Kategoria: Suomi

”Galle Gummitus” -niminen geokätköilyn matkalainen tipahti kätköön, jossa olen käynyt Vehoniemellä. Moinen matkalainen oli viimeinen niistä kolmesta, joka kertoo kätkön Zombie Zone koordinaatit. Oikeammin, olin jo arvioinut kahden matkalaisen kanssa epätarkoista koordinaateista paikan, sillä kaikki muut arvaukset loiskahtivat järveen. Sillä suunnalla niitä järviä on paljon.

Olin Vehmaisissa poistamassa vieraslajia, sitäkin aika monetta kertaa ja vähän tiedustelin Zombie Zonen koordinaatteja. Kävi ilmi, että olin noin 10 metriä väärässä, eli olisin löytänyt sen. Päätin siitä huolimatta mennä käymään Vehoniemellä. Vehmaisissa kuitenkin meni myöhään ja kun pyöräilin kohti Kangasalaa, aurinko kerkisi jo laskea ja tuli syksyinen pimeys.

Huutijärven kohdalla vilkkaasti liikennöity moottoritie muuttuu vilkkaasti liikennöidyksi Lahdentieksi, numero 12. Kätkö oli vähän sivuun tieltä, joten ajelin pimeitä mökkiteitä lähelle koordinaatteja. Sieltä löytyikin hylätty kellari, missä kätkö oli.

Paikalta taluttelin pyörän alas rinnettä Lahdentielle, ajoin sitä pätkän ja poljin ylös Vehoniemelle, joka oli tietysti kiinni, joka paikka siellä. Vehoniemelle voisi joku kerta mennä sen aukioloaikana.

Joka tapauksessa, Galle Gummitus löytyi, luin matkalaisen koodin, kaadoin kätköön mukanani kulkeneita matkalaisia lisää ja suuntasin takaisin.

Autot ohittivat minut epämiellyttävän läheltä, joten tarkistin, onko takavalo päällä. Ei ollut, takavalo oli sammunut. Ajattelin, että paras katsella jotain vaihtoehtoja Lahdentielle. Niitä näkyikin olevan Kaivannon kanavan toisella puolella. Katsoin, että jokin laitos, arvelin sen olevan hotellin tai kurssikeskuksen ja että siitä pääsee läpi.

Tulin työmaa-aidalle, jonka takana oli kenttä. Ajattelin, että tämä on vain jokin putkityö ja että tästä oikeasti pääsee läpi. No, ei päässyt, aitaa oli varmaan kilometrikaupalla. Mietin jo, että onko aita ilmaista, kun kaikki on täällä.

Sitten tuli vastaan autioitunut puutalo. Siinä vaiheessa kaivoin tehokkaan lampun repusta ja pyyhkäisin sillä ympäriinsä ja huomasin, että tämä on oikea aavekaupunki. Jatkoin matkaa ylös, oli pihakeinu, huvimaja, autioitunut monikerroksinen rakennus. Loputtomasti aitaa kuin jossain katiskassa. Ajattelin, että kun minulla kerta on GPS, niin voin palata omia jälkiäni takaisin.

Toinen, mitä ajattelin, että kun olin pyyhkäissyt valolla ikkunoihin, niin jos siellä joku on, niin se tietää minun olevan täällä. Legitiimi vartija tulisi hätistämään minua pois. Rikolliset eivät tulisi, vaan odottaisivat.

Kiertäessäni aitaa huomasin kaukana yhden osan olevan vähän vinossa. Menin sinne ja kun painoin sitä tarpeeksi lujaa, sain pyöräni toiselle puolelle pusikkoon ja itseni kanssa. Kiersin sitten polkuja myöten aitaa toiselle puolelle. Toisella puolella oli pikkuteitä, joilla kasvoi jättibalsamia. Tulin Mobiliaan, joka on toinen museo, missä pitäisi käydä. Ajoin lopulta kotiin saakka.

Sain selville paikasta paljonkin. Kaivannon sairaala, B-mielisairaala, vastaanottokeskus 2015-2016, sen jälkeen tyhjillään, kylmänä vuodesta 2020.
B-mielisairaaloita on Suomessa ollut paljon. A-mielisairaalat oli tarkoitettu akuuttiin hoitoon ja B-mielisairaalassa oltiin pitkiä aikoja. Kaivannossa oli ollut puutyöverstas, kangaspuut, kuntosali. Sauna oli rannassa alueen ulkopuolella, mutta lähiseudun asukkaat eivät saaneet sitä enää käyttää.

