Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Ilmainen sähkön kilpailutus netissä - Sähköt.net

Ystävyyden majatalo

Olen ollut pitkään tietoinen, että Salon maaseudulla toimii tällainen ja arvellut, että se on jokin jeesus-homma ja muutenkin suhtautunut skeptisesti. Tänä vuonna Demokraattisen sivistysliiton Marx-opisto kuitenkin järjestettiin täällä ja kuulemma viimeistä kertaa, sillä talo on esteellinen.
Olin ollut 23. tammikuuta polven tekonivelleikkauksessa, enkä tiennyt, oliko minusta tällaiseen reissuun vielä. Se oli ensimmäinen yöpymisen vaatinut matka. Geokätköilyn puitteissa kerkisin käymään karkauspäivänä Jyväskylässä.
Julkisilla Tampereelta jouduin lähtemään tuiki varhain junalla Turkuun. Ihmettelin, että miksikäs on jossain Kyrön-Auran seutuvilla karja pellolla. Kun katsoin vähän tarkempaa, niin oli valkohäntäpeuroja, ihan laumoittain.
Turussa kävelin linja-autoasemalle. Oikeasti bussi olisi kulkenut myös rautatieaseman kautta, joten turhat 900 metriä. Sitten Saloon.
Salo nyt ei ole kovin muuttunut vuosien varrella. Keskusta sai minut miettimään sarjaa Suomen kuolleimmista kaupunkikeskustoista. Salossa nähtävä on muualla.

Itse Ystävyyden majatalo oli melkoinen nähtävyys, niin kuin jokin taidegalleria.

Tarkkaavaiset opistolaiset huomasivatkin, että kirjahyllyssä oli Harry Pottereita ja Kommunismin musta kirja. Jälkimmäiselle on tehty suomalainen vastine ”Kapitalismin musta näyttely”. Äkkipäätä laskin, että Suomessakin kapitalismi aiheutti enemmän uhreja kuin sosialismi pelkästään itsenäisyyden aikana.

Minulla jäi tietysti aikaa käydä yhdellä geokätköllä. Oikeasti jalkani kanssa ei olisi pitänyt vielä tässä toipumisen vaiheessa mennä maastoon. Minulle oli sanottu, että jalkaa kuntoutetaan kävelemällä, mutta olin unohtanut, että kävely olisi pitänyt olla kadulla. No, minä menin pitkin metsiä kätkölle, kun tie oli liian liukas. Salosta on minulla 3. eniten kätkölöytöjä Suomen kunnista, joten tunnen Salon läpikotaisin, mutta aina on jokin kolkka käymättä.

Sauna oli järven rannalla oleva puusauna, josta pääsi miltei suorilta avantoon. Se on hyvä minulle, kun minulla aina jalat jäätyvät. Kävinpä sitten avannossa, vaikka en ole todellakaan mikään avannossa käymisen ystävä. Nyt on kuitenkin talviturkki heitetty. Seuraavan kerran luonnonvesiin uskaltaudun ehkä jossain elokuussa.

Ohjelma oli tehty aika tiukaksi, mutta eipä majatalon ympäristössä ollut paljoa tehtävää. Kiva puhua sellaisten kanssa, jotka ovat jotakuinkin samalla sivulla maailman tapahtumien suhteen. Seuraavana päivänä sain kyydin Pasilan asemalle. Suomusjärven kohdalla vanha merikotka lenteli auton ohi.

Vähän harmittaa, ettei jatkossa ole opistoa täällä, mutta tänne on vähän vaivalloista tulla Tampereen suunnalta ja Salo on itselleni kovin tuttu, joten miellummin sitten jossain toisaalla.

Koskea ja geokätköilyä, Mänttä-Vilppula

Vilppulassa oli geokätköilijätapaaminen, enkä ollut muistaakseni koskaan ollut kätköilijätapaamisessa juuri siellä, joten varasin junalipun itselleni ja pluspyörälleni. Ajatus oli käydä myös koskella katsomassa, olisiko koskikaraa. Pakkasen kiristyessä yhdeksään kaduin kyllä monta kertaa, että olin ostanut liput, mutta päätin kuitenkin lähteä.

Luulisi, että koskikara löytyisi helposti Tampereeltakin, koska onhan täällä nyt Suomen hienoimpia koskia, mutta koskikarat ovat eri mieltä. En ole nähnyt koskikaraa Tammerkoskessa kertaakaan ja muuallakin Tampereella aika satunnaisesti. Tiirasta katsoin Suomen parhaimpia koskikarapaikkoja, eikä Tammerkoski ole siellä. Luonnollisesti parhaat paikat ovat pohjoisessa, mutta niiden lisäksi on yllättäjiä, kuten Konneveden Siikakoski ja Mänttä-Vilppulan Melaskoski. Rannikolla niitä näkyi myös meren rannalla.

Kun juttelin koskikaroista, kuulin, että yksi oli halunnut pelkästään kuvata talvisia koskia ja sitten nähnyt karan kuvatessaan, minkä jälkeen olikin kiinnostunut niistä. Toinen taas oli ajatellut, että koskikara hukkui pulahtaessaan veteen.

Vilppulan asemalta menin suorilla koskelle ja kara näkyikin pienen etsiskelyn jälkeen.

Koskikaran lisäksi virralla oli poikia kalastamassa. Vilppulankoski on tietysti historiallisesti kiinnostava paikka, sillä siellä käytiin 1918 suuria taisteluita punaisten tahtoessa sulana olleen virran toiselle puolelle. Virta onkin sulana pitkältä matkalta.

Vilppulankoski
1918 tapahtumista kertova taulu

Vilppulankoskelta menin leirintäalueelle ajoissa ja kerkisin palelemaan ulkona, mutta WC:n ovi oli auki ja pääsin sisälle sulamaan. Itse kätköilijätapaaminen meni niin, että kirjoitin nimeni logikirjaan ja lähdin matkaan.

Geokätköilyssä keräillään kätköjä haasteita varten ja Mäntässä oli lentokenttä ja siellä kätkö, joka sopii haasteeseen, jossa on kätköjä suomalaisten lentokenttien läheltä. Mäntän lentokentälle, siis. Johtuikohan siitä, että oli satanut ohut lumikerros vai oliko renkaissa vähän ilmaa, mutta kulku oli raskasta. Siirryin ajamaan maantiellä, missä oli kohtalainen autoliikenne.

Mäntän kirkko, rakennettu 1928

Mäntän lentokentällä ei tietenkään ollut mitään toimintaa, mutta geokätköjä siellä kuitenkin oli. Aikaa ei ollut kauhean paljon, joten käännyin ajamaan takaisin Vilppulaan. Olin laskeskellut kaksi multikätkön pistettä. Nämä multikätkötkin sopivat ainakin yhteen haasteeseen, ehkä kahteenkin.

Ensimmäinen multi oli laskettu ihan kohdilleen, mutta toisen olin laskenut väärin. Kuitenkin tuli vastaan samanlainen kyltti kuin edellisellä kerralla ja päätin tarkistaa sen ja kätkö oli siellä.

