaskunnan raja. Eräänä päivänä, esiäitini Matrona Loginova (s. 1815) ylittää sen, eikä taakseen katsele. Syy tälle on selkeä, sillä hän on vanhauskoinen ja vanhauskoisia vainottiin Venäjällä.

4 km Itäpisteestä oli tällainen kyltti 21.3.1992. Laavu oli yhä hyvissä voimissaan. Puut olivat kasvaneet.

Ilomantsissa rajalla olen käynyt useita kertoja. 1982 kävin Kusurissa, mistä tie menee rajan yli luovutettuun Karjalaan. 1990 oli Aittojärvillä, 1992 kävin lähellä itäpistettä, mutta se oli vielä kaukana rajavyöhykkeen takana. Viime vuonna kävin Möhkössä. Nyt pääsin sinne vihdoin ja viimein, mutta se on ihan oma tarinansa.

1990 Aittojärvillä kaveri, joka on maratoonari lähti juoksemaan järven jäällä kohden saaria ja minä katselin sillä välin koskikaraa. Hän oli jo kaukana selällä ja minä lähdin perään, kun hän meinasi juosta suoraan Moskovan puolelle rajaa. Ei se ollut kuin 243 metrin päässä siellä.

Rauman geokätköilyn megatapahtuma

Kirjoitettu 17.5.2026 kirjoittaja &s

Sinne meno jännitti etukäteen, koska minua vaivasi ns. makkiongelma. Ajattelin, että tapahtumapaikan ja yösijan välillä on reilu kilometri, ehtisin jompaan kumpaan istumaan WC:ssä.
Toinen, mitä olin miettinyt oli Raumalle pyöräilyä lähimmältä asemalta. Onneksi en lähtenyt tähän, kun sää ei ollut lainkaan otollinen. Koko viikonlopun ajan tuuli oli myrskylukemissa, mutta kun muualla Suomessa satoi lunta, paikoin runsaastikin, niin Raumalla oli silti parempi sää kuin monessa muussa paikassa.

Yöpaikka oli Haus Anna. Kun tulin ensin bussilla linja-autoasemalle, kävelin Haus Annaan. Siellä oli asianmukainen aamiaisalue, missä saattoi lämmittää ruokaa mikrossa ja keittää teetä. Talon teet loppuivat tietysti kesken, koska juon teetä pannukaupalla.

Koska oli aikaa päivässä, kävin lähikätköillä ja Adventure Labin pisteillä. Yksi tällainen Adventure Lab esitteli kaupungin rikoshistoriaa. Siinä olikin Raumanmeren ylä-aste, joka tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisestä kouluampumisesta 25.1.1989. Olen nähnyt Jokelan koulusurman koulun aiemmin.

Lähellä oli myös Rauman asema, jolle henkilöliikenne lakkasi 1988. Toivottavasti Raumalle pääsee pian junalla taas.

Palloilin vielä vähän aikaa keskustassa ja menin yöksi Haus Annaan. Haus Annan vieressä oli paikallisen nuorison kokoontumispaikka, joten olipa melua koko yön.

Aamulla muutaman kätkön kautta itse megatapahtumaan, jonka Rauman oma pyyrmanni avasi rumpua päristäen. Onneksi tapahtuma oli sisällä hallissa, sillä tuuli oli brutaali.

Ennen Megaa olin tietoinen, että tarjolla olisi raumalaista erikoisuutta, lapskoussia, ja tietysti sitä piti päästä maistamaan. Totesin sen olevan hyvää ja tekisi mieli tehdä sitä kotonakin.

Amerikan Epsteinvalloille maailmaa valloittamaan menevä kuuluisa jäänmurtaja Adventure Lab-pisteenä hallin ulkopuolella.

Sisällä hallissa oli useita erilaisten järjestöjen pisteitä ja tietysti mahdollisuus ruokailuun. Sieltä sai ostaa myös geokätköilytuotteita ja siellä mainostettiin Pietarsaaren tulevaa megatapahtumaa. Oma pöytänsä oli kulkijoille, eli erilaisille koodillisille pikkuesineille, joiden tarkoitus on kiertää geokätköilijöiden mukana kätköltä kätkölle ja tapahtumasta tapahtumaan. Tyhjensin koko pöydän ja minulta kysyttiin, minne minä niitä olen viemässä ja sanoin ”Tampereelle”. Osa niistä jatkoi myöhemmin Ouluun.

Oltuani hallilla joitain tunteja lähdin kiertelemään viimaan monen Adventure Lab-pisteen ja ruokakaupan kautta takaisin Haus Annaan. Välillä tuuli oli sellaisissa lukemissa, ettei tahtonut pysyä pystyssä.

Seuraavana aamuna oli siivoustapahtuma. Yllättävästi halli oli auki, siellä oli nyt meneillään jotkin jalkapalloharjoitukset, joten WC oli lähellä, hurraa. Tuuli oli ihan hirveä ja epäilin, että tuuli olisi puhaltanut roskat lähimetsiköstä jonnekin kauas, mutta näin ei ollut, vaan sain roskia kerättyä pussillisen. Ehkäpä roskat olivat lentäneet Porista hallin lähimetsään Raumalle, kuka tietää.

Tämä äänestettiin aikoinaan vuoden parhaimmaksi geokätköksi, eikä suotta. Kun kannen avaa, niin musiikki rupeaa soimaan.

Oli aika lähteä Raumalta ja suuntasin Vanhaan Raumaan, missä en tällä reissulla ollut ollut laisinkaan. Niin kova tuuli, niin kummituksistakaan ei mitään kuulu. Toisaalta, voisi tietysti ajatella, että tuuli herättää kummitukset.

Kerttu Horilan teos, jonka näkee kurkkaamalla pienestä raosta

Koska Vanha Rauma on niin tuttu, kiertelin katsellen lähinnä Kerttu Horilan teoksia. Eräs niistä oli sisällä kirkossa, minne halusinkin mennä pakoon viimaa.

