Iijoki-sarja päättyy, Ouluun

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Aamusella oli siivoustapahtuma joen toisella puolella Illinsaaressa. Eipä minulla ollut paljon aikaa osallistua siivoukseen, vaan vein sinne yhden tienvarresta löytämäni tölkin. Illinsaari oli kuntoilupaikka ja vastaava paikka Jokelassa oli sotkuinen, mutta Iissä se oli siisti. Siivoojia oli enemmän kuin roskia, joten ei ollut paha omatunto siitä, että osallistuin vain yhdellä roskalla. Samalla reissulla ongittiin kätkö puusta. Illinsaaren nimen arvellaan tulleen idän Iljasta. Iissähän oli porukkaa rampannut idästä aikoinaan enemmänkin.

Palasin takaisin B&B Villa Kauppilaan syömään aamiaista. Toinen geokätköilijä lähti ajamaan Simoon. Olin jotenkin halukas tien päälle ja lähdin ajamaan ennen huoneen luovuttamishetkeä aamupäivällä. Menomatkalla kävin loggaamassa kätkön Iin kuntoportailla ja se Iistä.

Menin ohi Haukiputaan Kelloon. Kellossa oli ennen Jehovan todistajien konventtisali. Olen kerran käynyt siellä sisällä. Kauniisti sanottuna demografia kuristaa Jehovan todistajia; vanhempi väki kuolee pois, eikä nuorempia tule tilalle kompensoimaan tätä. Sen lisäksi jonkin verran luopuu tai erotetaan. Tuollaiset isot tilat ovat optisesti aika noloja, kun väki näkee liikkeen hiipumisen ja tyhjät penkit.

Kasteallas. Oulun huonoin kylpylä

Asia, jonka varmaan he itsekin myöntävät on se, että uskon sisältö on muuttunut melkoisesti vuodesta 1989, milloin tuo rakennettiin. Jehovan todistajat olivat varsinaisia lukutoukkia silloin. Ongelma Raamatun luvussa on se, että lukiessa sitä kannesta kanteen usko häviää siihen kyllä.

Kellosta lähdin etsimään onkikätköjä, mutta onkeni meni palasiksi. Itse asiassa sen saa kyllä kuntoon, mutta se ei ollut helppo eikä nopea kasattava. Onneksi kuitenkin täälläkin oli innokkaita onkijoita useimmilla kätköillä. Sain kuitenkin vähemmän kätköjä kuin mihin olin varautunut. Suoritin haastetta 30 kätköä 30 kunnasta ja tarkoitus oli tehdä Oulusta 23. tällainen kunta ja jokunen jäi vielä puutumaan. Itikat söivät yllättävänkin kiihkeästi.

Onki takaisin tarakalle ja miettimään vaihtoehtoisia purnukoita. Päätin tutustua lähiöön nimeltä Pateniemi. Pateniemi oli aikoinaan osa Haukiputaan kuntaa, mutta Haukipudas on nykyisin liitetty Ouluun. Lähiönä se ei ole mitenkään ihmeellinen ja geokätkötkin olivat ihan tavanomaisia.

Jatkoin matkaa kohden keskustaa, kunnes tuli työmaa, joka esti kulun. Siellä oli erilaisia kilpiä ja Nallikari oli sellainen paikka, minkä minä tiesin. Menin siis Nallikarin leirintäalueelle. Ikävä kyllä joka paikassa vaadittiin puomin koodi, ikään kuin joku ulkopuolinen menisi Nallikariin istumaan vessanpytyllä tai lataamaan kännykkää, siis muukin kuin minä. Keittiön ovi oli kuitenkin auki, joten sain pulloihini vettä ja kännykkäni ladattua. Vessaan pääsin luikahtamaan.

Nallikarillahan on hiekkaranta, mutta sielläkin oli jokin massiivinen työmaa, eikä huvittanut istuskella nauttimassa peräsmeren tuulahduksista. Sen sijaan sieltä meni kiinnostavasti Korkiasaaren silta Pikisaareen, joten meninpä sitten sinne.

Pikisaari olikin mukava puutalokaupunginosa ja siellä oli vielä läpeensä töhritty huvimajakin, mistä saattoi katsella vaikkapa lintuja Rommakonselällä.

