Maankiertäjä

Aamulla oli hetki sateetonta, mutta sitten taas rupesi satamaan ja tuulemaan. Viljandista lähdimme etenemään kohden pohjoista yksittäisiä geokätköjä loggaillen maantien varresta. Tien yli lensi maakotka, joka asettui puuhun paikalliseksi korppien härnättäväksi.

Tie oli rauhaton ja rekka ajoi perässä, niin menimme sivutielle, missä oli lihakombinaatin rauniot. Rakennuksista oli ikkunat hajoitettu. Sosialismi vai barbaria. Tulimme Järvamaan maakuntaan. Järviä siellä ei ainakaan ole ja asukkaitakin vain 12 neliökilometrillä. Kätkö oli esimerkiksi ratsutilalla. Sielläkään ei ollut lintuja ja satoi lujaa.

Tulimme maakunnan keskukseen Paideen ja siellä oli linna, josta en ollut koskaan kuulutkaan. Sen lisäksi siellä oli erinäisiä patsaita, mistä piti ottaa kuvia kätköä varten.

Paide oli idyllinen pikkukaupunki, mutta kunnon kahvilaa oli vaikea löytää mistään linnan läheltä. Vähän kauempaa löytyi sitten sellainen. Minulla oli eväät, joten minun ei tarvinnut syödä mitään kahvilassa.

Paidesta siiryttiin kohti Tallinnaa käyden parilla haastekätköllä. Näin minulla on 5/15 Eestin maakunnasta käytynä kätkölöydöin. Sen lisäksi minä olen seikkaillut Pärnun, Raplamaan, Läänen ja Hiidenmaan maakunnissa.

Tallinnan lähellä oli mahdollisuus saada kaivosattribuutti, joten painuin risukkoon parin muun kanssa. Sieltä löytyikin pieni kaivos, mutta kätköpurkki ei ollut kaivoksessa, vaan yllättävän esillä sen ulkopuolella. Bussin muut kätköilijät tulivat jo vastaan, kun luulivat, ettei kätköä löydy.

Tallinnan lentokentältä yritettiin napata muutama Adventure Labin lokaatio lennosta. Adventure Labit toimivat kännykällä ja minun kännykkäni toiminta Eestissä ei ollut koko ajan ihan priimaa, joten sovellus jumittui.

Satamassa oli aikaa käydä vielä muutamalla ennen siirtymistä laivaan. Helsingissä yövyin vielä Eurohostellissa ja nautin sen aamusaunasta.

Rakveressa nukuin kuin tukki ja aamuvarhain jotkut olivat jo kiivenneet linnan valleille, missä saattoi linnan nähdä päivänvalossa.  Aamiaisen jälkeen astuin ulos ja totesin, että onkin kerinnyt kulua noin kymmenen sekuntia, ettei sada. Sen jälkeen rupesikin satamaan ja satoi koko päivän. Tuuli oli pelkästään navakka, ei myrskylukemissa.

Kiersimme sitten Rakveren ympäristössä muutaman kätkön. Ensimmäinen oli ilmeisesti tippunut sijoiltaan ja kadonnut. Sen verran päivä oli kiireinen, ettei lähdetty päivänvalossa yrittämään kaivoskätköä.

Rakveren eteläpuolella maasto rupeaa vähän kohoamaan pieneksi ylängöksi. Täällä tuli sellainen kätkö kuin ”Peace house /Rahumajake”, eteen. Suuntasin oitis kohti huussia, mutta se ei ollutkaan oikea talo, vaan ruokokattoinen pikku mökki. Pukkisaaressa rautakautisessa kauppakylässä olin oppinut, että se on nimenomaisesti ruokokatto eikä olkikatto. No, kävi ilmi, että siellä solmittiin 1.7.1661 Kardisin rauha Ruotsin ja Venäjän kesken. Rauhaa kesti vuosisadan loppuun Suureen Pohjan sotaan saakka. Kardisin rauha tiesi, ettei Ruotsi enää laajene. Suomen ja Inkerin osuus sodasta kulki nimellä ruptuurisota ja siinä ortodoksiset talonpojat Stolbovan rauhan rajan sisäpuolelta liittyivät tsaariin. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sodan jälkeen Kannaksen-Lahdenpohjan seudut tyhjenivät karjalaisista ja tilalle muutti luterilaisia savolaisia. Karjalaiset muuttivat Tveriin. Mahtoi olla yllätys, kun sitten patriarkka Nikon 1666 jakoi kirkon skismalla, joka johti vanhauskoisten lahkon syntymiseen. Esipappi Avvakum ja monia muita poltettiin roviolla 1682 ja vanhauskoiset pakenivat Venäjän syrjäseuduille ja myös länteen.