Kirkossa oli jotain rippikoululaisia lausumassa uskontunnustusta, uskoaan ruumiin ylösnousemukseen. Vähän niin kuin zombi. Zombi kaivautuu haudasta ja nousee taivaalle korkeuksiin niin että näkyy vain jalkapohjat. Sitten ihmiset uskovat tällaiseen. Julkisesti tunnustavat uskovansa.

Bussiin, missä bussikuski ei arvostanut Matkahuollon lippua, koska nimitiedolla ei tule matkustaa, koska heillä ei ole jotenkin oikeutta saada tietoonsa asiakkaan nimeä tai jotain. No, pääsin kotiin kumminkin.

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna II

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Geokätköilyn juhlavuoden toinen päätapahtuma Yyterin Sannat, oli käsillä. Ensimmäinen oli Tampereella, enkä tehnyt siitä juttua, koska sehän oli kotosalla. Taas oli luvattu aivan hirveää ilmaa, ”kohtalaista” sadetta ja 9 m/s tuulta. Kun saavuin Poriin, satoi kuin saavista. Ajoin Hostel Riveriin ja kuittasin avainkortin huoneeseeni. Sitten taas tien päälle. Ajoin parisenkymmentä kilometriä Yyteriin ja kirjoitin nimen logiin vierailukeskuksen luona. Tilanne oli rannalla vielä kauheampi, sillä tuuli puhalsi vailla mitään esteitä. Tapasin tuttavani, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Sitten hyppäsin satulaan ja ajoin takaisin Poriin kateellisena niille, keillä on auto täynnä kuivia vaatteita. Hostellissa jouduin asettelemaan vaatteeni kaikkiin asentoihin, että saisin kuivaa päälle seuraavalle päivälle.

Kuvassa voi olla kanivajaa, piparkakku ja tekstissä sanotaan C C — Preiviikissä. Minusta rupeaa tuntumaan, että geokätköiljöissä on paljon jouluihmisiä.

Seuraavana päivänä paistoikin aurinko ja sää oli muutenkin miellyttävä. Lähdin ajamaan Kuuminaisiin muutaman kätkön kautta. Yyterissä olin kuullut, että tie perille oli ollut kauhea. Kun minulle puhutaan pahasta tiestä, se on mörkökräveliä, ladottu kiuaskiven kokoisista lohkareista. Tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Sen vuoksi saavuinkin satamaan reilusti ajoissa.

Sinne tuli sitten muitakin geokätköilijöitä ja klo 10 minulle sanottiin, että nyt lähdetään. Minä ajattelin, että lähdönhän piti olla klo 12, mutta lähdin joka tapauksessa. Menimme Säpin saarelle, joka on Selkämeren kansallispuistossa. Taitaapa olla vuoden ensimmäinen kansallispuistokäynti minulle. Säppi on myös uusi majakka ja lintuasema minulle.

Säpissä lähdin välittömästi painelemaan etelään. Jonkinlainen polku siihen suuntaan oli olemassa, mutta puuta oli kaatunut sen yli. Jälkikäteen sain kuulla, että marraskuussa olisi ollut myrsky, joka oli kaatanut puita saaressa. Joka tapauksessa se oli sama kuin jos polkua ei olisi ollut ollenkaan. Rämmin eteläpäähän saarta ja loikin puron yli kiveltä kivelle. Kävin eteläisimmällä kätköllä ja palatessani tuli kätköilijöitä vastaan. Osalla oli lenkkarit jalassa. Kuljin porukan mukana ja kätköilijät kiipesivät polulle kaatuneiden runkojen yli. Tulimme Säpin majakalle ja kävelimme yli 300 porrasta ylös majakan huipulle.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla. — Säppi, majakka ja lintuasema

Kuvassa voi olla ilmalaiva — Tätä sitten on majakasta otetut kuvat

Kuvassa voi olla järvi — Geokätkö eteläpään ns. paskalaguunilla

Näyttää siltä, että rariteetit on nähty aseman pihan lähellä, mikäs sen mukavampaa. Säppi tunnetaan siitä, että siellä nähdään syksyisin itäisiä kirvisiä. Ne painaltavat länteen, kunnes tulee meri vastaan ja jäävät saareen, mistä niitä löytää. Taigakirvinen, Anthus hodgsoni eli ”hodari”. Hodarikuvia tulee tyypillisesti jostain Kaakkois-Aasiasta. Ikinä en ole sellaista luonnossa tavannut. Pitää tulla Säppiin sitten myöhäissyksyllä.

Pian kahdentoista jälkeen tulee toinen lautta ja ajattelen, että tuon piti olla minun kyytini. No, ei se mitään, minä olen valmis jo lähtemään. Palaamme Kuuminaisiin. Satamassa on auto, jolla on kumi puhki. En enää kadehdi autoilijoita. Minä sen sijaan lähden ajamaan kohti hostellia. Matkalla on Säpin porukkaa kätköllä. Minä menen, tietysti, mukaan etsimään ja sain sillä tavalla löytöjä itselleni. Kun auto pysähtyi aina 160 metrin välein, niin olin jo kerinnyt saavuttamaan sen pyörineni. Yllättävästi tuolla Preiviikin takana lauleskeli kangaskiuru.

Porissa katsoin vielä seuraavan päivän kätkön valmiiksi ja menen lepäämään.

Aamulla menen edellisenä päivänä löytämälleni lähikätkölle ja kirjaan sen. Näin saan löytöputkea jatkettua. Ajan Porin torille ja sitten junalle. Pyörä junaan ja Tampereelle.

Kuvassa voi olla sytytin ja polkupyörä

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna I

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Ilomantsin Möhkössä oli geokätköilyn juhlavuoden (geokätköily 25 -vuotta) yhteisötapaamisista eräs ja suunnittelin menoa sinne pitkään. Ongelma oli, että minun piti olla sieltä viivana takaisin Tampereella, koska lääkäriaika. Siksi en voinut laskea pyöräilyn varaan. Onneksi sain sovittua kyydin Joensuusta sinne ja takaisin.