Pikisaari

Ajattelin, että saattaisinkohan keritä pyörineni aikaisempaan junaan ja lähdin aseman suuntaan. Kaupunkiin tullessa vastassa oli kauhean näköinen arkkitehtoninen möhkäle, teatteri. Asemalla selvisi, etten kyllä pääse mihinkään junaan ennen omaa yöjunaani. Sitä paitsi asema sulkeutuu varhain. Lähdin käymään Linnansaaressa. Oulussa on ollut linna, enkä minä ole nähnyt sitä vielä, siksipä sinne.

Oulun linna

Olin keskustassa ja kävin katsomassa kirkon, joka oli nyt paketoituna remontissa, joten siinä ei ollut paljoakaan nähtävää. Vähän samalla suunnalla oli kuuluisa Paska Kaupunni -graffiti, jossa nykyisin lukee parasrakas kaupunni. Olenkin epäillyt, että osa suomalaista tykkää paskasta, ei muuten olisi tällainen eduskunta.

Raksilan Prismassa rakastettiin sen sijaan Pohjois-Suomea ja kehoitettiin tukemaan Pohjois-Suomea. Minun Prismassani ei ole lainkaan tuollaista kehotusta. Ajattelin, että Oulu on vähän kuin Kuopio: on rautatieasema, jonka toisella puolella on bussiasema ja samalla puolella on hautausmaa. Toisella puolella taas on itse kaupunki. Päätinkin käydä hautausmaalla. Sielläkään ei ollut muuta vessaa kuin pari bajamajaa. Hautausmaalla oli kuitenkin adventure lab-kierroksia, joten kiertelin haudoilta haudoille.

Hautausmaalla on sellainenkin punaisten muistomerkki, ettei siihen ole haudattu yhtään minun sukulaistani. Väliin onkin tuntunut siltä, että tämä punakaartihomma on ollut pelkästään minun sukuni yritys ja on kiva huomata, että myös oululaiset antoivat panoksensa, mutta sitten ikävä kyllä ottivatkin panoksesta.

Tarkk’ampujilla oli kiväärit toisiaan vasten kasassa. Sehän tietää, että jokaisen ampujan pitää napata kivääri samaan aikaan tai kasa kaatuu. Hieno hauta. Jos olisi siivoojien hauta, niin olisiko pölynimurit aseteltu noin.

Oulun ensimmäisen taksinkuljettajan hauta. Vossikat eivät kulkeneet yöllä. En tiedä hevosia. Eikö hevosilla voi kulkea yöllä, eikö hevosta saa helposti hereille. No, automobiili kulki yöllä ja kuulemma taksat olivat korkeat. Jos tai kun hevosilla on tämä jaksamisongelma, niin eipä ihme, että amerikan sukulaiset lähettelivät kuvia hyrysysyistään. Intiön hautausmaalla raakuskeli mustavariksia.

Menin vielä odottelemaan linja-autoaseman leveille penkeille ennen siirtymistäni junaan.  Junassa heti kärkeen lapsi hölötti pappapappapappapappapappapappa….. Vannon, kun olin ihan pyörän vieressä lemmikkivaunussa, niin eläimet osaavat olla yöllä hiljemmin kuin ihmislapset.

 

Iissä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Nukuttuani yön Seikkailijan Hirsikammarissa B&B Villa Kauppilassa ja nautittuani aamiaisen lähdin geokätköilyn megatapahtuman paikalle. Sitä ennen kuitenkin kävin Iijoen rantaa seuraavalla polulla ja parilla geokätköllä sillä suunnalla. Ennen kaikkea siellä oli vanha pappila. Pappilan rakennukset oli keritty uusia moneen kertaan, joten se ei ollut sinällään nähtävyys. Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik kävi siellä 1752. Pitikin tarkistaa, kuka ihmeen Aadolf Fredrik. Hänen oli Kustaa III:n isä. Iin pappila on poltettu moneen otteeseen, esimerkiksi isonvihan aikana ja sitä aiemmin venäläisten ryöstöretkillä.

Pappilan lähellä on ympäristötaidetta ja piknik-alue, mistä näkee Iijoelle. Siirryin itse tapahtumaan, missä päivän mittaan kävi ainakin 813 osallistujaa. Vieraita oli tullut ainakin Skandinaviasta.

