Maankiertäjä - Kuu kiertää maata ja niin teen minäkin

Rauman geokätköilyn megatapahtuma

Kirjoitettu 17.5.2026 kirjoittaja &s

Sinne meno jännitti etukäteen, koska minua vaivasi ns. makkiongelma. Ajattelin, että tapahtumapaikan ja yösijan välillä on reilu kilometri, ehtisin jompaan kumpaan istumaan WC:ssä.
Toinen, mitä olin miettinyt oli Raumalle pyöräilyä lähimmältä asemalta. Onneksi en lähtenyt tähän, kun sää ei ollut lainkaan otollinen. Koko viikonlopun ajan tuuli oli myrskylukemissa, mutta kun muualla Suomessa satoi lunta, paikoin runsaastikin, niin Raumalla oli silti parempi sää kuin monessa muussa paikassa.

Yöpaikka oli Haus Anna. Kun tulin ensin bussilla linja-autoasemalle, kävelin Haus Annaan. Siellä oli asianmukainen aamiaisalue, missä saattoi lämmittää ruokaa mikrossa ja keittää teetä. Talon teet loppuivat tietysti kesken, koska juon teetä pannukaupalla.

Koska oli aikaa päivässä, kävin lähikätköillä ja Adventure Labin pisteillä. Yksi tällainen Adventure Lab esitteli kaupungin rikoshistoriaa. Siinä olikin Raumanmeren ylä-aste, joka tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisestä kouluampumisesta 25.1.1989. Olen nähnyt Jokelan koulusurman koulun aiemmin.

Lähellä oli myös Rauman asema, jolle henkilöliikenne lakkasi 1988. Toivottavasti Raumalle pääsee pian junalla taas.

Palloilin vielä vähän aikaa keskustassa ja menin yöksi Haus Annaan. Haus Annan vieressä oli paikallisen nuorison kokoontumispaikka, joten olipa melua koko yön.

Aamulla muutaman kätkön kautta itse megatapahtumaan, jonka Rauman oma pyyrmanni avasi rumpua päristäen. Onneksi tapahtuma oli sisällä hallissa, sillä tuuli oli brutaali.

Ennen Megaa olin tietoinen, että tarjolla olisi raumalaista erikoisuutta, lapskoussia, ja tietysti sitä piti päästä maistamaan. Totesin sen olevan hyvää ja tekisi mieli tehdä sitä kotonakin.

Amerikan Epsteinvalloille maailmaa valloittamaan menevä kuuluisa jäänmurtaja Adventure Lab-pisteenä hallin ulkopuolella.

Sisällä hallissa oli useita erilaisten järjestöjen pisteitä ja tietysti mahdollisuus ruokailuun. Sieltä sai ostaa myös geokätköilytuotteita ja siellä mainostettiin Pietarsaaren tulevaa megatapahtumaa. Oma pöytänsä oli kulkijoille, eli erilaisille koodillisille pikkuesineille, joiden tarkoitus on kiertää geokätköilijöiden mukana kätköltä kätkölle ja tapahtumasta tapahtumaan. Tyhjensin koko pöydän ja minulta kysyttiin, minne minä niitä olen viemässä ja sanoin ”Tampereelle”. Osa niistä jatkoi myöhemmin Ouluun.

Oltuani hallilla joitain tunteja lähdin kiertelemään viimaan monen Adventure Lab-pisteen ja ruokakaupan kautta takaisin Haus Annaan. Välillä tuuli oli sellaisissa lukemissa, ettei tahtonut pysyä pystyssä.

Seuraavana aamuna oli siivoustapahtuma. Yllättävästi halli oli auki, siellä oli nyt meneillään jotkin jalkapalloharjoitukset, joten WC oli lähellä, hurraa. Tuuli oli ihan hirveä ja epäilin, että tuuli olisi puhaltanut roskat lähimetsiköstä jonnekin kauas, mutta näin ei ollut, vaan sain roskia kerättyä pussillisen. Ehkäpä roskat olivat lentäneet Porista hallin lähimetsään Raumalle, kuka tietää.

Tämä äänestettiin aikoinaan vuoden parhaimmaksi geokätköksi, eikä suotta. Kun kannen avaa, niin musiikki rupeaa soimaan.

Oli aika lähteä Raumalta ja suuntasin Vanhaan Raumaan, missä en tällä reissulla ollut ollut laisinkaan. Niin kova tuuli, niin kummituksistakaan ei mitään kuulu. Toisaalta, voisi tietysti ajatella, että tuuli herättää kummitukset.

Kerttu Horilan teos, jonka näkee kurkkaamalla pienestä raosta

Koska Vanha Rauma on niin tuttu, kiertelin katsellen lähinnä Kerttu Horilan teoksia. Eräs niistä oli sisällä kirkossa, minne halusinkin mennä pakoon viimaa.

Kirkossa oli jotain rippikoululaisia lausumassa uskontunnustusta, uskoaan ruumiin ylösnousemukseen. Vähän niin kuin zombi. Zombi kaivautuu haudasta ja nousee taivaalle korkeuksiin niin että näkyy vain jalkapohjat. Sitten ihmiset uskovat tällaiseen. Julkisesti tunnustavat uskovansa.

Bussiin, missä bussikuski ei arvostanut Matkahuollon lippua, koska nimitiedolla ei tule matkustaa, koska heillä ei ole jotenkin oikeutta saada tietoonsa asiakkaan nimeä tai jotain. No, pääsin kotiin kumminkin.

Dipoli, kolmas kerta ja aasinsiltoja

Kirjoitettu 9.5.2026 kirjoittaja &s

Taas Dipolissa, sillä olin siellä Avaruus 2000-näyttelyssä 1984 ja kuuluisassa mammuttinäyttelyssä 1985. Tällä kertaa oli postimerkkeilyn suurtapahtuma Nordia 2026.

Oikeammin kyllä kerrottavaa on siitä, miten lähdin liikenteeseen. Minua on vaivannut tauti, jolle tässä vaiheessa työnimenä on suoliston tulehdus. Se oireilee sillä tavalla, että WC on hyvä olla lähellä tai käy huonosti, todella huonosti. Kaiken lisäksi jäte haisee ehkä kaksi kertaa pahemmalta kuin normaalisti. En tiennyt tällaista kauheutta olevankaan. Sukulaiseni sanoivat, että saan unohtaa reissaamisen. Kauheimmat tarinat netissä ovat luokkaa ”olen vessani vanki”.

Optimistisesti menomatka oli R-junalla. WC oli kuitenkin koko ajan varattu, eikä mitään tapahtunut. Ehkä joku oli sammunut sinne. Ehkä joku päätti matkustaa koko matkansa pytyllä istuen. En ikinä tiedä, sillä Parolan asemalla kipitin edelliseen vaunuun, jossa oli toimiva WC. Helsingissä taas metrolla Espooseen ja Dipoliin, missä tarkistin WC-tilat ensimmäisenä.