Joensuuhun kuitenkin otin pyörän mukaan. Jostain kumman syystä VR reititti matkani Joensuuhun Tikkurilan kautta, joten siellä pyörä nopeasti ulos, ajan tunneliin aseman pohjoispäässä ja sitten taas ylös laiturille ja pyörä junaan.

Joensuussa Itäsilta oli suljettu, poikki ja menin nopeasti hostellille Suvantosillan kautta. Vastaanoton piti mennä kiinni klo 19. Oikeasti kukaan ei ollut vastaanotossa. Soitin hostellin numeroon ja pääsin sisälle ja kaikki oli kunnossa. Sähköpostiviesti ei ollut saavuttanut minua hostellille saapumisesta. Heillä oli ollut ongelmia niiden kanssa.

Koska illalla oli vielä aikaa ja sade oli tauonnut, lähdin kiertelemään Linnunlahdelle ja Siilaisiin. Joensuussa ei ikinä ole tarpeeksi aikaa.

Kuvassa voi olla teksti — Sijaitsiko tässä elämäni suurin virhe. Astuin avioliittoon 1992. Onneksi sitä ei kestänyt pitkään.

Joensuu on täynnä paikkoja, joihin minulla liittyy ikäviä muistoja. Sen sijaan tutustuin sisällissodan monumentteihin Siilaisilla ja muuallakin. Joensuussa on harvinaisen paljon näitä monumentteja ja eräs niistä oli teloitetuille venäläisille. Joensuuhun oli tuotu Raudun taistelun vankeja ja ammuttu sitten siellä Siilaisilla. Raudussa on Kuolemanlaakson nimellä kulkeva paikka, missä sisällissodan punaisia kuoli taistelussa. En ole käynyt siellä. Rautu on Karjalankannaksella ja siis nykyisin osa Leningradin aluetta.

Kun sitten rupesi satamaan, niin palasin hostellille ja yövyin siellä. Aamiainen kuului hintaan.

Seuraavana päivänä olikin luvattu sadetta. Kaiken lisäksi saderintama liikkui itään. Hyppäsin kyytiin ja ajettiin melko suoraan Ilomantsin Parppeinvaaralle, missä äänteli ruisrääkkä. Hieno paikkahan Parppeinvaara on. Olen sanonut, että oikea Karjala on Harlusta itään. No, Parppeinvaara juuri on.

Kuvassa voi olla 2 henkilöä

Parppeinvaara ei ole pelkästään jokin karjalaisen kulttuurin huvipuisto, vaan siellä on ollut oikea runonlaulaja ja Elias Lönnrot on käynyt alueella keräämässä runoja. Tšasounassa myös pidetään palveluksia. Tällä kertaa siellä ei oikein mitään tapahtunut, vaan kävimme eri geokätköillä, mitä siellä oli.

Seuraavat kätköt olivatkin sotatieksi nimetyn tien varrrella. Tie menee Petkeljärven ohi, Möhköön ja Kusuriin ja sitten sukeltaa rajan yli luovutettuun Karjalaan, missä ei ole Itä-Ilomantsissa eli vanhan Ilomantsin kunnan Neuvostoliitolle luovutetussa osassa enää paljon mitään jäljellä. Kirja ”Rajan Vartio” on käsitellyt elämää tuolla vuonna 1938 ja sitä ennen, muun muassa Eino Leino oli käynyt siellä.

Möhkössä kuitenkin on eläväinen ruukkikylä ja jalkauduimme alueen kätköille. Ajoimme kylän hautausmaalle ja se on ehkä Suomen itäisin sellainen. Se on luterilainen ruukin hautausmaa. Yllätyksekseni joki toi vettä Suomeen päin. Se tekee kierroksen rajan toisella puolella ja palaa takaisin Suomeen itäisimmän pisteen paikkeilla. Rajaviivalle on parisen kilometriä matkaa.

Kuvassa voi olla vesistö

Kuvassa voi olla 1 henkilö ja Cotswolds — Ruukissa oli museo

Hautausmaan lisäksi alueella oli vaatimaton arboretum. Museon alueella oli myös äänessä ruisrääkkä. Museolla soitettiin jotain ääniraitaa ja mietin jo, että kuuluuko ruisrääkkä siihen ääniraitaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa eikä innostusta käydä museossa, vaan päätin kastua ulkona ja tutustua kylään. Siellä oli sotatien hengessä myös sotamuistomerkki. Yllätys minulle oli se, että täällä oli taisteltu talvisodassa. Ajattelin, että tämä koskisi jatkosodan Ilomantsin suurtaisteluita.

Itse tapahtuma pidettiin suuressa kodassa.

Olen käynyt Möhkössä viimeksi 1982, joten oli jo aika tulla uudestaan. Ilomantsi on kovasti markkinoinut sotatietä, mutta en juurikaan ole innostunut toisesta maailmansodasta.

Tulimme takaisin sateiseen Joensuuhun ja kävimme vielä muutamalla kätköllä.

Nukuin kymmenen tuntia.

Seuraavana päivänä ajoin Joensuun Lentoasemalle, koska keräilen geokätköhaastetta varten lentopaikkakätköjä ja niitä oli siellä muutama. Samalla kunta vaihtui Liperiksi. Olen varmaan joskus tullutkin lentoasemalle, mutta muisti ei toimi.