Kokemus tuntui todella pelottavalta. Siellä leijui raskas jäännösenergia. Kun alue oli aidattu, pakoon ei päässyt minnekään. Lähellä asunut tiesi kertoa: ”Kaivannon sairaalasta liikkui mahtavia kauhutarinoita 😬 Edelleen kyllä kierrän paikan kaukaa, jos satun siellä olemaan.”

Joissain urbanex-videoissa löytyy sairaalan krematoriokin. Siellä voisi paistaa vaikka kunnon joulukinkun, kunhan ei pistä lämpöjä täysille.

Ihmettelin, että hyväkuntoinen sairaala oli hylätty. Potilaat/uhrit oli pistetty Pitkäniemeen ja nyt sekin on lakkautettu ja ne on TAYSin alueella, missä ei ole niille edes tilaa.

Ennen kaikkea todistin hyvinvointivaltion raunioita. Internet selittää, että sen sijaan että tarvittaisiin moisia laitoksia, on ongelmien ennaltaehkäisyä (mitä?) ja avohoitoa (mitä?). Mad pride, kaikki on jätetty oman onnen tai onnettomuutensa varaan, resepti kourassa. Ei välttämättä rahaa hankkia lääkkeitä, ei kukaan valvomassa, että lääke otetaan, eikä etenkään katsomassa, että lääke tehoaa.

Yksi selvisi aika myöhäiseen hetkeen, nimittäin kuntouttava työtoiminta. Sitäkin tyrkytettiin tavallisille työttömille, mitkä koki sen nöyryytyksenä. Laitoksissa nopeasti laitostuu, joten työtoiminta oikeasti kuntoutti. B-mielisairaaloiden lähellä oli usein mahdollisuuksia osallistua maatalouden töihin.

Olen niin vanha, että olen nähnyt Vaajasalon sairaalan pihassa potilaan haravoivan. Hän ei tosin tiennyt, kuinka haravaa käytetään. Sellaisille kuntouttava työtoiminta on ihan sopiva, mutta ei tavallisille työttömille.

Autioituneen sairaalan tunnelma seurasi minua usean päivän kuin kellarin haju vaatteissa. Katsoin muutamia videoitakin tyhjästä sairaalasta. Uhkaava tunnelma ei välittynyt niistä.

Sairaalan purku on viivästynyt, koska alkuperäinen yhtiö ei sitten pystynytkään tekemään työtä loppuun. Nyt on toinen firma. Googlen katunäkymässä, esimerkiksi, näkyy vielä henkilökunnan asunnot, mutta ilmakuvassa näkyy ne maan tasalle purettuna. Se oli se kenttä, jonka ylitin. Pyöräilijät tiesivät kertoa, ettei ole pitkä aika siitä, kun alueen läpi vielä pääsi.

Olen pyrkinyt välttämään sotahistoriaa, kun tunnen vastenmielisyyttä aihetta kohtaan. Sotilaat ovat sotaorjia. Pitäisi pystyä luottamaan esimiehiinsä ja propagandaan, enkä luota kumpaankaan. Olen nähnyt paljon väkivaltaa ja paljon vallan väärinkäyttöä ja se on vienyt luottamukseni. Toimin oman pääni mukaan. Jotkut puhuvat päät ovat sanoneet, että Suomi on nyt sodassa. Sanotaanko vaikka, että on matala-asteinen sota. Se on jo nyt johtanut ikäviin lieveilmiöihin.

Pitäisikö matkoilla välttää vaikeita aiheita, kun aikuisen ei ole pakko, jos ei hotsita. Oli miten oli, minulla oli nyt kyyti itäpisteelle ja Olof Enckellin jalanjäljille, eikä niitä monta tule. Toinen vaihtoehto käytännössä olisi ollut ajaa sinne pyörällä. Iso reissu, kun olen vielä sairastellut.