Rupesin olemaan Vilppulassa ja pakkanen vain kiristyi ja oli lopulta 13 astetta. Olin mennyt kirjaston ohi. Pirkanmaalla kirjastoissa on joskus omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee sisälle lämpimään. Vilppulan kirjastossa oli sellainen, joten menin kirjastokortilla lämpimään. Vaihdoin samalla kastuneeen hupparini nallepuvun villapaitaan.

Taikuutta, täyttäessäni vesipulloa kotona, en pistänyt sinne jääpaloja, mutta siellä oli jääpaloja nyt.
Tuossa sanotaan ”ankka”.

Paluumatkalla näin vielä teeren junan ikkunasta. Olenkin ihmetellyt, miten ei näy enää teeriä puissa niin kuin ennen.

Vieläkin jäi sellainen tunne, että Mänttä-Vilppulaan jäi nähtävää. Se on taidekaupunki ja olen käynyt siellä varta vasten museoreissulla. Sen lisäksi olen käynyt siellä aiemminkin geokätköllä.

Gumeksissa ei ole koskaan oikeita paineita. Nyt tuntui, että rullasi tosi tahmeasti, mutta sitten toisaalta, ei ollut ongelmaa liukkauden kanssa. 24,5 kilometriä. Mäntän ja Vilppulan välimatka on noin seitsemän kilometriä.

Vuosipäiviä

Birdlife Suomi juhli 50-vuotista taivaltaan Helsingissä ja minä menin sinne. Olen kulkenut yhdistyksen kanssa rapiat puolet tuosta taipaleesta ja ehkä vielä enemmänkin, kun paikallinen yhdistys, jonka jäsenenä olin ollut myöhemmin liittyi Birdlife Suomeen. Se oli aiemmin Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, mikä on minusta parempi nimi kuin Birdlife Suomi. Se perustettiin 20.1,1973 Lammilla, joten ei ole niin, että kaikki perustetaan marraskuun pimeydessä. Olen kuulunut siihen alueellisten jäsenyhdistysten välityksellä.

Lintuharrastus oli ennen vahvasti välineurheilua. Minulla ei ollut 1980-luvun alkuvuosina varaa ostaa tuollaista hienoa kaukoputkea. Sitä kutsutaan Patti-Kowaksi. Joskus vuonna 1982 kuitenkin pääsin kurkkaamaan Patti-Kowalla vesilintuja Karttulan Saittajärvellä. Sittemmin hankin Kowa 9R:n. Saattoikohan sitä kutsua vaikkapa pikku-Kowaksi. Se ei saavuttanut ikinä suosiota Suomessa. Jalusta oli Slik. Minullakin oli Slikin jalusta ja se oli paljon huonompi kuin tuo. Pöydällä on Asahi Pentaxin kiikareita. Asahi Pentax oli arvostettu merkki. Minulla oli Carton Adlerit. Nykyään kiikareita saa varmaan muropaketista ja Yves Rocherilta tilaajalahjana, mutta 1980-luvulla piti astella optikkoliikkeeseen. Nykyäänkin mökkikiikarit ovat kai sellaisia, että niillä näkee mökin, mutta ei mitään sen pienempää.

Lintujen vakavalla harrastajalla melkein kaikki muu on kauhtunutta, mutta optiikka ei ole. Toisaalta kuitenkin linnut käytännössä usein tunnistetaan äänen perusteella. Oikeammin lintuja voi kiikaroida muuttoa seuratessa tai laskiessa lepäilijöitä. Nythän lintuja voi seurata vaikka jonkun toisen laittamalla ruokinnalla ja netistä kysyä, mitä tuli nähneeksi, joten kynnys aloittaa on tosi matalalla.
Sitten voi tietysti lähteä vaikka Etelä-Amerikkaan katsomaan lintuja.

Kansainvälisen Birdlifen edustaja esitteli lintujen suojelua muun muassa Etelä-Amerikassa. Noista olen kolme nähnyt luonnossa. Fotofennicassa kun olin, niin myyjä sanoi, että jotkut alkavat lintuharrastuksen niin, että ostavat kalleimmat välineet heti alkuun. Tietenkään en voi moittia sellaista, kenellä on rahaa siihen.

Suomalaiset osallistuvat innokkaasti kaiken maailman laskentoihin

Suomalaisten harrastuksen innokkuuden takia tiedetään, mikä tämän maan luonnon tila on, eli ei ole hyvä.

Työväenmuseo Werstas juhlisti 30-vuotista taivaltaan työn merkeissä. Minua eniten kiinnostavaa oli näyttely työstä kieltäytymisestä: ”Eurooppa kieltäytyy työstä”. Olin sarjamyöntyjä ja minun on vaikea kuvitella muuta. Korkeintaan jos on rikas kotirouva tai muuten makaa omaisuusmassan päällä, voi kieltäytyä työstä. Näyttely olikin sellainen, että työstä kieltäytyminen vaikutti perin työläältä.

Kreikassa kieltäydyttiin työstä ja tehtiin omaehtoisesti saippuaa

Suomessa minun aikanani työttömyystuki oli passivoivaa, eli piti odottaa työtarjouksia. Jos oli jollain tapaa aktiivinen, niin siitä seurasi rangaistuksia. Jos oli taas liian passiivinen, eli kieltäytyi työvoimaviranomaisen mistä tahansa ehdotuksesta, sai karenssia ja joutui leipäjonoon. Ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Tuollainen kreikkalainen tapa, että ollaan päivät tekemässä saippuaa tarkoittaa, ettei ole työvoimaviranomaisten käskytettävissä eli saa karenssia. Toisaalta se on harmaata taloutta.

Luin Ossi Nymanin kirjan ”Röyhkeys”. Siinäkään kertoja ei varsinaisesti kieltäydy työstä, hän vain on sopeutunut olemaan työvoimapolitiikan objekti. Hän kertoo, että se on kuin armeijassa, että liiallinen innokkuus johtaa vastuisiin, liiallinen laiskuus taas johtaa patisteluun. Ossi Nyman kertoo, ettei kuolleenakaan saa olla rauhassa, kun kuolluttakin mennään metsään etsimään. Rauhassa saa olla vain työtätekevänä.

Oma asemani on sikäli onnellinen, että olen eläkkeellä. Olen laillisesti ja hyväksytysti vailla työn rasitetta. Siltikin teen tällaista vapaaehtoistyötä, että kirjoitan blogia ja ehkäpä mainostan hyvää Vapriikkia. En ole eläkkeellä ollessani maannut laakereillani. Ei muutkaan eläkeläiset niin tee.

Liittotasavallan työministeriö ja toisaalta natsien rakennelmia

Ei ole sellaista päivää tullut eläkkeellä, että huvittaisi mennä palkkatöihin.

Lopuksi, Sinuiksi ry. täyttää 50 vuotta. Sinuiksi on tullut monen mutkan kautta nimeksi Tampereella toimivalle Setan alajaokselle. Esitelmöimään oli tullut Julian Honkasalo.