Toinen kätköistä oli lentoaseman kiitoradan takana. Siellä oli sotien aikainen Junkersin suojakorsu. Tie sinne oli oikein viitoitettu. Ei ollut kovinkaan ihmeellinen nähtävyys, kun mikään Junkers ei ollut edes paikalla. Sen sijaan lähellä oli suurikokoinen jouluaiheinen kätkö, joka oli minusta paljon merkittävämpi nähtävyys. Liperikin taisi minulla olla yhden löydön kunta, joten löydöt nostivat kuntaa ylöspäin. Ennen kätköilyaikaa, kun asuin Joensuussa, pyöräilin Liperiä ristiin rastiin, joten kunta on sikäli tuttu kyllä.

Lentoasemalta ajoin Onttolan kautta kaupunkiin. Onttola kuului Kontiolahteen, mutta yhtään kätköä ei osunut matkalle.

Joensuussa poikkesin teollisuusalueelle kätkölle ja sitten tulin keskustaan yliopistolle, missä täytin juomapulloni. Kuulin keskustelun siitä, kun opiskelijapoika oli tutustunut johonkin naiseen, joka oli täyttänyt sinimustien kannattajakortin ja ”oli ihan täysi natsi”. Tuntuipa hyvältä, kun en ollutkaan kaikkein epäonnistunein yksilö. Myöskin edesmennyt avioliittoni kuulosti fiksummalta.

Yliopiston jälkeen kävin kirjaston geokätköllä, ylitin joen ja geokätköilin Niinivaaran puolella. Siinä vaiheessa tuli nälkä ja päätin yrittää, jos kaupasta saisi jotain paikallista. Löytyikin vatruskoita. Syön Joensuussa vatruskoita Koitadesignin vaatteet päällä. Kas, kun en soita kanteletta. Tilanne oli vähän kuin ne videot, missä ollaan Moskovassa metrossa pukeutuneena venäläiseen kansallispukuun soittamassa balalaikaa ja karhu on vieressä kaikista muista se on normaalein asia ikinä. Miltähän kuulostaisi Balalaika kanteleella soitettuna. Slaavikyykyssä soitan balalaikan kanteleella adidaksen tossut jalassa ja kukkilintu säpsä päässä ollen yhtä suomalainen kuin Larin Paraske (eli ei yhtään).

Lähellä rautatieasemaa pidin vielä joensuulaisille geokätköilijöille miitin Kulttuuribunkkerin talonvaltauksen muistoksi. Joensuulaiset eivät olleet koko talonvaltauksesta kuulleetkaan. Talonvaltaajista osa radikalisoitui ja niin syntyi Joensuun uusnatsiongelma. Olisi ehkä kannattanut antaa se tila talonvaltaajille.

Palasin Tampereelle suorempaa reittiä junalla Pieksämäen kautta, mutta nopeampi se ei kyllä ollut.

Lättähatulla geokätkölle

Kirjoitettu 21.4.2025 kirjoittaja &s

Tampereelta liikennöi Haapamäen museojunia Vammalaan ja Mämmilään eli siis Orivedelle. Sunnuntaiksi luvattiin kurjaa keliä ja päädyin siksi junaan sen sijaan että olisin pyöräillyt geokätkölle. Oli minun geokätköilyputken 140. päivä. Kun putki alkoi, oli joulukuu ja päivät pimenivät ja talvi syveni. En tietenkään lopeta putkea nyt kun olosuhteet ovat helpommat.

Vammalassa olen kuitenkin seikkaillut tänä vuonna jo jo pelkästään geokätköjen vuoksi. Silloin kävin katsomassa, mikä tämä Herra Hakkaraisen talo on, minne kaikki kyltit siellä osoittavat ja totesin sen soveltuvan lähinnä lapsille. Minähän tykkään Mauri Kunnaksen töistä, mutta samana päivänä kuitenkin oli muutakin tekemistä. Toinen kerta Vammalassa oli Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen perinteisellä Pirkanmaan kierroksella, milloin kävimme esimerkiksi Mannerheimin salonkivaunulla ja Kuorsumaanjärvellä. Minä olin ollut uskossa, että Hitler-vaunu olisi Mikkelin rautatieasemalla, mutta se oikea vaunu onkin Vammalassa 12-tien varrella.

Vammalan sijasta valitsin kyydin saman kaupungin Karkkuun. Juna teki pienen pysähdyksen myös Nokian Siurossa, mikä mahdollisti sen, että näin Siuron kirkon mäen päällä.

Jotenkin tuntuu, että historiassa tehtiin käänne väärään päin jossain vaiheessa, vai kultaako aika muistot.

Wikipedian mukaan lättähatut liikennöivät vuoteen 1988 saakka. Miten minä ajattelen aina slaavilaista Hard bass -junaa. Kuuluisa juna oli Электропоезд ЭР2-1293, eikä se pomppinut missään slaavilaisessa maassa vaan Eestissä Vasalemman ja Kulnan välillä.

Moni oli tullut radan varteen kuvaamaan lättähattua. Itse en ajatellut junan olevan kovin ihmeellinen, olen ihan varmasti kulkenut aikoinaan lättähatulla itsekin, muisti ei vain pelaa. Osasyy sille, miksi kirjoitan blogia on se, ettei minulla muisti pelaa.

Tulin sitten Karkkuun ja siellä nopeasti geokätkölle. Radan sai ylittää ja radan toisella puolella oli multikätkön ensimmäinen piste. Siinä piti olla chirp eli langaton lähetin. GPS:äni otti moitteettomasti vastaan viestin, mutta loppupiste oli noin kilometrin päässä. Minulla ei ollut aikaa käydä siellä, vaan se jäi toiseen kertaan.

Sen sijaan tutustuin autiotaloon siinä lähellä. Karkussa oli ennen lestitehdas ja rakennukset liittyivät siihen. Nyt ne vain lahosivat pystyyn.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Sääli, että hienot, vanhat rakennukset lahoavat pystyyn. Voi miettiä, kuinka paljon perinnettä ja historiaa arvostetaan enää. Tänään oli liputuspäivä evakoille ja Karjalassa on paljon tuollaisia rakennuksia, jotka lahoavat pystyyn ellei ole sitten romahtaneet. Mikko Niskasen elokuvassa ”Hopeaa rajan takaa” on kohtaus, missä katsotaan rakennuksia, jotka ovat joko hylättyjä tai uusien omistajien käytössä.