Mitä nähtävää on postimerkeissä. No, kiinnostavin oli minusta tarina, kuinka kerääjän oma perhe oli asunut Uudellakirkolla ja tullut sitten evakkoon Mouhijärvelle. Ehkä olen hipaissut Uuttakirkkoa joskus merellä tai jossain Kanneljärven seutuvilla. Näyttely kävi läpi Uudenkirkon värikästä menneisyyttä. Minulle on vasta selvinnyt, että Pietarin venäläiset rikkaat voimakkaasti muuttivat sille seudulle ennen Suomen itsenäistymistä.

Pastakeanlinna herätti kiinnostukseni erikoisena nimenä. Sinne oli muuttanut jokin venäläinen rikas Pastakov ja rakennuttanut sinne tavanomaisen kartanon, niin siitä se sai sen nimensä. Itsenäisyyden aikana nimeksi muuttui arkisempi Naurisjärvi.

Luonnollisesti siellä oli paljon postimerkkikauppiaita. Ostin kortin, jossa oli minulta puuttuva Orusjärven leima. Huomasin, että se oli Filip Ponkkosen, joka oli etäisen sukulaiseni aviomies ja tunnettu karhunkaataja.

Postilaivojen satamapaikkoja Uudenmaan saaristossa

Järnefeltin pyykkiranta Keuruun Kolhossa

Eräs kokoelmista käsitteli Järnefeltiä ja siinä oli esimerkiksi kuva Eero Järnefeltin maalauksesta Pyykkiranta Keuruun Kolhossa. Nyt se on tosin Mänttä-Vilppulan Kolho ja kävin siellä maaliskuussa. Siinä vaiheessa en tiennyt Järnefeltistä mitään, enkä paljon Kolhostakaan. Kolhon lähellä kuitenkin on Maakasperän kirottu metsä ja halusin mennä tietysti sinne ja perustaa virtuaalikätkön.

Kirottu metsä tuotti pettymyksen, onkohan jokin älytön nettilegenda tai jotain. Metsää oli hakattu. Jos kirotun metsän hakkaa ja sitten tekee puusta talon, niin onko se kummitustalo.

Kolhon rautatieasema, joka oli kiinni, oli myös kuvituksena Juhani Ahon kirjassa ”Rautatie”. Minusta tuntuu, että on hyvinkin katetta sille, että Mänttä-Vilppula on taidekaupunki. En odottanut kohtaavani sitä noin syrjäkylillä. Ehkä Kolho ei ole ollut aina syrjäkylä.

Dipolissa saattaisi vierähtää kokoelmien parissa useampikin päivä. Sen lisäksi siellä oli esitelmiä, mihin en osallistunut laisinkaan. Muista kokoelmista voin mainita Tuvan postimerkit ja Graf Zeppelinin matkat ja lentoreitit Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.

Helsingistä Tampereelle meni Intercity, joka oli aika täynnä, mutta vessaa saattoi käyttää.

Lyhyt pakkoruotsi

Kirjoitettu 25.10.2025 kirjoittaja &s

Piti mennä Portoon, Portugaliin geokätköilyn megatapahtumaan. Olin varannut Air Francen lennot ja varta vasten peräti viisi tuntia vaihtoaikaa. Sitten ihmiset kyselevät, onko tunnin vaihtoaika riittävä. Se kannattaa pitää Mielessä tätä lukiessa.

Yövyin Forenomissa Helsinki-Vantaalla hyvän yön. Hieman oli lämmintä, mutta muuten toimiva majoitus. Vähän ihmettelin sitä, että kun google mapsin avulla suunnistin, niin joutui pitkät pätkät kävelemään ajoradan reunaa. Eikö lentokentälle johda edes jalkakäytävää. Trailmapin mukaan johtaa, mutta tulee lisälenkkiä.

Turvatarkastuksessa polveni tekonivel skannattiin huolellisesti.

No, sitten istun Air Francen koneessa ja mietin, kuuluuko koneen normaalisti pitää tuollaista ääntä, mutta ajattelin, että onpa vanha ja kulunut kone. No, kapteeni oli sitä mieltä, että ei kuulu ja vika on venttiilissä (valve). Pitää laskeutua Arlandaan.

Arlandassa tulee koneeseen keltaisiin pukeutuneita miehiä ja kapteeni kuuluttaa, että ei löydy varaosia Ruotsista tähän hätään. Ilmeisesti Claes Ohlsonilla oli käyty ja Temusta tilattu. Kone joudutaan tyhjentämään. Lentoemännältä kuulin ohimennen, että suoritetaan hätäpoistuminen.

Niinpä me hätäpoistuimme Arlandaan ja meille sanottiin, että lentomme reititetään uudelleen. Niinpä minut reititettiin Schipholin kautta Portoon ja etenin sitä varten terminaaliin viisi ja polveni skannattiin uudestaan. Oikeasti minun olisi ehkä kannattanut häipyä sillä välin geokätkölle, sillä aikaa oli runsaasti.

Siinä sitten odotellessa kävi ilmeiseksi, että lento Schipholista Portoon oli peruttu, eikä uutta lentoa ollut luvassa. Myöhemmin minut reititettiin Madridiin. Koko Euroopan kentät tutuiksi? Madrid olisi ollut seuraavana aamuna, joten olisi pitänyt nukkua yö rottien seurana Schipholissa. Sitä paitsi Madrid ei ollut riittävän lähellä Portoa. Katselin myös videota tuubasta, kuinka Pariisin pohjoispuolella oli raivonnut pyörremyrsky. En tiedä, liittyikö peruminen siihen.

Minä kuitenkaan en tiennyt vielä Madridista, enkä halunnut lähteä tyhjän vuoksi Schipholiin. Viitosterminaaliin mennessä olin mennyt Arlanda expressin kylttien ohi, joten pyrin sinne. Mutta Arlanda on kuin katiska, eikä sieltä pääse ulos. Kysymällä pääsin kuitenkin vihdoinkin poistumaan sieltä. Ihmettelen, miten lentokentät rakennetaan labyrinteiksi.

En jaksa ihmetellä enää, miten lentoyhtiöillä ei ole tiskiä eikä elävää ihmistä lentokentällä vastaamaan kysymyksiin, sillä näin on kaikkialla. Jos olisi ollut, niin kenties minulle olisi piffattu menolippu takaisin Suomeen tai monta muuta mahdollista parempaa ratkaisua kuin yöpyminen Schipholissa jossain penkillä rottien ympäröimänä. Nyt katsoin, että samana päivänä pääsee lentämään Helsinki-Vantaalle, mutta maksaisi tonnin. Ajattelin, että pakko olla halvempi vaihtoehto jossain.

Arlanda Express, siis. Minä en tiedä, missä Arlanda on. Geokätköilijä ottaa nopeasti selvää. Se on oikeasti lähellä Pekka Töpöhännän Upsalaa. Aika kaukana, siis. Matkaa laivaterminaaliin tulee 43,3 km.

Niinpä tulen keskelle Tukholmaa jollekin rautatieasemalle. En ole Tukholmassa käynyt käymällä kuin joskus kuusivuotiaana, ehkä. Terminaaliin on useita kilometrejä yhä, eikä missään lähellä ole tunnelbanan pysäkkiä. Niinpä menen taksilla sinne.