Tuttuun tapaan oli tarjolla erilaisia pelejä. Pelistä sai tuloksena koodin ja koodilla sai sitten Adventure Lab-tyylisen kätkön. Mega järjesti myös erilaista ohjelmaa, kuten melontaa, mutta en osallistunut siihen tällä kertaa. Usein olen osallistunut Megassa risteilylle, mutta tällä kertaa sellaista ei ollut.

Jatkoin tapahtumasta Iin kirkolle ja Iin Haminan alueelle. Iin Haminassa on mukavia vanhoja rakennuksia, mutta alue on kovin pieni. Sen lisäksi on iso museoalue.

Viimeinen uitto Iissä oli 1988. Uitot olivat merkittävä työllistäjä Iissä.

Lähdin käymään yöpaikassa lataamassa kännykkääni, mutta se latautuikin nopeasti. Myös minä olin iskussa ja ilma näytti mukavalta, joten lähdin etsimään ongittavia kätköjä kuuden kilometrin päähän Iijokea ylös. Jokaisella niistä kätköstä olikin onkija, joten minun ei tarvinnut nähdä vaivaa. Wiggler-vapani olikin uusi ja paketissaan ja olin huomannut, että sen molemmat päät tuppasivat tippumaan. Normaalisti teleskooppivapa vaati kahden kangaskassin systeemin, molempiin päihin kangaskassit, mutta eipä ollut kasseja nyt. Kerranpa sitten vapa aukesi ja jouduin palaamaan omia jälkiäni ja etsimään korkin polulta.

Saavuin Marionin kauhalle, joka oli ainakin viikonlopun ajan Iin kuvatuin matkailunähtävyys. Marion 7400 oli suurin Suomessa käytetty laahakaivinkone ja työt sillä päättyivät 1972. Kaivinkone oli pienen kerrostalon kokoinen. Iissä se kaivoi yläkanavaa. Itse Marion on romutettu ja vain kauha jäi muistoksi.

Kauhalta etenin päätielle, mistä oli yhdeksän kilometriä Iihin. Lähdin palaamaan, sillä olin luvannut itselleni, että tästä tulisi lyhyt päivä.

Majapaikassa pistin uimapuvun päälle ja kävin kastautumassa Iijoessa. Iijoelle oli Villa Kauppilasta melko jyrkkä lasku portaita.

Olin jo pyjamassa, kun Yli-Iissä asuva tuttavani halusi tavata minut. Keskustelimme asioista poropizzan äärellä geokätkötarkastajien pitäessä kokoustaan samassa ravintolassa. Kiva, kun en joka asiassa ole vapaaehtoinen. Aika monessa asiassa kun minä olen.

Tämän jälkeen painuin pehkuihin, koska uusi päivä ja ihan uudet haasteet taas tulossa.

Ii

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Teinpäs blogihistoriani lyhyimmän otsikon. Iissä oli geokätköilyn megatapahtuma tänä vuonna ja olin varannut majoituksen ja junamatkan hyvissä ajoin. Junamatkan itselleni ja pyörälleni. Halusin kokea Oulun kuuluisat pyörätiet, joskin näin kesällä vain.

Yleensä nämä jutut alkavat saapumisella kohteeseen, mutta yöjuna lähti aamuyöllä ja kun ajoin sinne, niin Sammonkadulla oli kahden miehen välinen tappelu. Toinen tappelijoista hyökkäsi minua kohten huutaen ”haluatko turpaan?!”, hän oli selkeästi aineissa. Toinen mies pysäytti hänet. Olin tietysti pyörällä, mutta aivan välittömästi ajatukset meni siihen, mitä olin tai shin mun kung fu -salilla oppinut.

Yö meni torkahdellen, yöjunan päivävaunu on aina raastava kokemus. Oulu oli sateinen, vaikka pahin saderintama oli jo mennyt ohi. Olin katsonut kartasta, että siltaa yli Oulujoen ja sitten, no, kauas.  Tulin Tuiraan ja kyltit ohjasivat sieltä menemään vasemmalle. Löytyi pyöräreitti 1, joka oli hyvin merkitty ja selkeä ja kulki pitkin lähiömetsiä ja johdatti minut Haukiputaalle.

Haukiputaalla kävin kirkolla, joka näytti modernilta, eli jugend-tyyliseltä, koska se oli aikoinaan uudistettu, mutta ytimeltään se on hyvinkin vanha ja siellä on vanhoja maalauksia, jotka olisin nähnyt, jos kirkko olisi ollut auki.