Sen jälkeen tuli suuret kuolonvuodet ja sitten alkoikin suuri pohjan sota. Mahtoi olla helvetillinen aika olla elossa.
Yksi sukujuuri minulla on vanhauskoinen ja ilmaantui Rukajärvelle, josta sitten muutti Suurmäkeen ja putkahti Suomen puolelle Salmiin. Ties mistä kaukaa Venäjältä se sukuhaarani on. Olen osin venäläinen, mutta vitsi on siinä, että aika moni muukin suomalainen on ja näitten sotien seurauksena aika moni venäläinen on juuriltaan suomalainen. Kuinkahan monen Tveriin lähteneen sukulainen etsiytyi vanhauskoisuuden kautta takaisin Suomeen.

Joka tapauksessa maakunta oli vaihtunut Jõgevaksi ja näin minulla oli kolmesta maakunnasta kätköjä. Saavuimme Põltsamaalle ja alkoi laajat peltomaat. Kattohaikaroiden pesiä näkyi kaikkialla, itse linnut olivat muuttaneet kauaksi etelään.

Saavuimme Viljandin maakuntaan. Siellä oli taas yksi vanha kätkö, jossain suolla nimeltä Toi Raba: Toi raba aare / Stash in Toi moor: ”Ja jos haluat kuunnella linnunlaulua, siitä ei ole pulaa.
Etsikää siis, geokätköilijät, kiva metsävaellus odottaa teitä!!!”

No, eihän marraskuussa linnut laula, mutta jospa niitä olisi nähtävillä vielä nyt, etenkin viitatiaisia. Bussi ei lähtenyt, koska ei tiedä, onko pikkutiellä kääntöpaikkaa. 600 metriä kätkölle. Sitten lähdetään kulkemaan mörkökräveliä. En tiedä, miksi tiet peitetään noilla kiuaskiven kokoisilla lohkareilla, jos autot eivät voi kulkea, eikä kävellen ole kiva. Jonkinlaisella maastopyörällä tai krävelipyörällä voi ajaa, mutta ei ole ehkä kivaa. Lapissa oli sama. Lopulta tie päättyi ja painuttiin risukkoon. Vannon, että Eestissä on tiheämmät risukot kuin Suomessa. Tätä on se eestiläinen suokokemus. Onko kiva. Mörkökräveli ja risut. Itikat ja hirvikärpäset puuttuvat. Linnuista oli äänessä vain punatulkut.

Olisi siellä ollut kääntöpaikkaa bussille, mutta ei tullut vastaan, kun mörkökräveli. Ajattelin, että pyörä tuo sen vapauden, minkä auto lupaa. Mikäs kävellessä, ehkäpä viitatiainenkin tulisi pusikosta. Viitatiaisen levinneisyys kattaa Eestin ja se pesii Syvärille saakka, mutta Suomeen se harhautuu vain harvoin. Saattaa olla, että ne ovat vaeltaneet Squatvian puolelle talveksi.

Hirvi näkyi tien laidassa.

Saavuimme Viljandiin ja näimme kaupungin nätisti kukkulalla järven takana ennen hämärän tuloa. Rakvere on kyllä idyllisempi kaupunki kuin Viljandi.

Viljandin anti geokätköilylle on webbikamerakätkö eli pitää tulla kuvatuksi webbikameralla. Niitä oli ennen paljonkin, mutta niiden julkaiseminen päättyi. 