Kasvatti-isoisäni oli kirvesmies ja hänellä oli tapana käydä katsomassa purettavia rakennuksia, mitä hän oli ollut itse rakentamassa, että miten olivat materiaalit kestäneet ajan hammasta. Onkohan sellaista ylpeyttä omaa käden jälkeä jäljellä.

Karkussa tuli vuodenpinnalistalle tiltaltti, rautiainen ja laulurastas. Kokeilin Merlin-sovellusta. Merlin ei ymmärtänyt heikkoa rautiaisen ääntä, vaan tarjoili jopa vihervarpusta tai punarintaa. Tuollainen sovellus on kiinnostava, kun helposti lukitsee oman määrityksensä johonkin, eikä pysty ajattelemaan laatikon ulkopuolelta yhtään.

Lättähatulla sitten takaisin. Moni minuakin vanhempi oli kuin lapsi karkkikaupassa. Eikö niille kukaan ole kertonut, että junassa istutaan paikoillaan, eikä pompita penkiltä käytävälle. Ehkä nekin ovat innostuneet Hardbass-junasta.

Kuvassa voi olla raitiovaunu, juna ja rautatie — Lättähattu saapuu Karkkuun

Jossain määrin nykyaika muistuttaa 1980-luvun huonoista puolista. TERFfit sanovat olevansa uusia punkkareita, mutta ovatkin uusia tedejä, väkivaltaan taipuvaisia äänekkäitä runkkareita, kun taas kaikille muille se oli kymmenen vuotta Fucking Åmålia.
Lättähatut on korvattu kiskobusseilla ja nekin rupeavat olemaan käyttöikänsä päässä. Mikä sitten korvaakaan ne, niin toivon, että on runsaasti tilaa pyörille.

Huomasin, että Leukaluiden salmesta pääsisi pyörällä luikahtamaan läpi oikoreittinä, mutta se olisi kyllä klassinen huono oikaisu. Olen miettinyt, että mitäpä jos pyöräilisi Vammalasta Tampereelle. No, se on taas yksi tulevaisuuden projekteista, tänä vuonna ei kyllä kerkiä.

Keskisestä Suomesta sivussa geokätköilemässä

Kirjoitettu 20.4.2025 kirjoittaja &s

Alavus on ollut aktiivinen geokätköilyn suhteen. Katsoin, että siellä järjestettiin geokätköilyn filmifestivaali erään kerran, mutten mennyt sinne, koska se järjestettiin myös lähempänä. Nyt siellä järjestettiin siivoustapahtuma. Siellä on myös kolme virtuaalikätköä. Olen kerännyt virtuaaleja geokätköilyputken pahoja päiviä varten. Olen nakkiutunut lintuatlastyöhön Peurasuvantoon viikoksi, mutten tiedä, toteutuuko se. Sen lisäksi tulisin takaisin Seinäjoen kautta ja siellä olisi kaksi helppoa virtuaalia lisää. Enempää en oikeasti enää tarvitse. Sinne mennessä tulisin kulkemaan sellaisen pätkän rautatietä, mitä en ole aiemmin kulkenut eli välin Pihlajavesi-Ähtäri. Jäljelle jäisivät käymättömiin henkilöliikenteen käytössä olevista Ylitornio-Kolari, Rovaniemi-Kemijärvi, Kouvola-Kotka, Joensuu-Nurmes ja Petäjävesi-Jyväskylä. Jos tekisin koukkauksen Kuortaneelle, niin olisi mahdollista saada sieltä perinteinen kätkö eli tradi. Kuortaneelta minulla on vain yksi kätkö aiemmin ja ajattelin, että kunnalla on enemmän tarjottavaa.

No, pyörä kiskobussiin ja menoksi. Haapamäellä oli vaihto toiseen kiskobussiin.

Ähtärin Eläinpuiston asemalla oli hyvin länteen kuuluvat maisemat, mutta koko paikka oli tyhjillään. Tiemmä se on ollut tyhjillään hyvin pitkään toimittuaan 1987-1991.

Juna pysähtyy Ähtärin lisäksi myös Tuurissa, missä olen ollut aiemmin geokätköilemässä. Taisin kävellä kaupan läpi ostamatta mitään. Ei minulla ole mitään vastaan Tuuria, olen ostanut kellonikin sieltä, nettikaupasta.

Alavudella olen perillä ja lähden ajamaan. Ensimmäinen kätkö on postilaatikko ennen Kuortaneen rajaa. Tulee lentokoneiden varalaskupaikka. Olenkohan koskaan pyöräillyt lentokoneitten varalaskupaikalla. No, nyt pyöräilen. Saavun Kuortaneen puolelle ja lentokoneiden varalaskupaikkaa esittelemässä on helppo tradikätkö, jolla loggaan Kuortaneen kartalle.

Lähellä on Sarvikkaankoski Lapuanjoessa ja siellä on myös Kuortaneen puolella oleva kätkö, joten lähden sinne. Koskipaikka on hyvin viihtyisä ja siellä on rakennettu kaksikin laavua ilmeisesti kalastajille. Ystäväni on sukeltaja ja Kuortaneella on vanha kaivos, missä hän käy sukeltamassa silloin tällöin ja tulee sitten laavulle tänne Sarvikkaaseen.

En voinut jäädä sinne istumaan, vaikka olisi tehnyt mieli, vaan piti jo kääntyä takaisin. Soratie Alavuden suuntaan oli vähän pehmeä ja siirryin polkemaan samalle maantielle, mitä olin tullut ja ajoin Alavuden keskustaan saakka kirkolle.

Kirkko on hieman erikoisen näköinen. Siellä on wc, joten täytän juomapulloni täällä. Itse kirkko on kiinni.