Haukiputaalta jatkoin Iihin maantien piennarta lätäköitä väistellen, mutta pianpa alkoi Iin pyörätie. Odottelin muutaman tunnin huoltoasemalla. Tajusin siinä istuskellessani, että lähellä oli haastekätkö, minkä ehdot täytin ja kävinkin heti alkuun siellä. Sain ajoissa kännykkääni B &B Villa Kauppilan koodin, millä pääsin huoneeseeni, Seikkailumatkailijan hirsikammariin. Muutama kilometri ja olin perillä.

Vesi, vessa ja vuode, mitä voi enempää toivoa. No, kammarissa oli nauloja tarpeeksi ripustaa kaikki mahdolliset reissussa kostuneet ja kastuneet vaatteet. Vesi ja vessa olivat päärakennuksessa. Enpä tiedä, jos olisi koko ajan satanut lujaa, niin se olisi ollut kurjan pitkä matka, mutta eipä satanut.

Iltaisella oli geokätköilijöitten ensimmäinen tapaaminen noin neljän kilometrin päässä J&S Burgerilla. Voi olla niistä mitä mieltä tahansa, mutta ainakin kylmäsavu-pororouhe-nauta -burger oli hyvä. Sitä paitsi kätköilijät saivat alennusta.

Illalla iski varhain väsymys valvotun edellisen yön ja ajettujen kilometrien takia, mutta äänieristys oli vanhassa talossa nolla. En tiedä, olisiko se jossain toisessa huoneessa ollut yhtään parempi. Uni tuli kuitenkin lopulta.

Lintuatlasretki Itä-Lappi

Kirjoitettu kirjoittaja &s

On Suomen 4. lintuatlaksen toiseksi viimeinen maastokausi. Lintuharrastajat ovat etelässä, tutkimatonta aluetta on pohjoisessa. Luonnontieteellinen museo ja Birdlife Suomi päättävät viedä etelän harrastajia pohjoiseen. Ilmoittaudun atlasretkistä toiselle, koska Itä-Lappi on tuntemattomampi minulle.

Matkustin Rovaniemelle päivävaunussa lapsen uikuttaessa koko yön äitiään. Makuuvaunu olisi maksanut 250 euroa. VR:n hintapolitiikka on ihan absurdi.

Perillä olen tietysti väsynyt, mutta ei muuta kuin autoon ja Savukoskelle. Heti ensimmäisenä päivänä kävimme maastossa Martin takana, Vintilänkairassa. Siellä oli paljon hakattua metsää. Savukosken syrjäseutuja on hakattu jo Läskikapinan aikana 1922 . Silloin Itä-Karjalasta tuli pari agitaattoria savottakämpille ja he saivat houkuteltua joukon palkkaan tyytymättömiä savottajätkiä kapinaan ja marssimaan rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Suomelle tämä oli varoitus siitä, että heimosota voidaan siirtää myös Suomen alueelle.

Olemme liikkeellä parittain. Poromies kyselee minulta meidän toimiamme ja nimittää minua ”erilaiseksi nuoreksi”, vaikka olen todennäköisesti vanhempi kuin hän.

Näemme maakotkan ja löydämme lapintiaisten pesän. Pohjansirkku laulaa.

Seuraavana päivänä käymme bongaamassa lapinuunilinnun alueen läheltä. Lapinuunilintu on Suomen harvinaisimpia pesimälajeja. Englanniksi se on Arctic Warbler. Se kuvaa nimeä paremmin. Kuljemme tietä kohden Ruuvaojaa. Tien varrella on Kemijoen koskipaikkoja.

Pahtakoski Kemijoessa

Suositeltava tapa eräillä Savukoskella on kalastus. Tuntureita on kovin niukasti, metsät ovat rikkinäisiä. Sellaiselta Lappi näyttää varsinaisten turistikohteitten ulkopuolella.

Tämä on kuitenkin minulle ihan uutta seutua, koillinen Savukoski. Minun ja Juhan mukana on myös Eveliina ja Heidi, jonka tiputimme heidän omalle alueelleen. Toisena päivänä he kahlaavat Alimmaisen Suoltijoen yli ja kävelevät ylipäätään pitkiä matkoja.