Kysyin häneltä, miten ”respectability politics” kääntyisi suomeksi ja hän sanoi puhuvansa mallikansalaisuudesta. Hän sanoi, että esimerkiksi vammaisilla on ”supercrip”. Edesmennyt puolisoni sanoi, että eipä vammaisia kiinnostanut urheilu ennen vammautumistaan eli heillä on hirveän vahva tarve osoittaa pärjäämistään. Samalla tavalla sateenkaariväen keskuudessa on tarve näyttää normaalilta. Mutta entäpä sitten, kun joku ei mahdu tähän muottiin. No, en ole täysin suvaitsevainen itsekään. Keskeisin tapa keskustella minun sukupolvellani on se, että ei keskustella. Vaikea elää maailmassa, missä on ihan uudet pelisäännöt.

 

Veriruusut Valkeakosken kaupunginteatterissa

Kotimaan matkamessuilla käyminen jätti minulle halun käydä katsomassa kaksi esitystä teatterissa. Ensimmäinen niistä oli Jäniksen vuosi Rönnin kesäteatterissa ja toinen sitten Veriruusut Valkeakoskella. Veriruusut perustuu samannimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut Anneli Kanto ja kirja taas perustuu faktoihin, jopa siinä määrin, että fiktio antaa paremman kuvan asioista kuin faktat. Mietin, miltä olisi tuntunut mennä teatteriin ilman että olisin huolellisesti valmistautunut kirjan lukemalla ja aiheeseen perehtymällä. Sitähän en tule koskaan tietämään.

Valkeakoski täyttää sata vuotta, mutta esitys pohjautuu vuoden 1918 tapahtumiin. Valkeakosken tehtaitten naiset lähtevät punakaartiin, joka vielä maksaakin kunnolla. Piti olla kevyt homma vartioiden järjestystä Valkeakoskella. Sitten kaikki päätyi suohautaan nykyisessä Hämeenlinnassa.

Tällä on paljon yhteyksiä nykyiseen maailmaan. Alexander Stubb on puhunut, että nyt eletään epäjärjestyksen aikaa niin kuin esimerkiksi 1918. Tuolloinhan koko itäinen Eurooppa oli roihuava roskispalo. Kukaan ei nähnyt ennakolta, miksi tulevaisuus oli muodostumassa. Toisin kuin suomalainen oikeisto tuppaa esittämään, Neuvostoliiton syntymistä ei nähty etukäteen. Tuolloin myös punaisten puolella Venäjällä taisteli erilaisia puolueita. Samalla tavalla Suomessa vallitsi aatteellinen sekamelska, mutta kuitenkaan bolševikeilla ei ollut suurempaa kannatusta kuin Pietarin suomalaisten keskuudessa. Voi esittää arveluja, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Antti Rautiainen on esittänyt, että viimeistään toisessa maailmansodassa Suomen demaripohjainen punavalta olisi kaatunut (Kapinatyöläinen #51, 1/18 ”Olisiko punaisesta Suomesta tullut diktatuuri”).

Yhteistä kai kaikilla sodilla on, että niihin lähdetään soitellen ja voitonvarmoina. Suomalaisilla oli 1918 pitkä aika takana rauhaa ja niin tietysti myös on nyt. Näytelmässä puhuttiin, kuinka suvussa on sodan molempia osapuolia eli rakkaus oli voittanut vihan. Tällaisia rakkauskuvioita oli mukana myös erinomaisessa elokuvassa ”Raja 1918”. Omasta suvustani ei oikein tahdo valkoisia löytää. Äidin isoisän sukulaisissa Karjalassa taisi olla yksi, joka kaatui Kannaksen taisteluissa.

Nykyajasta on sanottu, että kun on mietitty, millä puolella olisi ollut natsi-Saksassa, niin nykyaika tarjoaa vastauksen siihen. Minusta nykyaika tarjoaa vastauksen myös siihen, millä puolella olisi ollut vuonna 1918. Minä olisin ollut rauhan puolella, niin kuin vanhemmat ihmiset ylipäätään. Nuoria veti veri sankaritekoihin ja seikkailuihin.

Mitäpä jos Valkeakosken naiskaartilaiset olisivat huutaneet Alvettulan sillalla vastapuolelle, että debatoidaan erilaiset näkemyksemme vapaalla ajatusten markkinapaikalla. Ehkä sodan alussa oli punaisilla sellainen ajatus, että sosialistisen tulevaisuuden ylivoimainen loogisuus tiputtaa lahtareilta aseet maahan.

Mitä voi Valkeakoskelle muuta sanoa kuin että onnea satavuotiaalle. Olen seikkaillut aika paljon Valkeakosken alueella, mutta vähemmän olen osallistunut kaupungin tapahtumiin.

 

Mitä on kulttuuri. Rauhattomana kuljeksin Pieksämäellä.

Aina ajattelen Pieksämäkeä jonain tylsyyden tiivistymänä ja olen kuitenkin pyörämatkalla ajanut kerran retkipyörällä koko laajan Pieksämäen halkipoikki Kutemajärveltä Sorsakoskelle. Mitäs kulttuuria Pieksämäellä, ai niin, onhan Pieksämäellä vankila. Pieksämäki on siis vankilakulttuurin kaupunki. Sen lisäksi Pieksämäellä on paljon autioita rakennuksia, joista näin yhden lisää. Pieksämäellä on ortodoksikirkko. Mitäs ortodokseja Pieksämäellä asuu. Ai niin, isosetä asui. Mitäs hän siellä. ”Kassaralla kaulaa poikki yritti mies vaimoltansa Pieksämäellä. Myöhään toissailtana tapahtui Mikkelintie kahdessa murhayritys, josta olisi voinut koitua kohtalokkaat seuraukset. Jo pitemmän aikaa rauhattomana kuljeksinut liikemies Felix Burtsoff yritti murhata vaimonsa…”. (Laatokka 1.2.1950) Voisiko minusta käyttää lehdessä ilmausta ”pitemmän aikaa rauhattomana kuljeksinut”? On vain todennäköistä, että ennen pitkää rauhattomat kuljeksijat kohtaavat toisensa. Olenhan minä Felix-sedän tavannut. En kysynyt tappamisesta, en silloin edes tiennyt. Rauhattomat kuljeksijat päätyvät usein myös Pieksämäelle. Kerran kuntosalilla iskettiin nyrkillä ja Personal Trainer kertoi, että minulla on luontainen lahjakkuus. Silloin ajattelin, onkohan minulla suvussa nyrkkeilijä. No, ei nyt aivan ollut. Enemmän on periytynyt tuo levoton kuljeskelu.

Jokaisella geokätköllä on numeraalinen maastoarvo ja vaikeusarvo ja ne sitten muodostavat 81 erilaista kombinaatiota. Ajattelin, että kun kerta olen geokätköillyt vuosikymmenen ja käynyt kaikissa kunnissa Suomessa ja useissa muissakin maissa, niin voisin löytää puuttuvat kombinaatiot. Yksi sellainen oli ratkaistuna Pieksämäellä puussa, korkealla. En tiennyt, kuinka korkealla, joten otin mukaan onkivavan. Itse asiassa otin mukaan kaksi vapaa, kahdeksan metrin vavan ja viiden metrin. Tarvittaessa voin vaikka teipata ne yhteen, jos metrit eivät riitä.