Keskustassa on Toivo Kuulan patsas. Kuula syntyi perimätiedon mukaan Alavudella. Patsaalla on ensimmäinen Alavuden virtuaalikätköistä, eli otan selfien patsaan ja geokätköilynimimerkkini kanssa. Nimimerkkini on IhmisAnkka ja se tulee yhdestä sarjakuvasta ja minun exäni keksi nimittää minua ihmisankaksi ennen kuin edes aloin geokätköillä.

Seuraava kohde on Muistojen kappeli, jonka luona ovat sankarihaudat. Kiinnostavaa paikassa sen sijaan on se, että siinä on Suomen sodan taistelupaikka. Alavuden taistelussa venäläiset lyötiin. Sen muisteleminen oli suuriruhtinaskunnassa arka asia ja paikalle pystytetty obeliski pystytettiin salaa. Toinen muistomerkki jouduttiin pitämään piilossa itsenäistymiseen saakka.

Kolmas virtuaali oli Tusan lasikota järven rannassa. Siellä oli myös siivoustapahtuma ja sen jälkeinen geokätkömiitti. Alavuden kaupunginjohtajankin piti tulla siivoamaan, mutten tiennyt, tuliko hän sitten. Oli miten oli, siellä oli kuitenkin aika siistiä jo valmiiksi. Kun aurinko paistoi, oli lasikodassa aika kuuma olla.

Lasikodalla oli myös torni, johon oli piilotettu kätkö. En olisi löytänyt sitä muuten kuin avustettuna, kyllä sai hivellä rakennusta monelta kantilta, eikä sittenkään jäänyt purkki käteen koska se oli kiinni niin vahvalla magneetilla.

Miitistä lähdin sitten rautatieasemalle, mutta sitä ennen kävin kirkolla Adventure Lab-kierroksella. Kierros antoi bonukseksi fyysisen geokätkön sijainnin ja kävin vielä siellä. Sen jälkeen menin asemalle junaa odottamaan. Lehtokurppa äänteli vuodenpinnaksi minulle. Olin tältä reissulta saanut listalleni myös kuovin muutamasta paikasta. Sen lisäksi punakylkirastaat olivat äänessä. Kuului myös jotain matalaa huu-ääntä, mutten saanut järkevää selitystä sille. Ehkäpä sepelkyyhkyt pitivät ääntä unissaan.

Kaunis, vanha asemarakennus oli jätetty ränsistymään ja lahoamaan pystyyn. Ikävää, että vanhat rakennukset jätetään tuhoutumaan.

Tulin Seinäjoelle ja lähdin ajamaan Seinäjoen yöhön. Ensimmäinen kohde oli muraali ”helavyö” ja otin siellä selfien. Seuraava oli Suomi-veistos ja kuva siellä myös.

Keskustassa oli UV-multi ja minulla oli UV-lamppu mukanani. En kuitenkaan löytänyt koordinaatteja ja sen sijaan kävin toisella kätköllä, mutta jouduin istuskelemaan paikallisella jo kiinni olevalla grillillä yli puolen yön ja vasta sitten saatoin logata kätkön uudelle vuorokaudelle. Ajattelin, että voisin ihan yhtä hyvin polkea Kyrkösjärvelle laavulle, mutta muistelin, että laavu olisi palanut jonkin aikaa sitten.

Seinäjoella oli asemaa uusittu ja rakennetaan yhä lisää. Pääasia, että saa sisällä odottaa junaa. Sitten pyörä junaan ja Tampereelle. Poljen asemalta kotiin ja Tampereellakin laulavat punakylkirastaat.

Poliisimuseo

Kirjoitettu 22.3.2025 kirjoittaja &s

Olen mietiskellyt, kannattaako käydä sellaisessa museossa laisinkaan, jonka aihepiiri ei kiinnosta tai joka jopa inhottaa. No, minä olisin saattanut jahkailla vissiin maailman tappiin saakka, mutta kun minulla on pitkä geokätköilyputki päällä ja oli geokätkötapaaminen Poliisimuseossa. Kun liikkuu pyörällä tai muuten rajoitetusti ja on vielä lunta maassa ja jos haluaa pitkää löytöputkea tehdä, niin kannattaa säästää maastossa käymistä ja käydä näissä miiteissä, sillä geokätkömiitti lasketaan löydöksi.

Rikosmuseo on erikseen ja sinne pääsy on rajoitettu. Minustahan museo, jonne ei pääse, ei ole museo laisinkaan, vaan varasto, mutta ilmeisesti pääsy on varattu erityisryhmille. On se silloin ”oikea” museo.

Nyt kävi niin, että taas kerran poliisin ongelmista tuli julkisia Taposen eron takia. Vuosien mittaan on kertynyt kaikenlaista, kuten äärioikeiston suosimista, väkivaltaa itsenäisyyspäivänä ja Aarnion tapaus. Aina on sanottu, että ”poliisi on ihminen”. He kuitenkin käyttävät valtaa ja siihen riittyy vastuu.

Mietin siksi, että annetaanko suomalaisista kytistä kiiltokuvamainen kuva museossa, mutta ei nyt pelkästään ollut niin.

Minusta museo esitteli eri vuosikymmeniltä poliisitoimintaa kiinnostavasti. Esimerkiksi kieltolain ajalta oli alushame, jossa oli taskut pirtutöniköille. Ainakin kerran historiassa naisten asusteissa on ollut riittävästi taskuja.

Materiaalia erävalvonnan koulutusta varten

Erävalvonta on sellainen asia, jossa on minun helpointa hyväksyä poliisitoiminta. Maailmalla on esimerkiksi linnunmunankeräilijöitä ja niitä tulee harvinaisten munien takia Suomeen. Tiedän tapauksia, että legitiimeiltä lintuharrastajiltakin on toimien perään vähän kyselty. Tuoreeltaanhan on paljastunut suurikin metsästysrikosjuttu Lapinlahdelta.