”Myös kun webcam jostain arkistoidaan, monet surevat ympäri maailman, kun kätkö katoaa etsittävien joukosta.” Viljandin kamera on kelikamera, joten se tulee palvelemaan toivottavasti pitkään.

Illalla kävin myös kätköllä, joka oli huoltoaseman ilmoitustaululla. Siihen oli huoltoaseman lupa.

Kävin myös Rimissä ruokaostoksilla. Rimissä oli pelkät automaattikassat. Ajattelin, että nyt kun kerta olen ulkomailla, niin voin sen kunniaksi kokeilla sitä. Hinnat oli Viljandissa Suomen luokkaa. Kassilohta oli tarjolla neljä kymppiä per kilo ja se on paljon Suomenkin mittakaavassa.

Illalla oli geokätkötapaaminen, mihin tuli yksi paikallinen. Sanoi, että ehkä kannattaisi Viljandiin tulla kesällä.

Luin hotellissa propagandakirjaa Viljandista. Pojat eivät harrasta balettia, koska muut kiusaavat heitä siitä. On kahdenlaisia ihmisiä: ulkoilmaihmisiä ja sisäilmaihmisiä. Luin myös siitä, että läheisellä Soomaan kansallispuistolla pesii maakotka.

Illalla osa porukasta tilasi itselleen taksit ja lähti Eestin ensimmäiselle kätkölle, joka oli jotain 35 kilometriä Viljandista etelään. Kahdesta taksista maksettiin jotain 300 euroa, melkoinen hinta; ja mitäpä jos kätköä ei löydy. Olivat ne löytäneet sen, mutta ilman vaarallisia tilanteita ei oltu selvitty, sillä peurakolari oli ollut lähellä.

Minua ei kiinnostanut vanha kätkö ihan niin paljoa.

Illalla myös yksi retkeläisistä oli astunut naulaan. Hän kävi myöhemmin lääkärillä Suomessa.

Kun minulle tuli polven tekonivelleikkaus, niin en ollut uskaltanut suunnitella mitään koko vuodelle sen jälkeen poislukien kesän atlastyö ja siitäkin olin epävarma. Tästä uhkasi tulla vuosi ilman ulkomaanmatkaa. Sitten sain kuulla geokätköilymatkasta Viroon ja ennen kaikkea saisin Nomadmanian uuden alueen eli Eestin laajan kaakkoisosan. Minulta puuttuu Eesti-kokemuksesta Tartto, Setumaa, Narva ja Saarenmaa. Tämän reissun jälkeen puuttuu yhä, mutta kiinnostus on herännyt.

Bussi lähti aamulla Forssasta, enkä tietenkään ollut sinne menossa, vaan varasin yön Eurohostelista Katajanokalta ja liityin joukkoon Länsisatamassa aamulla.

Merimatka oli erittäin röykkyinen ja jotkut sanoivat, ettei koskaan ole ollut niin, että aalto iskee pärskeet koko etulasin mitalta. Edessäni oli nainen, joka rupesi yht’äkkiä ja varoittamatta oksentamaan ja hänestä tuli oksua melkoinen lammikko. En tiennyt, että ihmiseen mahtuu niin paljon. Kuulemma myös WC:n lattia oli oksun peitossa. Olipa hyvä, että oli sadevarusteet, vaikkei minuun sitten osunutkaan. Minähän en ollut merisairas. Laivalla pyöri propagandafilmi Eestistä, missä kerrottiin, että eesiläiset tykkäävät olla soilla. Jopas onkin outoa porukkaa, ajattelin.

Satamasta lähdettiin sitten liikenteeseen ja sää oli erittäin myrskyinen ja sateinen. Ensimmäinen kohde oli Rebala. Kun olin töissä rautakautisessa kauppakylässä Pukkisaaressa Helsingissä aikoinaan, kuulin tästä Rebalasta paljonkin. Asutus alkoi siellä jo pronssikaudella ja vielä viikinkiajalta siellä oli löytöjä ja onhan se vieläkin asuttua seutua, se on osa Jõelahtmen kuntaa. Nämä kehät ovat hautoja.