Sattuikin ikävä ilma, mutta sitähän se on, tähän aikaan vuodesta. Tuulivaroitus, mutta saderintama pyyhälsi juuri yli, joten ei ainakaan pitäisi sataa kaatamalla koko päivää. Varkauden mittauspisteellä oli ollut vähän lunta, mutta se oli sulanut pois. Pyörä ja vavat junaan ja Pieksämäelle. Mikko Muljev, joka asui Aunuksen kaupungista vähän matkaa, oli vankilassa Pieksämäellä. Hän lähti talvisotaan ja jäi vangiksi heti tuoreeltaan ensimmäisenä päivänä ja hänet vietiin Pieksämäelle. Kun hän palasi kotiinsa, niin kaveri Nikolai kysyi, mitenkä siellä kohdeltiin. Hän sanoi, että parempi on Suomessa vankilassa kuin kotona vapaana. No, sellainen puhe ei tietenkään Neuvostoliitossa Stalinin aikana sopinut ja Mikko lähti Siperiaan. Jatkosodan aikana asia askarrutti kuitenkin Nikolaita ja sitten hän antautui suomalaisille ja joutui Pieksämäelle vankilaan. Nikolainkin olen tavannut, kun levottomasti kuljeskelin Aunuksessa.

Kerranpa tunsin erään Jehovan todistajan, joka juoksi maratoneja ja pyöräili, mutta kun hän oli Jehovan todistaja, hän kieltäytyi asepalveluksesta. Hän joutui totaalikieltäytyjänä Pieksämäelle.

Pieksämäen keskusta on sellainen betonisokkelo kuin vaikka jokin Kouvola, Kerava tai Joensuu. Muilla savolaiskaupungeilla on mansikoita, muurinpohjalettuja ja etenkin kalakukko. Mitä on Pieksämäellä. Ei kannata odottaa herkullisia kotiinviemisiä. Pieksämäellä on ryhmä penkkejä, joilla on strateginen sijainti niin että näkee ALKOn ja Lidlin asiakkaat. Todennäköisesti se on myös penkki, missä ostoksia maistellaan. Siellä oli geokätkö, siten tiedän ne.

Kätkö löytyi nopeasti

Paitsi että kahdella vavalla, olin varautunut, että kätköhommiin kuluisi paljon aikaa, mutta purnukka näkyikin pitkälle ja homma oli nopeasti ohi. Saatoin käyttää aikaani muuhun.

Ajoin Anolan golfkeskukselle kätkön takia, mutta ei siellä ollut golffareita, eikä ketään muutakaan. Luulisi, että raivokas ja puuskittainen tuuli tekisi golfista tosi vaikeaa, ellei mahdotonta. Kaukaan ei halunnut ilmeisesti haastaa sitä. Golfkeskusella oli talo, jonka ulkopuolella oli kraana, mutta ei tullut vettä. Ruanasta ee tuu mittää. Ilmeisesti koko golf on mennyt talviteloille.

Minä käännyin takaisin ja menin Uhomäelle, mikä on ilmeisesti jonkinlainen ulkoilukeskus. Siellä oli kyllä joitain lenkkeilijöitä. Kätkötöissä viivähti hieman aikaa.

Uhomäeltä pääsee näkemään laajan alueen Pieksämäkeä. Pieksämäki on Savonselkää, eli järvet eivät ole rikkonaisia niin kuin Saimaan tai Kallaveden seuduilla, eikä suuria reittivesiä. Joitain järviä kuitenkin on, myös Pieksämäellä. Uhomäki on vähän samaa selännettä kuin Pappilanmäki, mutta siitä huolimatta joutuu laskeutumaan vähän alemmaksi.

Seuraavaksi menenkin Pappilanmäelle.

Sylvi Kekkonen on syntynyt Pieksämäen Pappilanmäellä. Sylvi kuoli minun ollessani viisi, eikä minulla ole mielikuvia hänestä. Kaikki sukulaiseni eivät levottomasti kuljeskelleet minkään Kekkosen kanssa yhteen. Sylvihän oli ensimmäinen nainen, mutta ei Urho Kekkosen viimeinen, sillä salasuhteita riitti skandaaleiksi saakka. Tapasin jopa itseäni vanhempia ihmisiä muistomerkin lähellä, eivätkä hekään tienneet, että Sylvi Kekkoselle olisi muistomerkki täällä.

Pieksämäen vanha kirkko on 1700-luvun puolivälistä ja vanhin yhä käytössä oleva kirkko Savossa.

Seuraavaksi siirryin läheiselle kirkolle, mikä oli kaanisj ja kirkolta avautui näkymä alas kohden Pieksämäen pusikoita ja kuten myöhemmin opin, kampukselle, missä voi opiskella hyvinkin monenlaisia aloja. Kirkon lähellä oli myös diakoniatyölle omistettu geokätkö, jolle tietysti menin. Kirkolla taisi olla vielä oma kätkönsä, mutta en ollut jaksanut ratkoa sitä. Ehkä se on ratkottuna seuraavaan Pieksämäen reissuun mennessä, mutta vaikka Pappilanmäki onkin kaunis, kävisin kyllä muualla Pieksämäellä seuraavalla reissulla.

Onneksi mäellä ollessa ei sattunut satamaan.

Palasin keskustan alueelle ja se vaikutti kolkolta ja ankealta, joten menin ortodoksikirkolle, Neitsyt Marian syntymän kirkolle. Kirkko oli aiemmin tšasouna, mutta oli sitten vihitty kirkoksi.

Sää oli muuttunut sateiseksi ja siirryin lähemmäksi asemaa ja kävin Lidlissä syömässä. Pieksämäen asemalla on kahdessakin veturissa kätkö, mutta en ollut löytänyt toista niistä etsimisestä huolimatta. Siksipä menin sinne. Radan alitse menee tunneli, johon on nätisti valaistu liikennemerkit pyöräilijöitä varten.

Veturilla seuraani liittyy vanhempi nainen, joka on paikallinen ja joka ei ole geokätköilijä, mutta joka tuli seuraksi etsimään ja tuntui tietävän kaikki keskustan geokätköt. Sen lisäksi hän kommentoi minun ankkakorviksiani, gravel-pyörän kapeaa satulaa ja sormikkaitani. Epäili vielä, että tulee kylmä. Hän ajatteli, että lapset olivat vieneet kätkön mennessään, mutta minä sen kätkön kuitenkin lopulta löysin sieltä. Kiittelin rouvaa avusta ja toivotin hyvät jatkot ja kiertelin lisää keskustan geokätköillä. Yksi esitteli funkkiskeskustan, jota kunnostetaan ja joka oli tällä hetkellä ilmeisen autio ja eloton ja toinen johdatti Poleenille, joka on jonkinlainen kulttuurikeskus ja jonka pihassa on taidetta. En käynyt sisällä, mutta olisi pitänyt hyödyntää tilaisuus hankkia pulloon vettä ja käyttää wc-tiloja. Sunnuntaina se kuitenkin oli kiinni, joten en turhaa käynyt nykimässä ovea.

Maisemaa Poleenin liepeillä kuitenkin hallitsi kuuluisa Savonsolmu.