Kiinnostavaa oli myös kommunistien toiminta jatkosodan aikaan Tampereella. Täällä harrastettiin sotatoimiin kohdistuneita sabotaasitekoja, mutta ne jäivät merkitykseltään vähäisiksi.

Luonnollisesti suurin osa näyttelystä esitteli laitteistoa ja ajoneuvoja, mitkä ovatkin tulleet tutuiksi vähintäänkin vanhoista elokuvista tai maanteiden varsilta. Enemmänkin olisi saanut olla.

Vuosi nolla?

Kirjoitettu 29.12.2024 kirjoittaja &s

Minulla oli aika polven tekonivelleikkaukseen 23.1 Coxaan, eikä se ollut pieni juttu. Mitä enemmän luin siitä, sitä enemmän rupesi tuntumaan, etten tänä vuonna pääse reissuun minnekään, enkä etenkään ennen juhannusta. Ulkomaanmatkat oli syytä unohtaa ja varautua viettämään kotielämää toiveikkaan talvimielen vallitessa. Toiveikas sen suhteen, että tässä vielä reissataan.

Kevään ensimmäinen koitos oli Marx-opisto Ystävyyden majatalolla maaliskuussa. Uskoin, etten pystyisi menemään sinne, mutta rohkeasti varasin paikan sinne. Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen, kun poistuin paikkakunnalta.

Kuten odottaa saattaa, oli liukasta ja jäistä, mutta hainpa sieltä vielä geokätkön.

Suurempi urakka oli lintuatlaksen neljäs maastokausi Lapissa, joka päivä kävelin noin kymmenkunta kilometriä. Kyllä siinä polvi sai heilua.

En ole sattuneesta syystä koskaan tykännyt kävellä. Tämä kesä oli vielä aivan enneätysmäinen hyttyskesä Lapissa. Ei ehkä vielä saanut sumutettua nimikirjaimiaan hyönteisten muodostamaan seinään, niin kuin kerran Kevolla, mutta aika lähelle.

Lapin reissu laajensi kokemustani Itäkairasta. Linnustollisesti reissu oli onnistunut ja päivitin monen lintulajin listallani tälle vuosituhannelle. Lapinuunilintuja oli kaksi, kun olin nähnyt sen vain kerran aiemmin. Pikkusirkku, maakotka ja punajalkahaukka olivat lajiston helmiä.

En kerinnyt kauaa levätä Lapin jälkeen, kun lähdin Iihin geokätköilyn megatapahtumaan. Sinne ajoin pyörällä Oulusta ja paluumatkalla tutustuin Ouluun paremmin kuin mitä koskaan ennen.

Osallistuin viiteen Pride-tapahtumaan. Niistä kaksi oli minulle uusia.

Loppukesästä oli Punaiset Suvipäivät Leppävirralla, joten ehätin käymään myös Savon suvessa. Rakennuksessa kummitteli, mutta minulta meni kummittelut ohi.

Ajoin Pyhäjärven ympäri Pirkanmaalla ja kävin ensimmäistä kertaa Laukon kartanossa ja suuressa osassa Vesilahtea.

Iski aika paha bonkkaus, kun koko lihassetti kramppasi. Nyt tiedän fyysisen suorituskykyni rajat.

Syksyn saadessa kävin Loviisassa päiväseltään. Syksyisen Marx-opiston vietin Jyväskylässä, missä satoi koko viikonlopun.

Syksyn edetessä rupesin miettimään, että jokin uusi ankallispuisto tälle vuodelle pitää käydä kokemassa ja se sai olla Puurijärvi-Isosuo. Ajoin pyörällä Kokemäeltä Vammalaan riippusiltojen kautta. Upeaa seutua Kokemäenjoen varressa, enkä ollut tiennyt niistä yhtään mitään.

Syksyllä kävin päiväseltään Siilinjärvellä geokätköilijöiden siivoustapahtumassa.

Ajattelin jo, että vuosi on taputeltu, kun kuulin geokätköilyretkestä Rakvereen ja Viljandiin Eestissä marraskuussa ja tietysti olin halukas menemään sinne. Koko reissun ajan satoi ja suuren osan aikaa vielä tuulikin voimakkaasti. Tuuli meinasi tiputtaa minut Rakveren linnan vallilta. Nyt kuitenkin tunnen Eestiä siivun verran enemmän.

Pää on ihan tyhjä vielä vuoden 2025 suhteen. Minä olen sellainen, etten uskalla luvata mitään. Ei kai ole fiksua luvata, kun Suomi hakee konfliktia koko ajan, eikä tiedä, vaikka sellainen vielä tulisikin. On kuitenkin reilua sanoa, että olen tietoinen kolmesta suuresta geokätköilytapahtumasta Suomessa ja aikeissa mennä niihin. Mikään niistä ei näytä miltään isolta reissulta. Olen iskenyt silmäni Brandenburgissa järjestettävään megatapahtumaan syksyllä.

Lintuatlaksen viimeinen maastokausi on ensi vuonna.

Aina valmis?

Geokätköilyä ja paljon muutakin Uudellamaalla

Kirjoitettu 22.12.2024 kirjoittaja &s

Minulla on päässyt geokätköily repeämään pieneksi putkeksi, putkoseksi, saakka ja ajattelin osallistua Helsingin Kustaankartanossa joulutapahtumaan. Tampereelta ei suoraan junalla pääse Oulunkylään, joten jäin pois Keravalla.
Keravalla kävin tutustumassa kirkkoon ja mietin, onkohan Keravan kirkko rumimpien kirkkojen listalla.

Onneksi se oli kiinni, niin ei tullut lisää rumuutta päivään. Tai no, kirkoissa parasta on se, että voi käydä vessassa.