Jopas onkin tylsä terminaali, ei ole mitään ravintelia eikä syötävää. Onneksi kuitenkin lähellä on geokätkö. Käynkin siellä.

Pääs laeva. Sissepääs. Laivalla saan tietää, että iltaruokailu maksaa viisi kymppiä, aamiainen kaksi kymppiä. Ostan pussin suolapähkinöitä. Menen omaan hyttiini, syön suolapähkinät ja nukun seuraavat 12 tuntia. Madventures sanoo ”huolellinen kuositus on Madventuresin suositus”. Minä olen aina käsittänyt, että kuositukseen kuuluu nukkuminen, lepo. Sellainen on ADHD-ihmiselle vaikeaa. Yhtä hyvin siihen kuuluu syöminen. Senkin suhteen olen ADHD: syön kun nälkä käy sietämättömästi ja nopeasti ja sitten mennään taas. Mitä luin Portosta, niin se ei ole meno siellä, vaan siellä nimenomaisesti venytetään tätä ruokailua.

Mietin, mistä minä nautin. Tunnetusti en nauti paljon mistään. Lähinnä nautin pyöräilystä. Tällä kertaa nautin syvästä unesta.

Poistun hytistäni vähän ennen perille tuloa ja näen ikkunasta sen paikan, minne puolisoni tuhkat siroteltiin 13 vuotta sitten. Aina vetää kyyneleet silmiin. Kun puhutaan tunteista, niin tunneskaalani negatiivinen pää on hyvin edustettu. Kun näen hautapaikan, niin on kuin Natural Born Killersin kohta ”bad bad bad”, mutta sen sijaan ”sad sad sad”.

Tulen Helsinkiin ja Helsingissä geokätkölle. Sitten ratikkaan ja huomaan, että juna lähtee niin kuin just heti. Syön ”aamupalan” vasta kotona. Vakavasti ottaen, mietin, kerkiäisinkö Eurohosteliin laivasta aamupalalle, mutta en tietenkään kerinnyt.

Kaikki kakka aina kasaantuu. Rannekelloni oli kateissa. Yleensä näiden rannekkeitten kanssa käy niin, että kun laitan reppua selkään, niin kello putoaa kädestä. Ajattelin siksi, että kun tulen kotiin, kello löytyy keskeltä lattiaa ja moitin itseäni siitä, etten kääntynyt ympäri ja huomannut sitä siinä. No, arvasit jo, miten kävi, kello ei ollut lattialla, kello oli pyyhkiytynyt kädestä pois ties missä.

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna II

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Geokätköilyn juhlavuoden toinen päätapahtuma Yyterin Sannat, oli käsillä. Ensimmäinen oli Tampereella, enkä tehnyt siitä juttua, koska sehän oli kotosalla. Taas oli luvattu aivan hirveää ilmaa, ”kohtalaista” sadetta ja 9 m/s tuulta. Kun saavuin Poriin, satoi kuin saavista. Ajoin Hostel Riveriin ja kuittasin avainkortin huoneeseeni. Sitten taas tien päälle. Ajoin parisenkymmentä kilometriä Yyteriin ja kirjoitin nimen logiin vierailukeskuksen luona. Tilanne oli rannalla vielä kauheampi, sillä tuuli puhalsi vailla mitään esteitä. Tapasin tuttavani, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Sitten hyppäsin satulaan ja ajoin takaisin Poriin kateellisena niille, keillä on auto täynnä kuivia vaatteita. Hostellissa jouduin asettelemaan vaatteeni kaikkiin asentoihin, että saisin kuivaa päälle seuraavalle päivälle.

Kuvassa voi olla kanivajaa, piparkakku ja tekstissä sanotaan C C — Preiviikissä. Minusta rupeaa tuntumaan, että geokätköiljöissä on paljon jouluihmisiä.

Seuraavana päivänä paistoikin aurinko ja sää oli muutenkin miellyttävä. Lähdin ajamaan Kuuminaisiin muutaman kätkön kautta. Yyterissä olin kuullut, että tie perille oli ollut kauhea. Kun minulle puhutaan pahasta tiestä, se on mörkökräveliä, ladottu kiuaskiven kokoisista lohkareista. Tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Sen vuoksi saavuinkin satamaan reilusti ajoissa.

Sinne tuli sitten muitakin geokätköilijöitä ja klo 10 minulle sanottiin, että nyt lähdetään. Minä ajattelin, että lähdönhän piti olla klo 12, mutta lähdin joka tapauksessa. Menimme Säpin saarelle, joka on Selkämeren kansallispuistossa. Taitaapa olla vuoden ensimmäinen kansallispuistokäynti minulle. Säppi on myös uusi majakka ja lintuasema minulle.

Säpissä lähdin välittömästi painelemaan etelään. Jonkinlainen polku siihen suuntaan oli olemassa, mutta puuta oli kaatunut sen yli. Jälkikäteen sain kuulla, että marraskuussa olisi ollut myrsky, joka oli kaatanut puita saaressa. Joka tapauksessa se oli sama kuin jos polkua ei olisi ollut ollenkaan. Rämmin eteläpäähän saarta ja loikin puron yli kiveltä kivelle. Kävin eteläisimmällä kätköllä ja palatessani tuli kätköilijöitä vastaan. Osalla oli lenkkarit jalassa. Kuljin porukan mukana ja kätköilijät kiipesivät polulle kaatuneiden runkojen yli. Tulimme Säpin majakalle ja kävelimme yli 300 porrasta ylös majakan huipulle.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla. — Säppi, majakka ja lintuasema

Kuvassa voi olla ilmalaiva — Tätä sitten on majakasta otetut kuvat

Kuvassa voi olla järvi — Geokätkö eteläpään ns. paskalaguunilla

Näyttää siltä, että rariteetit on nähty aseman pihan lähellä, mikäs sen mukavampaa. Säppi tunnetaan siitä, että siellä nähdään syksyisin itäisiä kirvisiä. Ne painaltavat länteen, kunnes tulee meri vastaan ja jäävät saareen, mistä niitä löytää. Taigakirvinen, Anthus hodgsoni eli ”hodari”. Hodarikuvia tulee tyypillisesti jostain Kaakkois-Aasiasta. Ikinä en ole sellaista luonnossa tavannut. Pitää tulla Säppiin sitten myöhäissyksyllä.

Pian kahdentoista jälkeen tulee toinen lautta ja ajattelen, että tuon piti olla minun kyytini. No, ei se mitään, minä olen valmis jo lähtemään. Palaamme Kuuminaisiin. Satamassa on auto, jolla on kumi puhki. En enää kadehdi autoilijoita. Minä sen sijaan lähden ajamaan kohti hostellia. Matkalla on Säpin porukkaa kätköllä. Minä menen, tietysti, mukaan etsimään ja sain sillä tavalla löytöjä itselleni. Kun auto pysähtyi aina 160 metrin välein, niin olin jo kerinnyt saavuttamaan sen pyörineni. Yllättävästi tuolla Preiviikin takana lauleskeli kangaskiuru.

Porissa katsoin vielä seuraavan päivän kätkön valmiiksi ja menen lepäämään.