Savonsolmu

Jopa lapsena olin kuullut Savonsolmusta, ehkä useammin kuin Sylvi Kekkosesta. Savonsolmu oli ilmeisen hassu paikka, koska aikuiset naureskelivat sille, mitä Savonsolmussa oli tapahtunut.
Nyt se oli iso autio kompleksi keskellä kaunista puistoaluetta. Alue oli aidattu, niin en päässyt tutustumaan siihen lähemmin. Osa oli kärsinyt tulipalossa 2023. Savonsolmu toimi 1976-2020. Saa nähdä, mitä kompleksille tehdään, vai annetaanko romahtaa paikoilleen. Nyt on vitsit vähissä ja Pieksämäenkin asukasluku vähenee.

Keskustassa näin muistomerkin Pieksämäen karjalaisille. Siis sellaisille kuin isosetäni, levottomille kuljeksijoille. Minnehän täällä kulkisi seuraavalla kerralla, teitäkin kulkee joka suuntaan. Vanhempani olivat nähneet karhun Pieksämäen lähellä. Vedenjakajareitistökin täällä on korkkaamista odottamassa. Aloin katsomaan videotakin pyöräilystä siellä , mutta näytti niin tylsältä, etten saanut katsottua sitä loppuun saakka, vielä. Kaikki aina näyttää tylsältä, mutta sitten kun rupeaa toteuttamaan, niin löytää kaikenlaista.

 

Museojunalla Kaskisiin

Mahtavasti sekoitan Kaskisiin, Kaskisissa ja Kaustiselle ja Kaustisella. Joka tapauksessa, Kaskinen on minusta Suomen kivoimpia pikkukaupunkeja. Matkakumppani Jiri vertasi sitä Hankoon. Hanko ilman hiekkarantoja? Kaskisissa nättien rakennusten osuus on suurempi kuin Hangossa, jota joskus on kutsuttu Suomen Neuvostoliitoksi. Onpa siellä ainakin yksi ruma rakennus, kirkko.

Joka tapauksessa, facebook tiesi kertoa tapahtumasta ”Museojunalla Kaskisten silakkamarkkinoille” ja minä tietysti halusin lähteä, koska miksipäs ei. No, sen takia ei, koska samana päivänä olisi ollut Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistys retki Säpin majakkasaarelle, missä en ole ollut koskaan, milloinkana. Palanpa halusta tietää, miten heidän retkensä oikein onnistui, sillä juuri tuona päivänä oli tuulivaroitus ja oli suoranainen myrsky maallakin, saati sitten merellä. Mietin, toimiiko junaliikenne edes, jos puita kaatuu radalle. Kaskisessa ei kaadu tietenkään puita, rannikon puut ovat tiukkasyisiä, kun tuuli on piiskannut niitä taimesta asti. Hangossa kun asuin oli ihan poikkeuksellista nähdä myrskyn katkoma puu.

Museojunan veturi ei ollut höyryveturi, vaan uudempi. Lapsena kutsuin sitä kissajunaksi, koska sillä oli selkeästi kissan viikset ja taisipa valokin kiilua ikkunoista niin kuin kissan silmistä. Ratapihalla se oli kuin vaaniva kissa ja tiesin, ettei kannata mennä sellaisen kissan eteen tai kissa juoksee kiinni ja syö.

Kissan viikset ja kiilusilmät

Jos minusta olisi kiinni, ikinä ei oltaisi siirrytty moderneihin juniin. Toisaalta, uusissa paras puoli on esteettömyys ja että pyörän voi rullata suoraan sisään, samoin tietysti lasten rattaat tai pyörätuolin tai vaikkapa painavat matkalaukut.

Aamulla huomasin, että kaksi tamperelaista tuttavaani oli menossa samaan junaan ja heti arvasin, että hekin olivat matkalla silakkamarkkinoille, joten lyöttäydyimme yhteen junamatkan ajaksi.

Minusta on ihmeellistä, ettei Seinäjoelta kulje henkilöliikennettä Kaskiseen, koska sinne olisi niin näppärä kulkea junalla. Julkisilla Kaskiseen pääsee lähinnä Närpiöstä ja pitää sitten miettiä, kuinka pääsee julkisilla Närpiöön.

Vaunussa on kivasti tilaa matkatavaroille, toisin kuin esimerkiksi pendolinoissa.

Ensimmäinen kerta minulla kulkea tuota rataosuutta Seinäjoelta Kaskiseen kautta Ilmajoen, Koskenkorvan, Kurikan, Kauhajoen, Teuvan ja Närpiön. Matkalla näin junasta jänkäkurpan ja metson. Jänkäkurpat lähtevät muuttomatkalle pohjoisen jängiltä ja saattavat jäädä kyhjöttämään ojiin. No, Kauhajoella sitten oli sellainen oja. Kaikkialla oli tullut junaa vastaan innokkaita junabongareita, jotka ottivat kuvia junasta.

Kaskisessa asema oli kirkon vieressä. Olin aikoinaan nukkunut yöni kirkossa sisällä. Ensin pistin teltan kirkon viereen, mutta kun oli mopopoikien melua niin paljon yöllä, olin hereillä ja huomasin oven, johon oli pistetty lappu muistuttamaan oven kiinnipitämisestä. Kokeilin ovea ja se oli auki ja nukuin loput yöstä kirkossa sisällä. Nyt ovi oli korvattu lasilla ja kirkko oli muutenkin kiinni. Ei kirkossa olisi muutenkaan nähtävää, paitsi kirkkolaiva. Kirkolla oli kuitenkin geokätkö. Olen logannut myös paikalla olleen aikaisemman geokätkön, joka joutui hävitetyksi ja arkistoitiin. Jotenkin onnistuin raapaisemaan käteeni sitkeästi verta vuotavan haavan. Pitäisi olla ensiapupakkaus mukana.

Lähdin kuitenkin torille, mikä oli tyhjä ja sitten ponnistelin tuulta vastaan kohti kotiseutumuseota.

Jokunen pyöräilijä ponnisteli vastatuulessa. Pyörä onkin hyvä väline täällä liikkumiseen, ainakin muina päivinä kuin tällaisina myrskypäivinä. Tie museolle meni urheilukentän kautta ja sielläpä oli lämmitetty koppi auki ja siellä WC ja siivouskomero. Siivouskomerossa oli teippiä ja teippasin haavani umpeen. Parasta kaikkialla on lämmin sisätila, vettä ja vessa. Se on, itse asiassa, kirkonkin paras ominaisuus.

Museon anti oli tavanomainen, venevaja ja tuulimylly. Ennen kaikkea, siellä oli geokätkö.

Kukkula ei tarjoillut mitään näkymiä kaupunkiin, mutta toisaalta myrskyssä en olisi halunnut kukkulalla seistäkään. Geokätköä jouduin etsimään pienen tovin, koska en oikein uskonut omaa vaistoani purkin suhteen. Kotiseutumuseot ovat vähän sellaisia, että joutuu kurkkaamaan talojen alle.

Kaupungissa olisi ollut ihan auki oleva museo, mutta en sitten mennyt sinne. Jos olisin mennyt, olisinko ehtinyt itse silakkamarkkinoille, se on suuri kysymys. Sattuipa reitille käsityömyymälä, josta sain tietää, että kyseiset markkinat järjestetään ihan kaupungin toisessa päässä, joten lähdin kävelemään siihen suuntaan. Helppopa oli kävellä myötätuuleen.

