Olen pyrkinyt välttämään sotahistoriaa, kun tunnen vastenmielisyyttä aihetta kohtaan. Sotilaat ovat sotaorjia. Pitäisi pystyä luottamaan esimiehiinsä ja propagandaan, enkä luota kumpaankaan. Olen nähnyt paljon väkivaltaa ja paljon vallan väärinkäyttöä ja se on vienyt luottamukseni. Toimin oman pääni mukaan. Jotkut puhuvat päät ovat sanoneet, että Suomi on nyt sodassa. Sanotaanko vaikka, että on matala-asteinen sota. Se on jo nyt johtanut ikäviin lieveilmiöihin.
Pitäisikö matkoilla välttää vaikeita aiheita, kun aikuisen ei ole pakko, jos ei hotsita. Oli miten oli, minulla oli nyt kyyti itäpisteelle ja Olof Enckellin jalanjäljille, eikä niitä monta tule. Toinen vaihtoehto käytännössä olisi ollut ajaa sinne pyörällä. Iso reissu, kun olen vielä sairastellut.
Aamulla 7:40 lähti bussi Kimmelin edestä Ilomantsiin. Kimmelissä oli WC ja täytin myös vesipulloni. Sotakamreerin sotajutut alkoivat heti. Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen taistelu ei ollut millään suolla, vaan Saarivaaralla, joka oli Korpiselkää, sittemmin Tuupovaaraa ja nyt Joensuuta. Oikeassa elämässä Kaarna ei kuollut, vaan haavoittui. Kävimme Tuupovaaran Koverossa, missä hänen sukunsa oli asunut 1600-luvulta lähtien. Saavuimme pogostalle ja kävimme katsomassa kirkot ja sankarihautausmaan. Sen jälkeen lähdimme Möhkön suuntaan ja pysähdyimme Öykkösenvaaran taistelualueella. Sitä oli ennallistettu niin, että se näyttää siltä kuin sitä olisi ammuttu tykillä. Siellä oli myös katselulava.
Kun tämä oli kauas itään menevän tien varrella, niin siellä Itä-Ilomantsissa oli kuulunut rajan takaa poikkeuksellisia ääniä ennen talvisotaa ja oli tiedustelutietoa, että siellä rakennettiin tietä lähelle rajaa. En muista Olof Enckellin kirjasta lukeneeni, että vielä 1938 olisi ollut merkkejä invaasiosta ilmassa sillä suunnalla. Venäjän puolen talonpojat olivat munittaneet vesilintuja ja pistäneet uuttuja puihin, mutta niitäkään ei oltu koettu vuosiin, vaan rajan lähellä olleet kylät oli tyhjennetty. Enckell näkeekin tyhjennettyjä rajakyliä ja autiudellaan ne viestivät naapurin epäluuloisuudesta. Enckell kysyy sitten, onko meidän varaa olla huolettomia. No, ei ollut.
Möhkössä minä olin viime vuonna.
Ehkä ensi kesä voisi olla sellainen, etten olisi Möhkössä. Ei niin, että Möhkössä vikaa olisi, mutta paikkoja on muuallakin. Ruisrääkät olivat jo tässä vaiheessa kesää hiljaa.
Kävimme läpi Oinaansalmet ja Tervaruukit ja pyörähdimme Parppeinvaaralla. Sen jälkeen lähdimme Hattuvaaraan Taistelijan talolle. Siellä oli näyttely aseista ja varusteista. Naapuri oli jakanut myös hajuvettä upseereilleen. Sotakamreeri Suhonen sanoi näytelleensä niin, että oli valellut itsensä halvimmalla hajuvedellä, mitä saa. Tähän liittyen, olen törmännyt usein sellaiseen kuin ”ryssän haju” ilman että siihen liittyy mitään rasismia. Sitä ei saada museoon talletettua. Hajuvesi taisi liittyä siihen, kuten myös mahorkka, valkosipuli ja kaali, myös joukoille jaettu votka. Kun vangit palasivat mistä palasivat, minun tuntemani Mihail Muljev palasi Pieksämäeltä, omaan maahansa niin toverit varmaan ajattelivat, että nehän haisevat ihan suomalaisilta.
Vangituista puheenollen, Ilomantsissa seikkaili myös venäläisten rangaistuspataljoona. Ilmeisesti koostettu jostain kaupunkien pikkurikollisista. Niistä ei paljon ollut haittaa, eikä ne olleet motivoituja taistelemaan. Itse olisin rangaistuspataljoonalaisena pyrkinyt myymään aseet viholliselle ruuasta ja varusteista ja sitten selittänyt, että tultiin yllätetyksi, ei keritty napata aseita mukaan.
Tapasinpa kerran erään vanhan veteraanin Aunuksessa, Mikko Muljevin. Mikolla talvisota oli mennyt niin, että hän oli antautunut ensimmäisenä päivänä ja vietti sitten loput ajasta Pieksämäellä vankilassa. Kotiin tultuaan ystävä Nikolai oli kysynyt, miten oli vankeus Suomessa. No, hän sanoi, että parempi vankina Suomessa kuin kotona vapaana. Eihän sellaista saanut sanoa. Nikolain oli pakko ilmiantaa.
Tulipa sitten jatkosota ja Nikolai joutui siihen ja häntä kaihersi asia ja hänpä päätti antautua suomalaisille. Totesi Suomen vankilaolot hyviksi. Mutta kavereita Mikko ja Nikolai eivät enää olleet.