Aamulla 7:40 lähti bussi Kimmelin edestä Ilomantsiin. Kimmelissä oli WC ja täytin myös vesipulloni. Sotakamreerin sotajutut alkoivat heti. Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen taistelu ei ollut millään suolla, vaan Saarivaaralla, joka oli Korpiselkää, sittemmin Tuupovaaraa ja nyt Joensuuta. Oikeassa elämässä Kaarna ei kuollut, vaan haavoittui. Kävimme Tuupovaaran Koverossa, missä hänen sukunsa oli asunut 1600-luvulta lähtien. Saavuimme pogostalle ja kävimme katsomassa kirkot ja sankarihautausmaan. Sen jälkeen lähdimme Möhkön suuntaan ja pysähdyimme Öykkösenvaaran taistelualueella. Sitä oli ennallistettu niin, että se näyttää siltä kuin sitä olisi ammuttu tykillä. Siellä oli myös katselulava.

Kun tämä oli kauas itään menevän tien varrella, niin siellä Itä-Ilomantsissa oli kuulunut rajan takaa poikkeuksellisia ääniä ennen talvisotaa ja oli tiedustelutietoa, että siellä rakennettiin tietä lähelle rajaa. En muista Olof Enckellin kirjasta lukeneeni, että vielä 1938 olisi ollut merkkejä invaasiosta ilmassa sillä suunnalla. Venäjän puolen talonpojat olivat munittaneet vesilintuja ja pistäneet uuttuja puihin, mutta niitäkään ei oltu koettu vuosiin, vaan rajan lähellä olleet kylät oli tyhjennetty. Enckell näkeekin tyhjennettyjä rajakyliä ja autiudellaan ne viestivät naapurin epäluuloisuudesta. Enckell kysyy sitten, onko meidän varaa olla huolettomia. No, ei ollut.

Möhkössä minä olin viime vuonna.

Ehkä ensi kesä voisi olla sellainen, etten olisi Möhkössä. Ei niin, että Möhkössä vikaa olisi, mutta paikkoja on muuallakin. Ruisrääkät olivat jo tässä vaiheessa kesää hiljaa.

Kävimme läpi Oinaansalmet ja Tervaruukit ja pyörähdimme Parppeinvaaralla. Sen jälkeen lähdimme Hattuvaaraan Taistelijan talolle. Siellä oli näyttely aseista ja varusteista. Naapuri oli jakanut myös hajuvettä upseereilleen. Sotakamreeri Suhonen sanoi näytelleensä niin, että oli valellut itsensä halvimmalla hajuvedellä, mitä saa. Tähän liittyen, olen törmännyt usein sellaiseen kuin ”ryssän haju” ilman että siihen liittyy mitään rasismia. Sitä ei saada museoon talletettua. Hajuvesi taisi liittyä siihen, kuten myös mahorkka, valkosipuli ja kaali, myös joukoille jaettu votka. Kun vangit palasivat mistä palasivat, minun tuntemani Mihail Muljev palasi Pieksämäeltä, omaan maahansa niin toverit varmaan ajattelivat, että nehän haisevat ihan suomalaisilta.
Vangituista puheenollen, Ilomantsissa seikkaili myös venäläisten rangaistuspataljoona. Ilmeisesti koostettu jostain kaupunkien pikkurikollisista. Niistä ei paljon ollut haittaa, eikä ne olleet motivoituja taistelemaan. Itse olisin rangaistuspataljoonalaisena pyrkinyt myymään aseet viholliselle ruuasta ja varusteista ja sitten selittänyt, että tultiin yllätetyksi, ei keritty napata aseita mukaan.

Tapasinpa kerran erään vanhan veteraanin Aunuksessa, Mikko Muljevin. Mikolla talvisota oli mennyt niin, että hän oli antautunut ensimmäisenä päivänä ja vietti sitten loput ajasta Pieksämäellä vankilassa. Kotiin tultuaan ystävä Nikolai oli kysynyt, miten oli vankeus Suomessa. No, hän sanoi, että parempi vankina Suomessa kuin kotona vapaana. Eihän sellaista saanut sanoa. Nikolain oli pakko ilmiantaa.

Tulipa sitten jatkosota ja Nikolai joutui siihen ja häntä kaihersi asia ja hänpä päätti antautua suomalaisille. Totesi Suomen vankilaolot hyviksi. Mutta kavereita Mikko ja Nikolai eivät enää olleet.

Taistelijan talolla oli esillä myös mitaleita. Sotakamreeri oli nähnyt sellaisen, jolla oli iso rivi niitä ja kun hän oli kysynyt, että mitenkäs taistelit talvisodassa, oli käynyt ilmi, että kyseinen henkilö käytti isänsä mitaleita. No, sotakamreeri Suhonen oli valmis repimään ne pois, koska mitalia saa kantaa vain se, joka on henkilökohtaisesti sen ansainnut ja niistä on hyvin tarkka etiketti, mihin ne laitetaan. Yksi ongelma vähemmän minulla, kun ei ole mitään tienattuja mitaleita mistään.