Hyttysiä on paljon jopa Lapin mittapuulla. Ei voi ajatella lyhythihaisissa liikkumista. Se onkin, ettei ajankohta juhannuksen tietämissä ole paras aika olla Lapissa, paitsi jos haluaa nähdä lintuja. Lähdimme maastoon jo aamuyöllä kolmen tietämissä.

Kävin majapaikan lähellä geokätköllä. Minulla oli kourallinen Pirkanmaalla pyörineitä kulkijoita eli koodattuja esineitä, joilla oli tarkoitus liikkua kätköltä toiselle tai geokätkötapahtumasta toiseen. Ne vain tuppasivat jäämään pyörimään Pirkanmaalle. Nyt kestää vähän aikaa, ennen kuin ne tulevat takaisin.

Siirryimme Lokkaan ja tietysti niin, että välillä pysähdyimme katsomaan lintuja. Matkalla löytyi hiiripöllö.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa näin Lokan tekoaltaan. Olen ollut, tietysti, Vuotson kanavalla, mutta se on eri asia. Suomen suurin ympäristörikos, Kekkosen kosto. Ihminen leikkii jumalaa ja aiheuttaa vedenpaisumuksen toisille. En ole onnistunut edes löytämään kunnon karttaa alueelta ennen tekoallasta. Onneksi Vuotos on saatu torpattua. Allasevakot eivät kuulu minun sukuhistoriaani, vaan ihan muut evakot. Onneksi Karjalan evakoilla sentään itse maa on olemassa.
Majoitumme mökissä tekoaltaan laitamilla. Seuraavina kahtena päivänä retkeilen Lokasta etelään Vintilänkairassa. Myös nämä seudut ovat kärsineet laajoista hakkuista. Havaitsen varpushaukan. Sen lisäksi ampuhaukka ja tuulihaukka, kaakkurin ja kuikka. Teeriä on paljon. Yhtenä päivänä riekko tulee esille. En ole nähnyt riekkoa moneen vuoteen. Kuukkeleita näkyy joka päivä. Monelle lintuharrastajalle nämä ovat elämänpinnoja, esimerkiksi parini Juha ei ollut nähnyt kuukkelia koskaan. Hänelle lapinuunilintu oli myös elämänpinna, minulle se on toinen kerta.

Seuraavina kahtena päivänä työskentelimme Koitelaiskairan puolella, Viuvalon lähellä. Sain käveltäväkseni alueen, missä oli laajat hakkuut. Kuitenkin joitain vanhan metsän sirpaleita oli. Yhdessä sellaisessa lauloi taviokuurna ja purolla sitten lapinuunilintu. Halusin varmistua lapinuunilinnun äänestä ja soitin sitä kännykästä, niin lapinuunilintu tuli siihen lähelle sitten kurkkaamaan.

Kun oli lämmin ja olin herännyt aikaisin, niin asettauduin makaamaan laakealle kivelle ja saatoin torkahtaakin. Heräsin siihen, kun kuulin askeleita läheltä. Käännyin katsomaan ja poronvasa oli tullut ihan lähelle. Vasa kavahti pakoon. Olisi pitänyt huutaa, että nuolukiveksikö minua luulit!

Viimeisenä varsinaisena maastopäivänä menin Koitelaiskairan luonnonsuojelualueelle, missä oli aivan kirveenkoskematonta metsää. Siellä harvempi rinkkaa kantaa, ei siellä ollut edes porojen polkuja.

Kävelin Viuvaloon saakka ja siinä välillä oli pari geokätköä ja sinisuohaukka. Jännää, ettei luonnonsuojelualueella ollut paljon lintuja, vain kuukkeleita, teeri ja leppälintuja.

Seinätunturi ja Nattaset

Seuraavana päivänä lähdimme pois ja minä olin eri kokoonpanossa kuin ennen. Ilman muuta kävimme myös yhdellä alueella paluumatkalla, Kipittivaarassa. Näimme vielä punajalkahaukan Sodankylän Kelujärvellä.
Minulle jäi noin 50 km paksu siivu rajalle näkemättä ulottuen Sallasta Sevettijärven taakse ja se on kiistatta parempi, kuin mitä olen nähnyt. En kuitenkaan valita: kaksi lapinuunilintua, kaksi pöllöä. kotka, kolme lajia haukkoja, kolme lajia kanalintuja, kolme lajia tikkoja, kaksi harvinaisempaa sirkkua. Pikkusirkku tuli esille Viuvalon lähellä. Olin ajatellut, että pikkusirkku pyrkii piiloon maan lähelle, mutta nyt se lennähti puuhun.