Aamulla menen edellisenä päivänä löytämälleni lähikätkölle ja kirjaan sen. Näin saan löytöputkea jatkettua. Ajan Porin torille ja sitten junalle. Pyörä junaan ja Tampereelle.

Kuvassa voi olla sytytin ja polkupyörä

Möhkön pöhkö ja Yyterin Sanna I

Kirjoitettu 15.6.2025 kirjoittaja &s

Ilomantsin Möhkössä oli geokätköilyn juhlavuoden (geokätköily 25 -vuotta) yhteisötapaamisista eräs ja suunnittelin menoa sinne pitkään. Ongelma oli, että minun piti olla sieltä viivana takaisin Tampereella, koska lääkäriaika. Siksi en voinut laskea pyöräilyn varaan. Onneksi sain sovittua kyydin Joensuusta sinne ja takaisin.

Joensuuhun kuitenkin otin pyörän mukaan. Jostain kumman syystä VR reititti matkani Joensuuhun Tikkurilan kautta, joten siellä pyörä nopeasti ulos, ajan tunneliin aseman pohjoispäässä ja sitten taas ylös laiturille ja pyörä junaan.

Joensuussa Itäsilta oli suljettu, poikki ja menin nopeasti hostellille Suvantosillan kautta. Vastaanoton piti mennä kiinni klo 19. Oikeasti kukaan ei ollut vastaanotossa. Soitin hostellin numeroon ja pääsin sisälle ja kaikki oli kunnossa. Sähköpostiviesti ei ollut saavuttanut minua hostellille saapumisesta. Heillä oli ollut ongelmia niiden kanssa.

Koska illalla oli vielä aikaa ja sade oli tauonnut, lähdin kiertelemään Linnunlahdelle ja Siilaisiin. Joensuussa ei ikinä ole tarpeeksi aikaa.

Kuvassa voi olla teksti — Sijaitsiko tässä elämäni suurin virhe. Astuin avioliittoon 1992. Onneksi sitä ei kestänyt pitkään.

Joensuu on täynnä paikkoja, joihin minulla liittyy ikäviä muistoja. Sen sijaan tutustuin sisällissodan monumentteihin Siilaisilla ja muuallakin. Joensuussa on harvinaisen paljon näitä monumentteja ja eräs niistä oli teloitetuille venäläisille. Joensuuhun oli tuotu Raudun taistelun vankeja ja ammuttu sitten siellä Siilaisilla. Raudussa on Kuolemanlaakson nimellä kulkeva paikka, missä sisällissodan punaisia kuoli taistelussa. En ole käynyt siellä. Rautu on Karjalankannaksella ja siis nykyisin osa Leningradin aluetta.

Kun sitten rupesi satamaan, niin palasin hostellille ja yövyin siellä. Aamiainen kuului hintaan.

Seuraavana päivänä olikin luvattu sadetta. Kaiken lisäksi saderintama liikkui itään. Hyppäsin kyytiin ja ajettiin melko suoraan Ilomantsin Parppeinvaaralle, missä äänteli ruisrääkkä. Hieno paikkahan Parppeinvaara on. Olen sanonut, että oikea Karjala on Harlusta itään. No, Parppeinvaara juuri on.

Kuvassa voi olla 2 henkilöä

Parppeinvaara ei ole pelkästään jokin karjalaisen kulttuurin huvipuisto, vaan siellä on ollut oikea runonlaulaja ja Elias Lönnrot on käynyt alueella keräämässä runoja. Tšasounassa myös pidetään palveluksia. Tällä kertaa siellä ei oikein mitään tapahtunut, vaan kävimme eri geokätköillä, mitä siellä oli.

Seuraavat kätköt olivatkin sotatieksi nimetyn tien varrrella. Tie menee Petkeljärven ohi, Möhköön ja Kusuriin ja sitten sukeltaa rajan yli luovutettuun Karjalaan, missä ei ole Itä-Ilomantsissa eli vanhan Ilomantsin kunnan Neuvostoliitolle luovutetussa osassa enää paljon mitään jäljellä. Kirja ”Rajan Vartio” on käsitellyt elämää tuolla vuonna 1938 ja sitä ennen, muun muassa Eino Leino oli käynyt siellä.

Möhkössä kuitenkin on eläväinen ruukkikylä ja jalkauduimme alueen kätköille. Ajoimme kylän hautausmaalle ja se on ehkä Suomen itäisin sellainen. Se on luterilainen ruukin hautausmaa. Yllätyksekseni joki toi vettä Suomeen päin. Se tekee kierroksen rajan toisella puolella ja palaa takaisin Suomeen itäisimmän pisteen paikkeilla. Rajaviivalle on parisen kilometriä matkaa.

Kuvassa voi olla vesistö

Kuvassa voi olla 1 henkilö ja Cotswolds — Ruukissa oli museo

Hautausmaan lisäksi alueella oli vaatimaton arboretum. Museon alueella oli myös äänessä ruisrääkkä. Museolla soitettiin jotain ääniraitaa ja mietin jo, että kuuluuko ruisrääkkä siihen ääniraitaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa eikä innostusta käydä museossa, vaan päätin kastua ulkona ja tutustua kylään. Siellä oli sotatien hengessä myös sotamuistomerkki. Yllätys minulle oli se, että täällä oli taisteltu talvisodassa. Ajattelin, että tämä koskisi jatkosodan Ilomantsin suurtaisteluita.

Itse tapahtuma pidettiin suuressa kodassa.

Olen käynyt Möhkössä viimeksi 1982, joten oli jo aika tulla uudestaan. Ilomantsi on kovasti markkinoinut sotatietä, mutta en juurikaan ole innostunut toisesta maailmansodasta.

Tulimme takaisin sateiseen Joensuuhun ja kävimme vielä muutamalla kätköllä.

Nukuin kymmenen tuntia.

Seuraavana päivänä ajoin Joensuun Lentoasemalle, koska keräilen geokätköhaastetta varten lentopaikkakätköjä ja niitä oli siellä muutama. Samalla kunta vaihtui Liperiksi. Olen varmaan joskus tullutkin lentoasemalle, mutta muisti ei toimi.

Toinen kätköistä oli lentoaseman kiitoradan takana. Siellä oli sotien aikainen Junkersin suojakorsu. Tie sinne oli oikein viitoitettu. Ei ollut kovinkaan ihmeellinen nähtävyys, kun mikään Junkers ei ollut edes paikalla. Sen sijaan lähellä oli suurikokoinen jouluaiheinen kätkö, joka oli minusta paljon merkittävämpi nähtävyys. Liperikin taisi minulla olla yhden löydön kunta, joten löydöt nostivat kuntaa ylöspäin. Ennen kätköilyaikaa, kun asuin Joensuussa, pyöräilin Liperiä ristiin rastiin, joten kunta on sikäli tuttu kyllä.

Lentoasemalta ajoin Onttolan kautta kaupunkiin. Onttola kuului Kontiolahteen, mutta yhtään kätköä ei osunut matkalle.