Kaskisessa geokätköilijä voi ottaa pulttia. Laadukkaita geokätköjä on varsin paljon.

Silakkamarkkinoiden lähellä oli myös geokätkö, mutta onneksi se oli vähän syrjemmällä. Markkinat eivät itsessään kovin ihmeelliset olleet. Käsityömyymälässä olivat ommelleet hihamerkkejä kiinni kukkaroon ja komeuden hinta oli peräti 20 rahaa. Halusin pelkän hihamerkin ja minut ohjattiin markkinoille. No, ei siellä mitään hihamerkkejä myyty. Ostin kuitenkin silakkaa purkin itselleni. Siellä myytiin perin arvokkaita kalakukkoja. Inflaatio on päässyt puraisemaan niitäkin. Perussuomalaisten teltta, niitä on nykyisin ihan joka paikassa. Ruotsinkielinen alue oli aiemmin jokin kryptoniitti perussuomalaisille, tiedä sitten, miksi. No, hallitus on osoittanut, että ruotsiksikin voi persuilla.

Menomatkalla junassa pari miestä jututti minua ja toinen oli kovasti taiteellinen. Hän halusi esitellä taidettaan minulle yksityisesti, muiden katseilta piilossa. Enpä tiedä, kun en katsonut, mutta varmaan samanlaista taidetta kuin perussuomalaisten politiikkakin. Pitääkö ihan hölmönä.

Aika rupesi niukkenemaan, sitä oli varattu kolme tuntia kaupunkiin, ja lähdin luppaisemaan kohti junaa.

Veturi oli kuitenkin sanonut sopimuksensa irti. ”Dr12 2216 akusto oli vaurioitunut”. Näillä ilmoilla olin odottanutkin jotain tapahtuvaksi, mutten juuri tätä. Sää muuttui ikävästä vielä huonommaksi ja satoi rakeita. Olin ihan tyytyväinen siihen, että sai olla sisällä junavaunussa rakeiden ryöpytessä. Meille järjestettiin bussikyytejä takaisin ja Teuvalta saatiinkin järjestymään bussit. Bussilla pääsimme Seinäjoelle vieläpä niin ajoissa, etten myöhästynyt Tampereen junasta.

Kaskinen on kyllä niin kiva kaupunki, että sinne haluaisin ehkä kolmannenkin kerran mennä. Pyörä kulkee mukana myös museojunassa. Seinäjoelta sinne on jotain 110 km ja kiinnostaisi koettaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tekniikan museo

Olen miettinyt, mitäpä jos menisi sellaiseen museoon, jonka aihepiiri ei kiinnosta itseä pätkän vertaa. Tekniikan museo teki asian helpommaksi, kun siellä oli näyttely aiheesta Geokätköily. Ajattelin, että aihe on vähän liiankin tuttu minulle, mutta enpä tiennyt kaikkea kätköilyn varhaisvaiheista Suomessa. GPS-signaali vapautettiin vappuna 2000, mikä mahdollisti sen, että geokätkön kokoinen kohde saatettiin löytää maastossa. Mietin, että Suomen kaltaisessa pienten maastokuvioiden maassa saattoi selvitä pitkälle pelkän kartan avulla.

Mutta näyttely ei valitettavasti ole paikallaan ikuisesti. Näyttelyyn liittyi tietysti myös oma geokätkönsäkin, jonka lokaation saa selville museon peruskokoelmaan tutustumalla.

Ennen käsi-GPS oli varsin kömpelö ja kallis laite, nyt suuri osa ei edes omista moista, vaan käyttää älykännykkää. Käsi-GPS:n etu on se, että se ahmii paristoja. 

Menin Pasilan asemalle, mistä pyörällä hujahdin Vanhankaupunginkoskelle, tai olisin hujahtanut, mutta kun ehkä puolet koko matkasta oli revitty työmaaksi. Eikös jo aikoinaan luvattu, ettei koko Helsinkiä revitä auki työmaaksi, vaan että katujen aukaisut hoidettaisiin fiksummin. No, se ei sitten tapahtunut.

Sanon jo heti, että Helsingin kiinnostavimpia seutuja on tuossa Pasilan aseman ja Vanhankaupungin välissä, kuten Kumpulan kasvitieteellinen puutarha, mutta valitettavasti aikaa ei jäänyt mihinkään sellaiseen.

Geokätköily ei ole välineurheilua, mutta välineitä kuitenkin on moneen tarpeeseen.

Kiinnostavaa oli vanhat lehtiartikkelit geokätköilystä. Minulta ne olivat jotenkin menneet ohi. Aloitin kymmenen vuotta sitten. Minua on kiinnostanut suunnistus ja kartat ja osallistuin Hangossa pyöräsuunnistuksiin, joita oli yksi keväällä ja yksi syksyllä. Ajattelin, että eikö tätä voisi tehdä useammin. Sitten joku ehdotti geokätköilyä ja siitä se alkoi.

Museossa oli muutakin kiinnostavaa, kuten vanhat tietokoneet. Ohjelmoin ennen mikrotietokonetta ja nyt hostellin mikroaaltouuni jättää kuppini kylmäksi, ainakin yhtä kylmäksi kuin mitä minä olen uuden teknologian suhteen.

Lerppuasema, vieläpä. Mahtuiko peräti 360 kilotavua levylle.

Vanhaan hyvään aikaan käytin VAX-11 minitietokonetta käyttöjärjestelmänä VMS tai BSD Unix. Editorina Unixissa oli legendaarinen vi. Yksikin virhe sai koko dokumentin katoamaan, ajatella. Minä taas kohta lähden käymään salilla ja tämä dokumentti kaikella todennäköisyydellä ei ole kadonnut sillä välin. Vi-editoria helpompi oli emacs.

Modeemi. 1980-luvulla imuroin KJV-käännöksen Raamattua Saksasta. Kävin välillä syömässä. Se oli tietysti tekstiversio, kuvat ja muut turhakkeet olivat aivan liian raskaita. Saatoin tehdä tekstihakuja Raamatusta, ajatella! Ihan yhtä suuri edistysaskel kuin Gutenbergin painokone. Nyt ihmiset voivat todeta Raamatun olevan hölynpölyä entistä nopeammin.
Reikänauha, tuttu minulle lähinnä Aku Ankasta.
Kun minä dementoidun, palaan ikuisesti takaisin 1980-luvulle. Tällainen voisi olla oikea ympäristö minulle.

Kodintekniikan lisäksi oli myös robotteja ja suurempia koneita, sekä sähköautoja. Autoille on tietysti ihan omiakin museoita. Eniten minua kuitenkin kiinnosti kodin teknologia. Toivottavasti joku päivä sen käyttöliittymä on yksinkertainen.

Kiinnostavaa oli myös veden puhdistus. Mikähän niin monessa maassa menee pieleen sen kanssa niin, ettei vesijohtovesi ole juomakelpoista.

Tämä kyllä rohkaisee käymään muissakin museoissa. Museokortista en tiedä, mutta torstaina oli jokin ”maksa mitä huvittaa” päivä. Olisi pitänyt maksaa markoilla, mutta päätin kuitenkin maksaa mielikuvituksettomasti saman kuin muutoinkin.