Hattuvaarassa näimme myös tšasounan, Suomen vanhimman. Sanoin jo, että Lieksassa Kirkkopellon tšasouna on vanhin. Niin on Karjalassa vanhoja rakennuksia, että joka kylässä on vanhin tšasouna, on se ihme juttu. Muualla ei tähän kyllä päästä.

Hattuvaarasta lähtee tie itäpisteelle ja silläkin tiellä oli käyty taisteluita, aivan Hattuvaaran kupeessa Sikrenvaarassa. Kuulemma kyistä seutua ja tieltä tapaa niitä usein. Samoin karhut olivat taivutelleet haapoja nurin. Yhtään karhua ei näkynyt eikä kyytä. Olivatkohan ne siinä vanhassa tšasounassa. No, olipa ollut Öykkösenvaarassa niin, että sirpalesuojaan oli karhu mennyt ja sitten tullut sieltä silmille.

Saavuimme itäpisteelle. Siellä on kolme geokätköä lähellä ja loggasin ne. Minä olin tuonut koodattuja kulkijaläpysköitä Tampereelta ja ne saivat jäädä sinne.

Itäpisteestä on paljon kuvia kaikkialla, mutta sanooko kaikki, että tuo rotaryiden tolppa on päivätty 28.06.1996 tai että viimeinen englanninkielinen sana taulussa on ”district”. Oleellisia tietoja geokätköilijälle. Sain minä ne kuitenkin selville jo ennen paikalle saapumista. Katselin kiikarilla järvelle, mutta oli ihan hiljaista luonnon ja muunkin puolesta. Ei ollut karhuja. Aunuksen Karjalan puolella oleva alue on Repola-Porajärvi, joka aikoinaan äänesti itsensä osaksi Suomea, mutta Petsamo voitti.
Olen nyt käynyt itäpisteellä, Suomen pohjoisimman paikan muistomerkillä, Hangon Tulliniemessä. Läntisin piste puuttuu vielä, pitäisiköhän.

Pieni poikkeama Iljanjoella, jossa etsin turhaan geokätköä. Iljanjärvellä oli liikuteltu haavoittuneita veneellä kaatuneiden päällä maaten.

Aika riensi ja menimme sitten pogostalle, jonka jälkeen hyvästelimme sotakamreerin, joka jäi Tuupovaaran Koveroon ja tulin Joensuuhun ja ajattelin, että nytpä on mukava kotimatka junalla.

Juna oli peruttu.

Matkan opetuksia: älä ikinä luota, että kaikkein viimeisin vuoro toteutuu. Varmista aina akun varaustila kamerassa ja muuallakin, ota aina mukaan taskulamppu.

Junan sijasta oli bussi. Sähkötön bussi sen jälkeen kun oli sähkötön bussi koko päivän. Onneksi minulla oli varavirtalähde mukana, ihan perusasia. Bussin takia kaikki aikataulut menivät uusiksi. Katselin, kuinka viimeinenkin vuoro Lahdesta Riihimäelle meni. Onneksi minulle luvattiin, että pääsen Lapin junaan. Lapin juna odottikin Tikkurilassa noin 1½ tuntia myöhässä. Ihmiset junassa olivat ihan kypsiä viivästyksen takia. Näin tuttavanikin siellä.
Juna oli perillä 3.13 kun minun olisi pitänyt olla 0.55. Taksilla pari kilometriä kotiin ja nukkumaan. 7.40-3.30, ehkä pisin aika, mitä olen kulkenut liikennevälineillä jotakuinkin yhtäjaksoisesti.

Sinne meno jännitti etukäteen, koska minua vaivasi ns. makkiongelma. Ajattelin, että tapahtumapaikan ja yösijan välillä on reilu kilometri, ehtisin jompaan kumpaan istumaan WC:ssä.
Toinen, mitä olin miettinyt oli Raumalle pyöräilyä lähimmältä asemalta. Onneksi en lähtenyt tähän, kun sää ei ollut lainkaan otollinen. Koko viikonlopun ajan tuuli oli myrskylukemissa, mutta kun muualla Suomessa satoi lunta, paikoin runsaastikin, niin Raumalla oli silti parempi sää kuin monessa muussa paikassa.