Ihmetyttää, ettei näinkään merkittävä alue ole maailmanperintökohde. Maailmanperintökohteelle kuitenkin vaaditaan, että alueella olisi muutakin kuin museo.

Seuraava kohde oli Jägalan vesiputous.

Jägala oli vaikuttava, mutta kuten olen sanonut, virtaava vesi ilman koskikaraa on vain paljon hukkaan juoksevaa vettä. Eikä ole vielä koskikarojen aikakaan. Muistan, että kun aikoinaan, Neuvosto-Eestin aikana, Suomeen tuli eestiläisiä, joista myöhemmin tuli Roheline Liikumine-puolueen perustajia, niin ne esittelivät Eestin eläimistön punaista kirjaa ja siinä oli koskikara. Kirjoitin Vihreiden kannattajakortin minäkin Suomessa aikoinaan.

Lähdimme putouksilta joen yläjuoksulle etsimään kätköjä. Sääntö oli, että neljä menee etsimään, muut ovat lepovuorossa ja yksi loggaa ja toinen ottaa kuvan. Jos ei löydy, niin loputkin tulevat etsimään. Se toimi hyvin. Ensimmäisellä näistä minä olin lepovuorossa. Toiselle mentäessä oli alueella metsästystä. Eräs tien varren metsästäjä piti asettaan niin, että se osoitti autoon pelottavasti. Se on virhe, ase ei saa osoittaa eläintä eikä ihmistä, poislukien tietysti metsästettävä eläin. Mieluiten ase pitää olla taitettu. Toinen kätkö oli vanha ja vanhojen kätköjen eli 2000-2004 piilotettujen etsimisestä tuli retken teema. Minua ne eivät suuremmin kiinnosta, mutta useat haasteet vaativat niitä. Ehkä minua tulevaisuudessa kiinnostaa sellainen haaste?

Kätkön löydyttyä matka jatkui ohi Kiiun. Kiiussa olin joskus 1990-luvulla eestiläisen journalistin Kristel Sitsin kotona. Hän oli päässyt merkittävistä henkilöistä kertovaan kirjaan Gorbatšovin kanssa.

Väliin tuli minun vuoroni opastaa kätkölle. Sitä ennen kävimme ruokapaikassa. Pihalla eestiläinen huikkasi terveiset suomalaisille. Eestiläisten onkin syytä pitää suomalaisista, kun suomalaiset ovat samassa montussa heidän kanssaan. Minähän en niille kerro, mitä asiasta ajattelen. Kerranpa sanoin ja se on syy, miksi minä ja Kristel emme ole enää kavereita.

Minä suunnistin lähelle kätköä tien varteen, huomaamatta, että pikkutie meni vieläkin lähempää. Kätkön ja tien välissä oli suo ja porskuttelin siitä sitten läpi. Kätköllä huomasin sitten, että tännehän meneekin tie. Tietä pitkin takaisin sitten autolle.

Kävimme haasteella, jossa pitää kerätä yksi kätkö jokaisesta Eestin 15 maakunnasta. Minulla on vain yhdestä. Nythän minun pitää sitten ruveta niitä keräämään, kun on nimi valmiina logivihkossa.

Täällä oli Lahemaan kansallispuisto, jos nyt voi sanoa. Sanovatko eestiläiset ”täällä”, vaiko pelkästään ”siin”. Kansallispuistossa oli merkittyjä pyöräreittejä ja kiinnostaisi kyllä tulla tänne pyöräilemään.

Ilumäen kirkolla oli vuoden 1918 muistomerkki. Eestiläisiä ei ole merkittävämmin työväenluokan asiat kiinnostaneet, niinpä vuonna 1918 sota oli osin Venäjän bolševikkeja vastaan ja osin saksalaisia. Eipä eestiläisiä kiinnosta uskontokaan. Ne ovat kai pikkuporvarillisia. Suomalaiset taas ovat innostuneet niin sosialismista kuin uskonnostakin. Suomen sosialistit vain ammuttiin, paitsi jotkut pääsivät karkuun. Minä en oikein usko siis, että suomalaiset ja eestiläiset olisivat samanlaisia.