Matkaseura oli oikein mukavaa ja eri puolilta eteläistä Suomea. Löysin paljon aihetta puheelle, koska olen ollut joka paikassa. Nyt vain on kiila keskellä Lappia ja lisäksi tuo leveä reunus itärajalla joissa en ole käynyt.

Lintuatlaksessa on vielä jäljellä loput maastokaudesta ja viimeinen maastokausi ensi vuonna. Omat kotikulmani ovat erinomaisesti selvitettyjä, mutta olen onnistunut silti parantamaan.

Kävin polven tekonivelleikkauksessa Coxassa 23.1. ja pelkäsin, etten ole maastokuntoinen, mutta hyvinpä polvi taipui. Itse asiassa minä kuulun kuntoutuneissa parhaimpaan päähän.

Paluumatkalle olin saanut makuuvaunupaikan. Lapset kiljuivat jo valmiiksi asemalla, joten oli oikein mukava päästä makuuvaunuun lepäämään.

Ystävyyden majatalo

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen ollut pitkään tietoinen, että Salon maaseudulla toimii tällainen ja arvellut, että se on jokin jeesus-homma ja muutenkin suhtautunut skeptisesti. Tänä vuonna Demokraattisen sivistysliiton Marx-opisto kuitenkin järjestettiin täällä ja kuulemma viimeistä kertaa, sillä talo on esteellinen.
Olin ollut 23. tammikuuta polven tekonivelleikkauksessa, enkä tiennyt, oliko minusta tällaiseen reissuun vielä. Se oli ensimmäinen yöpymisen vaatinut matka. Geokätköilyn puitteissa kerkisin käymään karkauspäivänä Jyväskylässä.
Julkisilla Tampereelta jouduin lähtemään tuiki varhain junalla Turkuun. Ihmettelin, että miksikäs on jossain Kyrön-Auran seutuvilla karja pellolla. Kun katsoin vähän tarkempaa, niin oli valkohäntäpeuroja, ihan laumoittain.
Turussa kävelin linja-autoasemalle. Oikeasti bussi olisi kulkenut myös rautatieaseman kautta, joten turhat 900 metriä. Sitten Saloon.
Salo nyt ei ole kovin muuttunut vuosien varrella. Keskusta sai minut miettimään sarjaa Suomen kuolleimmista kaupunkikeskustoista. Salossa nähtävä on muualla.

Itse Ystävyyden majatalo oli melkoinen nähtävyys, niin kuin jokin taidegalleria.

Tarkkaavaiset opistolaiset huomasivatkin, että kirjahyllyssä oli Harry Pottereita ja Kommunismin musta kirja. Jälkimmäiselle on tehty suomalainen vastine ”Kapitalismin musta näyttely”. Äkkipäätä laskin, että Suomessakin kapitalismi aiheutti enemmän uhreja kuin sosialismi pelkästään itsenäisyyden aikana.

Minulla jäi tietysti aikaa käydä yhdellä geokätköllä. Oikeasti jalkani kanssa ei olisi pitänyt vielä tässä toipumisen vaiheessa mennä maastoon. Minulle oli sanottu, että jalkaa kuntoutetaan kävelemällä, mutta olin unohtanut, että kävely olisi pitänyt olla kadulla. No, minä menin pitkin metsiä kätkölle, kun tie oli liian liukas. Salosta on minulla 3. eniten kätkölöytöjä Suomen kunnista, joten tunnen Salon läpikotaisin, mutta aina on jokin kolkka käymättä.

Sauna oli järven rannalla oleva puusauna, josta pääsi miltei suorilta avantoon. Se on hyvä minulle, kun minulla aina jalat jäätyvät. Kävinpä sitten avannossa, vaikka en ole todellakaan mikään avannossa käymisen ystävä. Nyt on kuitenkin talviturkki heitetty. Seuraavan kerran luonnonvesiin uskaltaudun ehkä jossain elokuussa.