Yöpaikka oli Haus Anna. Kun tulin ensin bussilla linja-autoasemalle, kävelin Haus Annaan. Siellä oli asianmukainen aamiaisalue, missä saattoi lämmittää ruokaa mikrossa ja keittää teetä. Talon teet loppuivat tietysti kesken, koska juon teetä pannukaupalla.

Koska oli aikaa päivässä, kävin lähikätköillä ja Adventure Labin pisteillä. Yksi tällainen Adventure Lab esitteli kaupungin rikoshistoriaa. Siinä olikin Raumanmeren ylä-aste, joka tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisestä kouluampumisesta 25.1.1989. Olen nähnyt Jokelan koulusurman koulun aiemmin.

Lähellä oli myös Rauman asema, jolle henkilöliikenne lakkasi 1988. Toivottavasti Raumalle pääsee pian junalla taas.

Palloilin vielä vähän aikaa keskustassa ja menin yöksi Haus Annaan.  Haus Annan vieressä oli paikallisen nuorison kokoontumispaikka, joten olipa melua koko yön.

Aamulla muutaman kätkön kautta itse megatapahtumaan, jonka Rauman oma pyyrmanni avasi rumpua päristäen.  Onneksi tapahtuma oli sisällä hallissa, sillä tuuli oli brutaali.

Ennen Megaa olin tietoinen, että tarjolla olisi raumalaista erikoisuutta, lapskoussia, ja tietysti sitä piti päästä maistamaan. Totesin sen olevan hyvää ja tekisi mieli tehdä sitä kotonakin.

Sisällä hallissa oli useita erilaisten järjestöjen pisteitä ja tietysti mahdollisuus ruokailuun. Sieltä sai ostaa myös geokätköilytuotteita ja siellä mainostettiin Pietarsaaren tulevaa megatapahtumaa. Oma pöytänsä oli kulkijoille, eli erilaisille koodillisille pikkuesineille, joiden tarkoitus on kiertää geokätköilijöiden mukana kätköltä kätkölle ja tapahtumasta tapahtumaan. Tyhjensin koko pöydän ja minulta kysyttiin, minne minä niitä olen viemässä ja sanoin ”Tampereelle”. Osa niistä jatkoi myöhemmin Ouluun.

Oltuani hallilla joitain tunteja lähdin kiertelemään viimaan monen Adventure Lab-pisteen ja ruokakaupan kautta takaisin Haus Annaan. Välillä tuuli oli sellaisissa lukemissa, ettei tahtonut pysyä pystyssä.

Seuraavana aamuna oli siivoustapahtuma. Yllättävästi halli oli auki, siellä oli nyt meneillään jotkin jalkapalloharjoitukset, joten WC oli lähellä, hurraa. Tuuli oli ihan hirveä ja epäilin, että tuuli olisi puhaltanut roskat lähimetsiköstä jonnekin kauas, mutta näin ei ollut, vaan sain roskia kerättyä pussillisen. Ehkäpä roskat olivat lentäneet Porista hallin lähimetsään Raumalle, kuka tietää.

Oli aika lähteä Raumalta ja suuntasin Vanhaan Raumaan, missä en tällä reissulla ollut ollut laisinkaan. Niin kova tuuli, niin kummituksistakaan ei mitään kuulu. Toisaalta, voisi tietysti ajatella, että tuuli herättää kummitukset.

Koska Vanha Rauma on niin tuttu, kiertelin katsellen lähinnä Kerttu Horilan teoksia. Eräs niistä oli sisällä kirkossa, minne halusinkin mennä pakoon viimaa.

Kirkossa oli jotain rippikoululaisia lausumassa uskontunnustusta, uskoaan ruumiin ylösnousemukseen. Vähän niin kuin zombi. Zombi kaivautuu haudasta ja nousee taivaalle korkeuksiin niin että näkyy vain jalkapohjat. Sitten ihmiset uskovat tällaiseen.  Julkisesti tunnustavat uskovansa.

Bussiin, missä bussikuski ei arvostanut Matkahuollon lippua, koska nimitiedolla ei tule matkustaa, koska heillä ei ole jotenkin oikeutta saada tietoonsa asiakkaan nimeä tai jotain. No, pääsin kotiin kumminkin.