Joensuussa poikkesin teollisuusalueelle kätkölle ja sitten tulin keskustaan yliopistolle, missä täytin juomapulloni. Kuulin keskustelun siitä, kun opiskelijapoika oli tutustunut johonkin naiseen, joka oli täyttänyt sinimustien kannattajakortin ja ”oli ihan täysi natsi”. Tuntuipa hyvältä, kun en ollutkaan kaikkein epäonnistunein yksilö. Myöskin edesmennyt avioliittoni kuulosti fiksummalta.

Yliopiston jälkeen kävin kirjaston geokätköllä, ylitin joen ja geokätköilin Niinivaaran puolella. Siinä vaiheessa tuli nälkä ja päätin yrittää, jos kaupasta saisi jotain paikallista. Löytyikin vatruskoita. Syön Joensuussa vatruskoita Koitadesignin vaatteet päällä. Kas, kun en soita kanteletta. Tilanne oli vähän kuin ne videot, missä ollaan Moskovassa metrossa pukeutuneena venäläiseen kansallispukuun soittamassa balalaikaa ja karhu on vieressä kaikista muista se on normaalein asia ikinä. Miltähän kuulostaisi Balalaika kanteleella soitettuna. Slaavikyykyssä soitan balalaikan kanteleella adidaksen tossut jalassa ja kukkilintu säpsä päässä ollen yhtä suomalainen kuin Larin Paraske (eli ei yhtään).

Lähellä rautatieasemaa pidin vielä joensuulaisille geokätköilijöille miitin Kulttuuribunkkerin talonvaltauksen muistoksi. Joensuulaiset eivät olleet koko talonvaltauksesta kuulleetkaan. Talonvaltaajista osa radikalisoitui ja niin syntyi Joensuun uusnatsiongelma. Olisi ehkä kannattanut antaa se tila talonvaltaajille.

Palasin Tampereelle suorempaa reittiä junalla Pieksämäen kautta, mutta nopeampi se ei kyllä ollut.

Lättähatulla geokätkölle

Kirjoitettu 21.4.2025 kirjoittaja &s

Tampereelta liikennöi Haapamäen museojunia Vammalaan ja Mämmilään eli siis Orivedelle. Sunnuntaiksi luvattiin kurjaa keliä ja päädyin siksi junaan sen sijaan että olisin pyöräillyt geokätkölle. Oli minun geokätköilyputken 140. päivä. Kun putki alkoi, oli joulukuu ja päivät pimenivät ja talvi syveni. En tietenkään lopeta putkea nyt kun olosuhteet ovat helpommat.

Vammalassa olen kuitenkin seikkaillut tänä vuonna jo jo pelkästään geokätköjen vuoksi. Silloin kävin katsomassa, mikä tämä Herra Hakkaraisen talo on, minne kaikki kyltit siellä osoittavat ja totesin sen soveltuvan lähinnä lapsille. Minähän tykkään Mauri Kunnaksen töistä, mutta samana päivänä kuitenkin oli muutakin tekemistä. Toinen kerta Vammalassa oli Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen perinteisellä Pirkanmaan kierroksella, milloin kävimme esimerkiksi Mannerheimin salonkivaunulla ja Kuorsumaanjärvellä. Minä olin ollut uskossa, että Hitler-vaunu olisi Mikkelin rautatieasemalla, mutta se oikea vaunu onkin Vammalassa 12-tien varrella.

Vammalan sijasta valitsin kyydin saman kaupungin Karkkuun. Juna teki pienen pysähdyksen myös Nokian Siurossa, mikä mahdollisti sen, että näin Siuron kirkon mäen päällä.

Jotenkin tuntuu, että historiassa tehtiin käänne väärään päin jossain vaiheessa, vai kultaako aika muistot.

Wikipedian mukaan lättähatut liikennöivät vuoteen 1988 saakka. Miten minä ajattelen aina slaavilaista Hard bass -junaa. Kuuluisa juna oli Электропоезд ЭР2-1293, eikä se pomppinut missään slaavilaisessa maassa vaan Eestissä Vasalemman ja Kulnan välillä.

Moni oli tullut radan varteen kuvaamaan lättähattua. Itse en ajatellut junan olevan kovin ihmeellinen, olen ihan varmasti kulkenut aikoinaan lättähatulla itsekin, muisti ei vain pelaa. Osasyy sille, miksi kirjoitan blogia on se, ettei minulla muisti pelaa.

Tulin sitten Karkkuun ja siellä nopeasti geokätkölle. Radan sai ylittää ja radan toisella puolella oli multikätkön ensimmäinen piste. Siinä piti olla chirp eli langaton lähetin. GPS:äni otti moitteettomasti vastaan viestin, mutta loppupiste oli noin kilometrin päässä. Minulla ei ollut aikaa käydä siellä, vaan se jäi toiseen kertaan.

Sen sijaan tutustuin autiotaloon siinä lähellä. Karkussa oli ennen lestitehdas ja rakennukset liittyivät siihen. Nyt ne vain lahosivat pystyyn.

Kuvan kuvausta ei ole saatavilla.

Sääli, että hienot, vanhat rakennukset lahoavat pystyyn. Voi miettiä, kuinka paljon perinnettä ja historiaa arvostetaan enää. Tänään oli liputuspäivä evakoille ja Karjalassa on paljon tuollaisia rakennuksia, jotka lahoavat pystyyn ellei ole sitten romahtaneet. Mikko Niskasen elokuvassa ”Hopeaa rajan takaa” on kohtaus, missä katsotaan rakennuksia, jotka ovat joko hylättyjä tai uusien omistajien käytössä.

Kasvatti-isoisäni oli kirvesmies ja hänellä oli tapana käydä katsomassa purettavia rakennuksia, mitä hän oli ollut itse rakentamassa, että miten olivat materiaalit kestäneet ajan hammasta. Onkohan sellaista ylpeyttä omaa käden jälkeä jäljellä.

Karkussa tuli vuodenpinnalistalle tiltaltti, rautiainen ja laulurastas. Kokeilin Merlin-sovellusta. Merlin ei ymmärtänyt heikkoa rautiaisen ääntä, vaan tarjoili jopa vihervarpusta tai punarintaa. Tuollainen sovellus on kiinnostava, kun helposti lukitsee oman määrityksensä johonkin, eikä pysty ajattelemaan laatikon ulkopuolelta yhtään.

Lättähatulla sitten takaisin. Moni minuakin vanhempi oli kuin lapsi karkkikaupassa. Eikö niille kukaan ole kertonut, että junassa istutaan paikoillaan, eikä pompita penkiltä käytävälle. Ehkä nekin ovat innostuneet Hardbass-junasta.

Kuvassa voi olla raitiovaunu, juna ja rautatie — Lättähattu saapuu Karkkuun

Jossain määrin nykyaika muistuttaa 1980-luvun huonoista puolista. TERFfit sanovat olevansa uusia punkkareita, mutta ovatkin uusia tedejä, väkivaltaan taipuvaisia äänekkäitä runkkareita, kun taas kaikille muille se oli kymmenen vuotta Fucking Åmålia.
Lättähatut on korvattu kiskobusseilla ja nekin rupeavat olemaan käyttöikänsä päässä. Mikä sitten korvaakaan ne, niin toivon, että on runsaasti tilaa pyörille.