Kanta-Hämeen kierros pyöräillen ja geokätköillen

Ajattelin aloittaa Iittalasta, vai onko se Kalvola? Olen ollut siellä aiemmin Selkätiellä, joka on Suomen vanhimpia teitä. Tällä kertaa kävin Kalvolan kirkolla. Kirkko on vähän matkaa Iittalan ulkopuolella. Minulla on joitain sukujuuria, jotka häviävät tänne.

 

Kalvolan kirkon näkee myös junasta, jos oikein osaa katsoa.

Kävin myös hautausmaalla. Kiinnostavaa on vitriinissä oleva risti, joka on raahattu Summasta Karjalankannakselta jatkosodan aikana. Hautausmaan monumentin on suunnitellut Tapio Wirkkala, joka taas on lähtöisin Hangosta. Wirkkalan taloa ei Hangossa kuitenkaan enää ole.

Hautausmaalla on myös vuoden 1918 punaisten muistomerkki. En tiedä tämän seudun historiaa sisällissodan ajalta. Työväenliike-sivusto kertoo, että sinne on haudattu 132 surmansa saanutta punaista kalvolalaista.

Siirryn takaisin Iittalan tehdasrakennuksille. Siellä on perin hiljaista näin syksyllä, mutta tiemmä pääsee katsomaan lasin valmistusta tehdaskierrokselle. Pyöräilijä ei tietenkään voi ottaa mitään lasiesineitä mukaansa, jos sattuisi vaikka silmänsä sellaisiin iskemäänkin.

Kunta vaihtuu tässä välillä Hattulaksi. Tulen Sattulan kylätiekokeilulle. Tiellä on vain yksi kaista ja pitää väistää oikealle. Legendaarinen Velogi on tehnyt videonkin aiheesta.

Minä en osannut ajaa pientareella, vaan ajoin keskellä tietä niin kuin kyltti sanoi. Sopihan se, kun ei ollut edes mitään liikennettä.

Sattulan jälkeen tulin Parolaan, missä oli kieltotauluja pitkin teiden piennarta. Kuitenkin kätkö näytti olevan juuri siellä. Sinne meni tasan yksi sallittu tie, jota kautta menin sitten Parolannummen laidalle.

Siellä oli muistokivi sille, kun suomen kielestä tuli virallinen kieli Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ihme juttu, päätös syntyi täällä, keskellä hämäläistä metsää.

 

Paikalla on myös leijonapatsas Aleksanteri II vierailun kunniaksi. Aleksanteri II oli katsastamassa Suomen armeijaa täällä ja samalla reissulla sitten määräsi suomen viralliseksi kieleksi. Toteutus tälle oli vitkallista ja niinpä vasta 1902 uudistus oli täysin valmis.

Patsas ja muistokivi olivat metsän ympäröimiä, mutta paikalta näkyi myös nummelle, joka näytti sellaiselta paikalta, missä saattoi olla lintuja. Siellä kuitenkin kaukana möyri tankki.

Jatkoinpa kuitenkin sieltä eteenpäin ja Hattula vaihtui Hämeenlinnaksi. Kävin muutamalla geokätköllä Hämeenlinnan puolella. Tarkoitus oli kerätä 30 kunnasta 30 kätköä kustakin ja Hämeenlinnasta oli tulossa 20. sellainen kunta. Vain seitsemän kätköä puuttui.

Hämeenlinnassa tulin Ahveniston korkealle harjulle. Siellä oli useita punaisten hautapaikkoja. En ollut mieltänyt Hämeenlinnaa merkittäväksi kaupungiksi vuoden 1918 taisteluiden suhteen. Sen sijaan siellä oli vankileiri. Muistaakseni parikin sukulaistani olisi ammuttu Hämeenlinnassa ja yksi selvisi istumalla tuomionsa leirillä. Niitä ammuttuja sitten oli haudattu sinne Ahvenistolle. Harjukuopassa hautausmaan kyljessä on hauta-alue, itse hautausmaalla on kaksi hautaa ja sairaalan alueella on lisää.

Toverihaudan hautakivi Ahveniston montussa

Ahveniston rotkoihin on haudattu useita satoja punaisia. Alhaalla rotkossa olevassa haudassa, Ahvenisto I:ssä, on 28.5.1918 ammuttuja Tammelasta tuotuja punaisia. Ylempänä, vierekkäisissä haudoissa, on haudattuina 1.6.1918 ammuttuja hämäläisiä ym. (Ahvenisto II) sekä 3.6.1918 ammuttuja valkeakoskelaisia (Ahvenisto III).

Hauta Ahveniston hautausmaalla
Toinen toverihauta Ahveniston hautausmaalla

Ahveniston hautausmaan haudoista sanoo Työväenliike-sivusto: ”Vainajien omaiset hankkivat vuonna 1923 yhteisvoimin hautakiven suurelle joukkohaudalle kirkkoneuvoston kiellosta huolimatta. Kirkkovaltuusto ryhtyi toimenpiteisiin muistopatsaan poistamiseksi hautausmaalta ja saadakseen kiven pystyttäjät syytteeseen. Muistokivi hävitettiinkin poliisiviranomaisen toimesta. Joukkohautaan on arvioista riippuen haudattuna 1 500 – 3 000 punaista. Suurin osa on teloitettuja, osa myös vankileirillä kuolleita. ”

Lukuhan on ihan hurja ja vertautuu ehkä lähinnä Tammisaaren vankileirin joukkohautoihin.

Siirryn Kanta-Hämeen keskussairaalan alueelle. Olin ihmetellyt puheita ortodoksisesta kirkosta, mitä ei oltu karttaankaan merkitty millään tavalla.

Ahveniston kirkko on pyhitetty Pyhän Johannes Kastajan mestauksen muistolle. Puurakenteinen kirkko on valmistunut vuonna 1894 ja sen vihki käyttöön arkkipiispa Antoni 2.6. samana vuonna. Kirkossa ei ole sähköjä tai lämmitystä, joten se on käytössä vain kesäisin.

”Ahveniston sairaalan, keskussairaalan ja vanhan ortodoksikirkon vieressä sijaitsevalle ”Ahveniston nummelle”, on haudattu Hämeenlinnan vankileirillä kuolleita punaisia. Yhdessä hautausmaan joukkohaudan kanssa se on Hämeenlinnan suurimpia joukkohautoja.”

Keskussairaalasta siirryn Loimalahteen viettämään leiriviikonloppua. Minusta on tullut vähän huono nukkuja, enkä oikein osaa saada unta meluisassa leirikeskuksessa, mutta sauna on oikein hyvä.

Sunnuntaina lähden sitten liikenteeseen sateen tauottua. Joudun kiipeämään Ahveniston harjun yli, minkä jälkeen suuntaan suoraan Hämeen linnalle. Tyydyn ottamaan vain valokuvan.

Olenhan minä ollut tietysti linnassa sisälläkin, mutta siitä on jonkin verran aikaa. Sinne pitäisi tulla taas uudestaan. Minulla täyttyi 30 kätkölöytöä Hämeenlinnasta lähellä linnaa.