Taistelijan talolla oli esillä myös mitaleita. Sotakamreeri oli nähnyt sellaisen, jolla oli iso rivi niitä ja kun hän oli kysynyt, että mitenkäs taistelit talvisodassa, oli käynyt ilmi, että kyseinen henkilö käytti isänsä mitaleita. No, sotakamreeri Suhonen oli valmis repimään ne pois, koska mitalia saa kantaa vain se, joka on henkilökohtaisesti sen ansainnut ja niistä on hyvin tarkka etiketti, mihin ne laitetaan. Yksi ongelma vähemmän minulla, kun ei ole mitään tienattuja mitaleita mistään.
Hattuvaarassa näimme myös tšasounan, Suomen vanhimman. Sanoin jo, että Lieksassa Kirkkopellon tšasouna on vanhin. Niin on Karjalassa vanhoja rakennuksia, että joka kylässä on vanhin tšasouna, on se ihme juttu. Muualla ei tähän kyllä päästä.
Hattuvaarasta lähtee tie itäpisteelle ja silläkin tiellä oli käyty taisteluita, aivan Hattuvaaran kupeessa Sikrenvaarassa. Kuulemma kyistä seutua ja tieltä tapaa niitä usein. Samoin karhut olivat taivutelleet haapoja nurin. Yhtään karhua ei näkynyt eikä kyytä. Olivatkohan ne siinä vanhassa tšasounassa. No, olipa ollut Öykkösenvaarassa niin, että sirpalesuojaan oli karhu mennyt ja sitten tullut sieltä silmille.
Saavuimme itäpisteelle. Siellä on kolme geokätköä lähellä ja loggasin ne. Minä olin tuonut koodattuja kulkijaläpysköitä Tampereelta ja ne saivat jäädä sinne.
Itäpisteestä on paljon kuvia kaikkialla, mutta sanooko kaikki, että tuo rotaryiden tolppa on päivätty 28.06.1996 tai että viimeinen englanninkielinen sana taulussa on ”district”. Oleellisia tietoja geokätköilijälle. Sain minä ne kuitenkin selville jo ennen paikalle saapumista. Katselin kiikarilla järvelle, mutta oli ihan hiljaista luonnon ja muunkin puolesta. Ei ollut karhuja. Aunuksen Karjalan puolella oleva alue on Repola-Porajärvi, joka aikoinaan äänesti itsensä osaksi Suomea, mutta Petsamo voitti.
Olen nyt käynyt itäpisteellä, Suomen pohjoisimman paikan muistomerkillä, Hangon Tulliniemessä. Läntisin piste puuttuu vielä, pitäisiköhän.
Pieni poikkeama Iljanjoella, jossa etsin turhaan geokätköä. Iljanjärvellä oli liikuteltu haavoittuneita veneellä kaatuneiden päällä maaten.
Aika riensi ja menimme sitten pogostalle, jonka jälkeen hyvästelimme sotakamreerin, joka jäi Tuupovaaran Koveroon ja tulin Joensuuhun ja ajattelin, että nytpä on mukava kotimatka junalla.
Juna oli peruttu.
Matkan opetuksia: älä ikinä luota, että kaikkein viimeisin vuoro toteutuu. Varmista aina akun varaustila kamerassa ja muuallakin, ota aina mukaan taskulamppu.
Junan sijasta oli bussi. Sähkötön bussi sen jälkeen kun oli sähkötön bussi koko päivän. Onneksi minulla oli varavirtalähde mukana, ihan perusasia. Bussin takia kaikki aikataulut menivät uusiksi. Katselin, kuinka viimeinenkin vuoro Lahdesta Riihimäelle meni. Onneksi minulle luvattiin, että pääsen Lapin junaan. Lapin juna odottikin Tikkurilassa noin 1½ tuntia myöhässä. Ihmiset junassa olivat ihan kypsiä viivästyksen takia. Näin tuttavanikin siellä.
Juna oli perillä 3.13 kun minun olisi pitänyt olla 0.55. Taksilla pari kilometriä kotiin ja nukkumaan. 7.40-3.30, ehkä pisin aika, mitä olen kulkenut liikennevälineillä jotakuinkin yhtäjaksoisesti.
Nuo matkan opetukset ovat sellaisia, joita joudun tasaisin väliajoin toistelemaan itselleni 😀 Olen vähän sellainen hälläväliä-luonne, ja sen takia sitten aina sattuu ja tapahtuukin kaikenlaista.
Taitaa monessakin paikassa olla noita vanhimpia, suurempia ja mitä nyt sattuukin olemaan, rakennuksia ja paikkoja 😆Ja ehkä karhuja ja kyitäkin liikenteessä!
Juu, aina pitäisi muistaa kaikki ja varautua, mutta harvoin elämä menee niinkään. Näkeehän sen junistakin; eivät kulje ajallaan!
Itä-Suomessa noita sotahistoriallisia kohteita riittää. Penskana asuin Lieksassa ja tuntui siltä, että mihin vain lähdettiin metsäretkelle, niin siellä oli jokin taulu tai rautaromu muistuttamassa menneestä. Silloin sodasta oli kulunut runsaat 30 vuotta joten ihmekkös tuo. Näitä tarinoita tarvitaan vaikka ne eivät millään tavalla ole miellyttäviä. Siinä vaiheessa kun ne unohdetaan, ollaan taas ”valmiita” sotaan.