Huomasin, että Leukaluiden salmesta pääsisi pyörällä luikahtamaan läpi oikoreittinä, mutta se olisi kyllä klassinen huono oikaisu. Olen miettinyt, että mitäpä jos pyöräilisi Vammalasta Tampereelle. No, se on taas yksi tulevaisuuden projekteista, tänä vuonna ei kyllä kerkiä.

Keskisestä Suomesta sivussa geokätköilemässä

Kirjoitettu 20.4.2025 kirjoittaja &s

Alavus on ollut aktiivinen geokätköilyn suhteen. Katsoin, että siellä järjestettiin geokätköilyn filmifestivaali erään kerran, mutten mennyt sinne, koska se järjestettiin myös lähempänä. Nyt siellä järjestettiin siivoustapahtuma. Siellä on myös kolme virtuaalikätköä. Olen kerännyt virtuaaleja geokätköilyputken pahoja päiviä varten. Olen nakkiutunut lintuatlastyöhön Peurasuvantoon viikoksi, mutten tiedä, toteutuuko se. Sen lisäksi tulisin takaisin Seinäjoen kautta ja siellä olisi kaksi helppoa virtuaalia lisää. Enempää en oikeasti enää tarvitse. Sinne mennessä tulisin kulkemaan sellaisen pätkän rautatietä, mitä en ole aiemmin kulkenut eli välin Pihlajavesi-Ähtäri. Jäljelle jäisivät käymättömiin henkilöliikenteen käytössä olevista Ylitornio-Kolari, Rovaniemi-Kemijärvi, Kouvola-Kotka, Joensuu-Nurmes ja Petäjävesi-Jyväskylä. Jos tekisin koukkauksen Kuortaneelle, niin olisi mahdollista saada sieltä perinteinen kätkö eli tradi. Kuortaneelta minulla on vain yksi kätkö aiemmin ja ajattelin, että kunnalla on enemmän tarjottavaa.

No, pyörä kiskobussiin ja menoksi. Haapamäellä oli vaihto toiseen kiskobussiin.

Ähtärin Eläinpuiston asemalla oli hyvin länteen kuuluvat maisemat, mutta koko paikka oli tyhjillään. Tiemmä se on ollut tyhjillään hyvin pitkään toimittuaan 1987-1991.

Juna pysähtyy Ähtärin lisäksi myös Tuurissa, missä olen ollut aiemmin geokätköilemässä. Taisin kävellä kaupan läpi ostamatta mitään. Ei minulla ole mitään vastaan Tuuria, olen ostanut kellonikin sieltä, nettikaupasta.

Alavudella olen perillä ja lähden ajamaan. Ensimmäinen kätkö on postilaatikko ennen Kuortaneen rajaa. Tulee lentokoneiden varalaskupaikka. Olenkohan koskaan pyöräillyt lentokoneitten varalaskupaikalla. No, nyt pyöräilen. Saavun Kuortaneen puolelle ja lentokoneiden varalaskupaikkaa esittelemässä on helppo tradikätkö, jolla loggaan Kuortaneen kartalle.

Lähellä on Sarvikkaankoski Lapuanjoessa ja siellä on myös Kuortaneen puolella oleva kätkö, joten lähden sinne. Koskipaikka on hyvin viihtyisä ja siellä on rakennettu kaksikin laavua ilmeisesti kalastajille. Ystäväni on sukeltaja ja Kuortaneella on vanha kaivos, missä hän käy sukeltamassa silloin tällöin ja tulee sitten laavulle tänne Sarvikkaaseen.

En voinut jäädä sinne istumaan, vaikka olisi tehnyt mieli, vaan piti jo kääntyä takaisin. Soratie Alavuden suuntaan oli vähän pehmeä ja siirryin polkemaan samalle maantielle, mitä olin tullut ja ajoin Alavuden keskustaan saakka kirkolle.

Kirkko on hieman erikoisen näköinen. Siellä on wc, joten täytän juomapulloni täällä. Itse kirkko on kiinni.

Keskustassa on Toivo Kuulan patsas. Kuula syntyi perimätiedon mukaan Alavudella. Patsaalla on ensimmäinen Alavuden virtuaalikätköistä, eli otan selfien patsaan ja geokätköilynimimerkkini kanssa. Nimimerkkini on IhmisAnkka ja se tulee yhdestä sarjakuvasta ja minun exäni keksi nimittää minua ihmisankaksi ennen kuin edes aloin geokätköillä.

Seuraava kohde on Muistojen kappeli, jonka luona ovat sankarihaudat. Kiinnostavaa paikassa sen sijaan on se, että siinä on Suomen sodan taistelupaikka. Alavuden taistelussa venäläiset lyötiin. Sen muisteleminen oli suuriruhtinaskunnassa arka asia ja paikalle pystytetty obeliski pystytettiin salaa. Toinen muistomerkki jouduttiin pitämään piilossa itsenäistymiseen saakka.

Kolmas virtuaali oli Tusan lasikota järven rannassa. Siellä oli myös siivoustapahtuma ja sen jälkeinen geokätkömiitti. Alavuden kaupunginjohtajankin piti tulla siivoamaan, mutten tiennyt, tuliko hän sitten. Oli miten oli, siellä oli kuitenkin aika siistiä jo valmiiksi. Kun aurinko paistoi, oli lasikodassa aika kuuma olla.

Lasikodalla oli myös torni, johon oli piilotettu kätkö. En olisi löytänyt sitä muuten kuin avustettuna, kyllä sai hivellä rakennusta monelta kantilta, eikä sittenkään jäänyt purkki käteen koska se oli kiinni niin vahvalla magneetilla.

Miitistä lähdin sitten rautatieasemalle, mutta sitä ennen kävin kirkolla Adventure Lab-kierroksella. Kierros antoi bonukseksi fyysisen geokätkön sijainnin ja kävin vielä siellä. Sen jälkeen menin asemalle junaa odottamaan. Lehtokurppa äänteli vuodenpinnaksi minulle. Olin tältä reissulta saanut listalleni myös kuovin muutamasta paikasta. Sen lisäksi punakylkirastaat olivat äänessä. Kuului myös jotain matalaa huu-ääntä, mutten saanut järkevää selitystä sille. Ehkäpä sepelkyyhkyt pitivät ääntä unissaan.

Kaunis, vanha asemarakennus oli jätetty ränsistymään ja lahoamaan pystyyn. Ikävää, että vanhat rakennukset jätetään tuhoutumaan.

Tulin Seinäjoelle ja lähdin ajamaan Seinäjoen yöhön. Ensimmäinen kohde oli muraali ”helavyö” ja otin siellä selfien. Seuraava oli Suomi-veistos ja kuva siellä myös.

Keskustassa oli UV-multi ja minulla oli UV-lamppu mukanani. En kuitenkaan löytänyt koordinaatteja ja sen sijaan kävin toisella kätköllä, mutta jouduin istuskelemaan paikallisella jo kiinni olevalla grillillä yli puolen yön ja vasta sitten saatoin logata kätkön uudelle vuorokaudelle. Ajattelin, että voisin ihan yhtä hyvin polkea Kyrkösjärvelle laavulle, mutta muistelin, että laavu olisi palanut jonkin aikaa sitten.