Linnalta pääsee rantoja seurailemalla ja sillan yli Aulangon graniittilinnalle, mikä saa olla viimeinen kohde tälle päivälle.

Itse Aulangollakin pitäisi joskus kierrellä. Olen ollut näissä maisemissa joskus 2015, joten tovi on ehtinyt vierähtää. Minusta tuntuu myös, että Hämeenlinnassa on loputtomasti nähtävää. Ahveniston hauta-alue tai Kalvolan haudat eivät olleet edes ainoita punaisten hautoja Hämeenlinnassa. Olen käynyt laajan kaupungin alueella punaisten haudoilla aiemmin Alvettulassa ja Lammilla. Pakko sanoa, että Hämeenlinnan haudat kuitenkin yllättivät.

Lintuvuorta ja Elämyspihaa

Nyt on geokätköilyn matkamuistokampanjassa sellainen haaste, että haetaan erilaisia kätkötyyppejä. Olen sitten poiminut niitä Tampeelta, mutta virtuaalikätköä ei ole missään lähellä. Siksipä taas pyörä junaan ja lähden Janakkalan Turenkiin. En tiedä, kumpi on tutumpi ihmisille, Janakkala kuntana vaiko Turenki sen keskuksena. Olen kuitenkin ollut leirikeskuksessa Janakkalan kirkonkylän lähellä kahdesti. Janakkalan kätköilin omalle geokätkökartalleni Turengissa. Siinäpä on minun suhteeni Janakkalaan. Useimmiten kunnan läpi viuhahdetaan joko junalla tai autolla, suuntaan etelä-pohjoinen. Historiaa kunnassa on vaikka miten, joten nähtävää riittää. Luontokohteita sen sijaan on vähemmän.

Siispä Turenkiin. Ensimmäinen geokätkö on paikallisella työväentalolla. Janakkalassa oli paljon työväentaloja ja tämä on rakennettu jo 1910. Sitäpä en ihastellut pitkään, koska asunnoton oli omaksunut paikan itselleen ja kakki parhaimmillaan nurmikolle.

Koska olen kirkkobongari, niin tutustuin myös Turengin kirkkoon, joka oli sellainen moderni punatiilirakennus, jota voisi luulla vaikka uimahalliksi.

Kirkolta kuitenkin lähdin varsinaiseen päivän kohteeseen eli Lastujärven kodalle. Kodassa piti ottaa kuva kodan sisältä järvelle, niin että näkyy jotain omia tavaroita tai vastaavaa.

Ihan kiva oli istuskella ja kuunnella hömötiaisia, kun niitä ei paljon enää kuule, mutta matka jatkui. Hyvä, että lähdinkin varhain, sillä ajoin harhaan joitain kilometrejä. En koko ajan tuijota gepsukkaa. No, taas oli uusi paikka ja uudet maisemat.

Ajoinkin sitten Lintuvuorelle, missä tiedän olevan tšasounan. Lintuvuoren tšasouna on kaunis kuin karkki, vaikka onkin moderni. Se oli ortodoksisen perheen oma tšasouna, mutta kun jälkipolvet maallistuivat, niin sille ei enää ollut tarvetta, vaan se siirrettiin Orivedeltä Lintuvuoreen. Tänään ei ollut palvelusta, enkä olisikaan siihen voinut osallistua, kun en ollut asianmukaisesti pukeutunut, vaan pyöräilemässä ja geokätköilemässä. Paikalla oli kuitenkin munkin äiti koirineen ja hän vastaili kysymyksiini tšasounasta. Eräs kelloista oli tuotu vanhasta Valamosta. He eivät olleet ortodoksisuku, vaan poika oli heti nuoresta iästä lähtien tuntenut vetoa ortodoksisuutta kohtaan ja heti liittynyt kirkkoon kun vain saattoi. Hän myös vietti paljon aikaa Athosvuoren yhteisössä. Lintuvuoren tšasounalla on oma sivu.

Minun suvullani ei ole ikinä ollut omaa tšasounaa, kirkollisia tarpeita on toimittanut oman paikkakunnan kirkko tai tšasouna oikein hyvin.

Olin mennyt geokätkön ohi tänne tullessani ja päätin mennä katsomaan sitä. Jos olisin katsonut etukäteen tarkkaan, niin olisin huomannut sen 250 favopistettä ja että noin joka toinen kävijä, joka pystyy favoja jakelemaan, oli sille sellaisen antanut. Toisin sanoen, kätköön on oltu erittäin tyytyväisiä.

Elämyspiha on kuin Parikkalan maailmankuulu patsaspuisto, vaan ken on kuullut Janakkalan Elämyspihasta. No, en minä ainakaan. Kuten arvata saattaa, kätköä jouduin sieltä etsimään erityisen hartaasti. Se oli taiteilijan itsensä tekemä ja erinomaisen kekseliäästi toteutettu. Kiilasi heti Suomen parhaimpien löytämieni kätköjen joukkoon.

Melko erikoinen paikkakunta, toinen väsää pihalleen Disneylandia, toinen Athos-vuorta.

Palasin Turengin kylälle. Siellä oli Turengin Sarastuksen sali, jossa oli multikätkön alkupiste. Multikätkö esitteli paikallista voimamiestä Janne Virtasta. Laskin koordinaatit loppupisteelle, joka oli – Lintuvuorella. No, en minä sinne taas uudestaan lähde. Sen sijaan lähdin ajamaan kohden Hämeenlinnaa.

Hämeenlinnaan oli vain 15 kilometriä. Pyörätie oli oikein hyvä. Hämeenlinnassa oli eräs haastekätkö, jonka olen suorittanut, mutta jonka purkilla en ole ikinä käynyt kuittaamassa suoritustani. Se on Katumusjärven rannalla. Siispä meninkin sinne. Siellä oli mukava uimaranta Katumajärven rannalla ja polku lehdossa. Kätkön piti olla puun juurella. Puita olikin paljon ja niillä paljon juurakoita. Itikat olivat parvena kimpussa. Kun kätkö sitten löytyi ihan selkeästä paikasta, niin näin, että metsässä oli vuohia. Minkähän takia vuohia pidetään metsässä ilman mitään aitausta.

Itikkapusikosta etsiydyin rautatieasemalle. Sielläkin oli kätkö, mikä ei tahtonut löytyä. Edellisten loggauksia lukiessani huomio kiinnittyi ihan toiseen paikkaan. Sieltä se kätkö sitten paljastui. Joskus on tärkeää lukea edellisten kommentteja.

Kävin vielä katselemassa linnaa näköalapaikalta. Se näkyy myös junasta. Kerran minulle soitettiin, kun olin junassa ja tämä kyseli, missä minä oikein olin. Sanoin, että olin junassa ja ehkä ollaan Iittalassa. Hän kuitenkin kyseli koko ajan tarkennusta. Katsoin junan ikkunasta ulos, kun tuli Hämeen linna näkyviin. Sanoin puhelimeen: ”Tuo ei näytä miltään lasitehtaalta!” ja kaikki vaunussa nauroivat.

Linna tulee vaatimaan vielä ihan oman käyntinsä. Ehkä jopa useita käyntejä. Olenhan minä, tietysti, linnassa käynyt, mutta siitä on aikaa.