Ilumäen lähellä oli myös kätkö, jossa voi lähettää kortin joulupukille. Joulupukki ei minua tunne, sillä olen ollut aina tuhma. Rakas joulupukki, halusin oikein olla kiltti, mutta yliopistossa opin peliteorian ja vangin dilemman.

Saavuimme Palmsen kartanolle. Siellä oli Adventure Lab, minkä jokaisen täytyi suorittaa erikseen. Ne eivät ole paikkasidonnaisia, joten ei innosta juurikaan tehdä niitä ulkomailla, jos vaihtoehtoina on kätköpurkit. Palmsen kartano oli kuitenkin hieno.

En tiennyt, että Palmsen kartanossa kummittelee. Jälleen kohde, jossa kummittelee ja jossa en havaitse mitään kummitusta. Ehkäpä ne pysyivät visusti sisätiloissa näin huonolla ilmalla. Tuuli varmaan pyyhkäisisi kummitukset kauas pois, niin kuin se oli vienyt ilmeisesti linnutkin. Joka tapauksessa, alue oli kaikkinensa hieno ja siellä oli panimokin. Voisi kuvitella sen olevan kesällä turistikohde. Oksentavatkohan ihmiset kummituksillekin. Pitäisikö kummituskierroksillekin varata sadevarusteet.

Rupesi lyhyt päivä loppumaan ja sade entisestään yltymään. Rakveren läheltä piti löytää kätkö, jossa on attribuuttina hakku, eli kaivostoiminta, mutta huomasimme, ettei sinne mene ajokelpoista tietä, oli säkkipimeää, satoi ja oli 400 metriä matkaa tien päättymisestä. Ties vaikka välissä olisi aitojakin, ei kaivoksista tiedä. Tai no, parempi on, että on aita kuin että kävelee johonkin monttuun. Se siis jäi.

Rakveressa hotellissa ei matkanjohtajaamme ymmärretty, joten minä menin asiaa selvittämään. Nyt oli hyötyä siitä, että osasin venäjää.

Illalla lähdin kiertelemään paikallisia virtuaalikätköjä. Yksi oli Rakveren härkäpatsaan luona ja patsas taas oli linnan valleilla. Valleilla tuuli niin lujaa, että tuuli meinasi tiputtaa minut vallilta. Rakveren linna kuitenkin oli hieno.

Rakveressa on nähtävyytenä Poliisimuseo. Tampesterissakin on poliisimuseo, enkä ole käynyt siellä. En tykkää tinanapeista, enkä ole katsonut tarpeelliseksi vierailla museoissa, joiden aihe ei minua kiinnosta. Ehkä kannattaisi. Tunne vihollisesi? Joka tapauksessa, museo oli kiinni, joten ei tarvinnut edes harkita siellä käymistä.

Rakveressa oli Active Club Estonian tarra. Revin sen pois ja pistin sateenkaaritarran tilalle. Siinäpä on rakverelaisilla ihmeteltävää. Suomessa ei varmaan edes kannattaisi Active Clubin tarroja laittaa, kun ne oitis revitään pois. Active Club on äärioikeistolainen katutaistelukerho.

Rakveren idyllisessä keskustassa oli pari patsasta, joille oli tehty virtuaalikätkö. Niissä piti ottaa selfie patsaan kanssa. Toisella patsaalla piti olla kirja mukana, joten minulla oli Lintuopas. Lintuopas minulla on itse asiassa mobiilisovelluksena.

Toinen patsas oli pyöräilevä poika, joka tuli aina keskusaukiolle kuuntelemaan musiikkia. Hän oli Arvo Pärt ja hänestä tuli säveltäjä. Ajattelin, että hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla pyöräilijä.

Illalla oli vielä pieni tapaaminen paikallisten geokätköilijöiden kanssa, mutta en viihtynyt siinä pitkään, kun sää oli niin kauhea. Hotellin yhteydessä oli myös kylpylä. Rakvere on kylpyläkaupunki. Mutta kylpyläpalveluita en ollut tullut käyttämään, vaan painuin ajoissa pehkuihin.