Seinäjoella oli asemaa uusittu ja rakennetaan yhä lisää. Pääasia, että saa sisällä odottaa junaa. Sitten pyörä junaan ja Tampereelle. Poljen asemalta kotiin ja Tampereellakin laulavat punakylkirastaat.

Poliisimuseo

Kirjoitettu 22.3.2025 kirjoittaja &s

Olen mietiskellyt, kannattaako käydä sellaisessa museossa laisinkaan, jonka aihepiiri ei kiinnosta tai joka jopa inhottaa. No, minä olisin saattanut jahkailla vissiin maailman tappiin saakka, mutta kun minulla on pitkä geokätköilyputki päällä ja oli geokätkötapaaminen Poliisimuseossa. Kun liikkuu pyörällä tai muuten rajoitetusti ja on vielä lunta maassa ja jos haluaa pitkää löytöputkea tehdä, niin kannattaa säästää maastossa käymistä ja käydä näissä miiteissä, sillä geokätkömiitti lasketaan löydöksi.

Rikosmuseo on erikseen ja sinne pääsy on rajoitettu. Minustahan museo, jonne ei pääse, ei ole museo laisinkaan, vaan varasto, mutta ilmeisesti pääsy on varattu erityisryhmille. On se silloin ”oikea” museo.

Nyt kävi niin, että taas kerran poliisin ongelmista tuli julkisia Taposen eron takia. Vuosien mittaan on kertynyt kaikenlaista, kuten äärioikeiston suosimista, väkivaltaa itsenäisyyspäivänä ja Aarnion tapaus. Aina on sanottu, että ”poliisi on ihminen”. He kuitenkin käyttävät valtaa ja siihen riittyy vastuu.

Mietin siksi, että annetaanko suomalaisista kytistä kiiltokuvamainen kuva museossa, mutta ei nyt pelkästään ollut niin.

Minusta museo esitteli eri vuosikymmeniltä poliisitoimintaa kiinnostavasti. Esimerkiksi kieltolain ajalta oli alushame, jossa oli taskut pirtutöniköille. Ainakin kerran historiassa naisten asusteissa on ollut riittävästi taskuja.

Materiaalia erävalvonnan koulutusta varten

Erävalvonta on sellainen asia, jossa on minun helpointa hyväksyä poliisitoiminta. Maailmalla on esimerkiksi linnunmunankeräilijöitä ja niitä tulee harvinaisten munien takia Suomeen. Tiedän tapauksia, että legitiimeiltä lintuharrastajiltakin on toimien perään vähän kyselty. Tuoreeltaanhan on paljastunut suurikin metsästysrikosjuttu Lapinlahdelta.

Kiinnostavaa oli myös kommunistien toiminta jatkosodan aikaan Tampereella. Täällä harrastettiin sotatoimiin kohdistuneita sabotaasitekoja, mutta ne jäivät merkitykseltään vähäisiksi.

Luonnollisesti suurin osa näyttelystä esitteli laitteistoa ja ajoneuvoja, mitkä ovatkin tulleet tutuiksi vähintäänkin vanhoista elokuvista tai maanteiden varsilta. Enemmänkin olisi saanut olla.

Vuosi nolla?

Kirjoitettu 29.12.2024 kirjoittaja &s

Minulla oli aika polven tekonivelleikkaukseen 23.1 Coxaan, eikä se ollut pieni juttu. Mitä enemmän luin siitä, sitä enemmän rupesi tuntumaan, etten tänä vuonna pääse reissuun minnekään, enkä etenkään ennen juhannusta. Ulkomaanmatkat oli syytä unohtaa ja varautua viettämään kotielämää toiveikkaan talvimielen vallitessa. Toiveikas sen suhteen, että tässä vielä reissataan.

Kevään ensimmäinen koitos oli Marx-opisto Ystävyyden majatalolla maaliskuussa. Uskoin, etten pystyisi menemään sinne, mutta rohkeasti varasin paikan sinne. Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen, kun poistuin paikkakunnalta.

Kuten odottaa saattaa, oli liukasta ja jäistä, mutta hainpa sieltä vielä geokätkön.

Suurempi urakka oli lintuatlaksen neljäs maastokausi Lapissa, joka päivä kävelin noin kymmenkunta kilometriä. Kyllä siinä polvi sai heilua.

En ole sattuneesta syystä koskaan tykännyt kävellä. Tämä kesä oli vielä aivan enneätysmäinen hyttyskesä Lapissa. Ei ehkä vielä saanut sumutettua nimikirjaimiaan hyönteisten muodostamaan seinään, niin kuin kerran Kevolla, mutta aika lähelle.

Lapin reissu laajensi kokemustani Itäkairasta. Linnustollisesti reissu oli onnistunut ja päivitin monen lintulajin listallani tälle vuosituhannelle. Lapinuunilintuja oli kaksi, kun olin nähnyt sen vain kerran aiemmin. Pikkusirkku, maakotka ja punajalkahaukka olivat lajiston helmiä.

En kerinnyt kauaa levätä Lapin jälkeen, kun lähdin Iihin geokätköilyn megatapahtumaan. Sinne ajoin pyörällä Oulusta ja paluumatkalla tutustuin Ouluun paremmin kuin mitä koskaan ennen.

Osallistuin viiteen Pride-tapahtumaan. Niistä kaksi oli minulle uusia.

Loppukesästä oli Punaiset Suvipäivät Leppävirralla, joten ehätin käymään myös Savon suvessa. Rakennuksessa kummitteli, mutta minulta meni kummittelut ohi.

Ajoin Pyhäjärven ympäri Pirkanmaalla ja kävin ensimmäistä kertaa Laukon kartanossa ja suuressa osassa Vesilahtea.

Iski aika paha bonkkaus, kun koko lihassetti kramppasi. Nyt tiedän fyysisen suorituskykyni rajat.

Syksyn saadessa kävin Loviisassa päiväseltään. Syksyisen Marx-opiston vietin Jyväskylässä, missä satoi koko viikonlopun.

Syksyn edetessä rupesin miettimään, että jokin uusi ankallispuisto tälle vuodelle pitää käydä kokemassa ja se sai olla Puurijärvi-Isosuo. Ajoin pyörällä Kokemäeltä Vammalaan riippusiltojen kautta. Upeaa seutua Kokemäenjoen varressa, enkä ollut tiennyt niistä yhtään mitään.

Syksyllä kävin päiväseltään Siilinjärvellä geokätköilijöiden siivoustapahtumassa.

Ajattelin jo, että vuosi on taputeltu, kun kuulin geokätköilyretkestä Rakvereen ja Viljandiin Eestissä marraskuussa ja tietysti olin halukas menemään sinne. Koko reissun ajan satoi ja suuren osan aikaa vielä tuulikin voimakkaasti. Tuuli meinasi tiputtaa minut Rakveren linnan vallilta. Nyt kuitenkin tunnen Eestiä siivun verran enemmän.