Keravalla on myös Heikkilän kotiseutumuseo ja siellä on geokätkö, joten sinne seuraavaksi. Matkalla kuitenkin löytyi ”Navalonin tasavallan suurlähetystö”.
Sain selville, että tämä Navalonin tasavalta on jokin taideprojekti ja tietysti mikrovaltio, floating paradise. Kelluvalle lautalle on tehty istutuksia ja tämä lautta on kellunut jossain Helsingin suunnalla. ”Katti Koskisen taideprojekti Mikrovaltio Navalon/Floating Paradise pyrkii luomaan uusia elämisen muotoja merellä kelluvilla saarilla. Päämääränä on luoda biologinen ja omavarainen alusta ja tukea kestävää kehitystä sekä maalla että merellä.”

En tiedä, mutta mikrovaltiot ovat jollain tavalla anarkistisia karnivalisoidessaan ”oikeita” valtioita. Ensimmäisen maailmansodan aikoina pistettiin pystyyn kaikenlaisia valtioita, kuten Kirjasalon tasavalta tai Naissaari ja on vaikea

muodostaa käsitystä, kuinka tosissaan tuon ajan ihmiset olivat. Hyvin ei käynyt. Valtiot eivät yleensä kestäneet moista ilvehdintää.

Museo tarjoili erikoisuutena muonamiehen mökin, mikä oli päässyt vähän kärähtämään.
Muonamies teki työtä nälkäpalkalla, minkä lisäksi hän sai pienen rahallisen korvauksen ja katon päänsä päälle. Muistuttaa aika paljon sitä, kuinka kovin moni nykyäänkin työtä tekee. Raha riittää ruokaan ja asuntoon, muttei mihinkään muuhun. Erityisesti ajattelen työttömiä, jotka joutuvat ravaamaan erilaisissa rangaistusluontoisissa tempputyöllistämistoimissa.

Keravalta menin sitten Kustaankartanoon pikkujouluihin. Samalla tutustuin ensimmäistä kertaa uuteen ratikkaan, joka kiertää kaupunkia kehänä ja josta on yhteys metroon kummassakin päässä ja junaan.

Illalla menin Eurohosteliin yöksi. Parasta siellä oikeasti on tunnelmallinen sauna. Halusin tehdä Adventure Lab -kierroksen Helsingin saunoista ja Eurohostelin sauna oli yksi sauna, mitä halusin esitellä. Kun ajattelee merkittäviä saunoja, niin niitä on kyllä paljon. Etenkin ajattelin Tehtaankadun saunaa ja vastaavasti Tamminiemen saunaa. Tamminiemessäkään en ole koskaan käynyt.

Aamu alkoi saunan ja aamupalan jälkeen sillä, että kiersin kaupungilla itselleni geokätkön. Sen jälkeen suunnittelin kiertäväni niin, että ajan loppuessa olisin lähempänä keskustaa. Lähdin kiertämään julkisia saunoja. Kävin Sauna Hermannilla, Kotiharjun saunalla ja edesmenneen Sauna Arlan paikalla. Sen lisäksi menin Lapinlahden Lähteen saunalle. En aikoinaan tiennyt, että sielläkin on sauna. Se on Helsingin vanhin yleinen sauna. Sinne pitää ilman muuta tulla saunomaan joku kerta. Arlan saunassa olen saunonut ja Sauna Hermannissa, mutten Kotiharjussa.
Lapinlahden aluetta on myllätty jonkin rekkatunnelin tieltä.

Päivän viimeinen kohde oli kaupunginmuseo. Enpä tiennyt, että sielläkin on sauna. Sinnehän piti mennä. Oikein hyvä yleinen sauna oli tehty kellarikerrokseen. Tampereella on myös museosauna Amurin työläiskorttelissa. Suomessa on tietysti myös saunamuseo, koska tietysti on. Minä en ole siellä vielä käynyt.

Olin oikeasti tullut katsomaan näyttelyä M/S Baltic Queers, sateenkaariväen siirtolaisuudesta Itämeren alueen maissa. Sepä oli yllättävän kiinnostava, kun siihen varasi aikaa. Puutteena oli lähinnä se, että puhuttiin lähinnä vain homoista ja lesboista. Kiinnostavasti homoseksuaalisuus oli laillista Eestissä 1935 ja Tallinna oli huomattava homomatkakohde. Suomessa homoseksuaalisuus oli laitonta. No, myös Eestissä homot joutuivat menemään maan alle Neuvostoliiton vuosina. Eestin itsenäistyttyä uudelleen oli hetken vapaata, mutta asenneilmapiiri on kiristynyt viime vuosina. Tällainen asenteiden kiristyminen on ollut myös Tanskassa. Tästä siis oppii sen, ettei yhteiskunta kehity mihinkään avoimempaan suuntaan, vaan saattaa mennä ihan siksakkia. Ihmiset sitten joutuvat pakkaamaan tavaransa ja muuttamaan maasta toiseen.

No, olinpa kerran Eestissä ja mukana oli ruotsalainen transvestiitti sekä hänen kaverinsa ruotsinsuomalainen rasistinen transsukupuolinen. Koska auto hajosi, olimme kaikki myöhässä ja nopeasti kaikki tavarat laivaan. Yksi sitten totesi edellämainitun tavaroista, että miksi joku on pakannut kaljaa mukaansa Eestiin.
Enpä tiedä. Ehkä hän ajatteli, ettei pääsisi ostamaan sitä. Sitä minä ajattelin, kun näin Kiovasta Suomeen tulleiden tavaroissa pussin tattaria. On joutunut kiireessä pakkaamaan.

Minusta oli aika jännää, että sinne tuli niinsanottuja tavallisia ihmisiä ja lapsiakin. Onko ne lapsetkin hätäisesti pakattu. Usein mietin, mennäkö museoon, mikä ei selkeästikään ole suunnattu minulle. Suomessa niitä on paljon. Voisin kuitenkin ennen sitä mennä saunomaan.