Pää on ihan tyhjä vielä vuoden 2025 suhteen. Minä olen sellainen, etten uskalla luvata mitään. Ei kai ole fiksua luvata, kun Suomi hakee konfliktia koko ajan, eikä tiedä, vaikka sellainen vielä tulisikin. On kuitenkin reilua sanoa, että olen tietoinen kolmesta suuresta geokätköilytapahtumasta Suomessa ja aikeissa mennä niihin. Mikään niistä ei näytä miltään isolta reissulta. Olen iskenyt silmäni Brandenburgissa järjestettävään megatapahtumaan syksyllä.

Lintuatlaksen viimeinen maastokausi on ensi vuonna.

Aina valmis?

Geokätköilyä ja paljon muutakin Uudellamaalla

Kirjoitettu 22.12.2024 kirjoittaja &s

Minulla on päässyt geokätköily repeämään pieneksi putkeksi, putkoseksi, saakka ja ajattelin osallistua Helsingin Kustaankartanossa joulutapahtumaan. Tampereelta ei suoraan junalla pääse Oulunkylään, joten jäin pois Keravalla.
Keravalla kävin tutustumassa kirkkoon ja mietin, onkohan Keravan kirkko rumimpien kirkkojen listalla.

Onneksi se oli kiinni, niin ei tullut lisää rumuutta päivään. Tai no, kirkoissa parasta on se, että voi käydä vessassa.

Keravalla on myös Heikkilän kotiseutumuseo ja siellä on geokätkö, joten sinne seuraavaksi. Matkalla kuitenkin löytyi ”Navalonin tasavallan suurlähetystö”.
Sain selville, että tämä Navalonin tasavalta on jokin taideprojekti ja tietysti mikrovaltio, floating paradise. Kelluvalle lautalle on tehty istutuksia ja tämä lautta on kellunut jossain Helsingin suunnalla. ”Katti Koskisen taideprojekti Mikrovaltio Navalon/Floating Paradise pyrkii luomaan uusia elämisen muotoja merellä kelluvilla saarilla. Päämääränä on luoda biologinen ja omavarainen alusta ja tukea kestävää kehitystä sekä maalla että merellä.”

En tiedä, mutta mikrovaltiot ovat jollain tavalla anarkistisia karnivalisoidessaan ”oikeita” valtioita. Ensimmäisen maailmansodan aikoina pistettiin pystyyn kaikenlaisia valtioita, kuten Kirjasalon tasavalta tai Naissaari ja on vaikea

muodostaa käsitystä, kuinka tosissaan tuon ajan ihmiset olivat. Hyvin ei käynyt. Valtiot eivät yleensä kestäneet moista ilvehdintää.

Museo tarjoili erikoisuutena muonamiehen mökin, mikä oli päässyt vähän kärähtämään.
Muonamies teki työtä nälkäpalkalla, minkä lisäksi hän sai pienen rahallisen korvauksen ja katon päänsä päälle. Muistuttaa aika paljon sitä, kuinka kovin moni nykyäänkin työtä tekee. Raha riittää ruokaan ja asuntoon, muttei mihinkään muuhun. Erityisesti ajattelen työttömiä, jotka joutuvat ravaamaan erilaisissa rangaistusluontoisissa tempputyöllistämistoimissa.

Keravalta menin sitten Kustaankartanoon pikkujouluihin. Samalla tutustuin ensimmäistä kertaa uuteen ratikkaan, joka kiertää kaupunkia kehänä ja josta on yhteys metroon kummassakin päässä ja junaan.

Illalla menin Eurohosteliin yöksi. Parasta siellä oikeasti on tunnelmallinen sauna. Halusin tehdä Adventure Lab -kierroksen Helsingin saunoista ja Eurohostelin sauna oli yksi sauna, mitä halusin esitellä. Kun ajattelee merkittäviä saunoja, niin niitä on kyllä paljon. Etenkin ajattelin Tehtaankadun saunaa ja vastaavasti Tamminiemen saunaa. Tamminiemessäkään en ole koskaan käynyt.

Aamu alkoi saunan ja aamupalan jälkeen sillä, että kiersin kaupungilla itselleni geokätkön. Sen jälkeen suunnittelin kiertäväni niin, että ajan loppuessa olisin lähempänä keskustaa. Lähdin kiertämään julkisia saunoja. Kävin Sauna Hermannilla, Kotiharjun saunalla ja edesmenneen Sauna Arlan paikalla. Sen lisäksi menin Lapinlahden Lähteen saunalle. En aikoinaan tiennyt, että sielläkin on sauna. Se on Helsingin vanhin yleinen sauna. Sinne pitää ilman muuta tulla saunomaan joku kerta. Arlan saunassa olen saunonut ja Sauna Hermannissa, mutten Kotiharjussa.
Lapinlahden aluetta on myllätty jonkin rekkatunnelin tieltä.

Päivän viimeinen kohde oli kaupunginmuseo. Enpä tiennyt, että sielläkin on sauna. Sinnehän piti mennä. Oikein hyvä yleinen sauna oli tehty kellarikerrokseen. Tampereella on myös museosauna Amurin työläiskorttelissa. Suomessa on tietysti myös saunamuseo, koska tietysti on. Minä en ole siellä vielä käynyt.

Olin oikeasti tullut katsomaan näyttelyä M/S Baltic Queers, sateenkaariväen siirtolaisuudesta Itämeren alueen maissa. Sepä oli yllättävän kiinnostava, kun siihen varasi aikaa. Puutteena oli lähinnä se, että puhuttiin lähinnä vain homoista ja lesboista. Kiinnostavasti homoseksuaalisuus oli laillista Eestissä 1935 ja Tallinna oli huomattava homomatkakohde. Suomessa homoseksuaalisuus oli laitonta. No, myös Eestissä homot joutuivat menemään maan alle Neuvostoliiton vuosina. Eestin itsenäistyttyä uudelleen oli hetken vapaata, mutta asenneilmapiiri on kiristynyt viime vuosina. Tällainen asenteiden kiristyminen on ollut myös Tanskassa. Tästä siis oppii sen, ettei yhteiskunta kehity mihinkään avoimempaan suuntaan, vaan saattaa mennä ihan siksakkia. Ihmiset sitten joutuvat pakkaamaan tavaransa ja muuttamaan maasta toiseen.

No, olinpa kerran Eestissä ja mukana oli ruotsalainen transvestiitti sekä hänen kaverinsa ruotsinsuomalainen rasistinen transsukupuolinen. Koska auto hajosi, olimme kaikki myöhässä ja nopeasti kaikki tavarat laivaan. Yksi sitten totesi edellämainitun tavaroista, että miksi joku on pakannut kaljaa mukaansa Eestiin.
Enpä tiedä. Ehkä hän ajatteli, ettei pääsisi ostamaan sitä. Sitä minä ajattelin, kun näin Kiovasta Suomeen tulleiden tavaroissa pussin tattaria. On joutunut kiireessä pakkaamaan.

Minusta oli aika jännää, että sinne tuli niinsanottuja tavallisia ihmisiä ja lapsiakin. Onko ne lapsetkin hätäisesti pakattu. Usein mietin, mennäkö museoon, mikä ei selkeästikään ole suunnattu minulle. Suomessa niitä on paljon. Voisin kuitenkin ennen sitä mennä saunomaan.