Ohjelma oli tehty aika tiukaksi, mutta eipä majatalon ympäristössä ollut paljoa tehtävää. Kiva puhua sellaisten kanssa, jotka ovat jotakuinkin samalla sivulla maailman tapahtumien suhteen. Seuraavana päivänä sain kyydin Pasilan asemalle. Suomusjärven kohdalla vanha merikotka lenteli auton ohi.

Vähän harmittaa, ettei jatkossa ole opistoa täällä, mutta tänne on vähän vaivalloista tulla Tampereen suunnalta ja Salo on itselleni kovin tuttu, joten miellummin sitten jossain toisaalla.

Koskea ja geokätköilyä, Mänttä-Vilppula

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vilppulassa oli geokätköilijätapaaminen, enkä ollut muistaakseni koskaan ollut kätköilijätapaamisessa juuri siellä, joten varasin junalipun itselleni ja pluspyörälleni. Ajatus oli käydä myös koskella katsomassa, olisiko koskikaraa. Pakkasen kiristyessä yhdeksään kaduin kyllä monta kertaa, että olin ostanut liput, mutta päätin kuitenkin lähteä.

Luulisi, että koskikara löytyisi helposti Tampereeltakin, koska onhan täällä nyt Suomen hienoimpia koskia, mutta koskikarat ovat eri mieltä. En ole nähnyt koskikaraa Tammerkoskessa kertaakaan ja muuallakin Tampereella aika satunnaisesti. Tiirasta katsoin Suomen parhaimpia koskikarapaikkoja, eikä Tammerkoski ole siellä. Luonnollisesti parhaat paikat ovat pohjoisessa, mutta niiden lisäksi on yllättäjiä, kuten Konneveden Siikakoski ja Mänttä-Vilppulan Melaskoski. Rannikolla niitä näkyi myös meren rannalla.

Kun juttelin koskikaroista, kuulin, että yksi oli halunnut pelkästään kuvata talvisia koskia ja sitten nähnyt karan kuvatessaan, minkä jälkeen olikin kiinnostunut niistä. Toinen taas oli ajatellut, että koskikara hukkui pulahtaessaan veteen.

Vilppulan asemalta menin suorilla koskelle ja kara näkyikin pienen etsiskelyn jälkeen.

Koskikaran lisäksi virralla oli poikia kalastamassa. Vilppulankoski on tietysti historiallisesti kiinnostava paikka, sillä siellä käytiin 1918 suuria taisteluita punaisten tahtoessa sulana olleen virran toiselle puolelle. Virta onkin sulana pitkältä matkalta.

Vilppulankoski
1918 tapahtumista kertova taulu

Vilppulankoskelta menin leirintäalueelle ajoissa ja kerkisin palelemaan ulkona, mutta WC:n ovi oli auki ja pääsin sisälle sulamaan. Itse kätköilijätapaaminen meni niin, että kirjoitin nimeni logikirjaan ja lähdin matkaan.

Geokätköilyssä keräillään kätköjä haasteita varten ja Mäntässä oli lentokenttä ja siellä kätkö, joka sopii haasteeseen, jossa on kätköjä suomalaisten lentokenttien läheltä. Mäntän lentokentälle, siis. Johtuikohan siitä, että oli satanut ohut lumikerros vai oliko renkaissa vähän ilmaa, mutta kulku oli raskasta. Siirryin ajamaan maantiellä, missä oli kohtalainen autoliikenne.

Mäntän kirkko, rakennettu 1928

Mäntän lentokentällä ei tietenkään ollut mitään toimintaa, mutta geokätköjä siellä kuitenkin oli. Aikaa ei ollut kauhean paljon, joten käännyin ajamaan takaisin Vilppulaan. Olin laskeskellut kaksi multikätkön pistettä. Nämä multikätkötkin sopivat ainakin yhteen haasteeseen, ehkä kahteenkin.

Ensimmäinen multi oli laskettu ihan kohdilleen, mutta toisen olin laskenut väärin. Kuitenkin tuli vastaan samanlainen kyltti kuin edellisellä kerralla ja päätin tarkistaa sen ja kätkö oli siellä.

Rupesin olemaan Vilppulassa ja pakkanen vain kiristyi ja oli lopulta 13 astetta. Olin mennyt kirjaston ohi. Pirkanmaalla kirjastoissa on joskus omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee sisälle lämpimään. Vilppulan kirjastossa oli sellainen, joten menin kirjastokortilla lämpimään. Vaihdoin samalla kastuneeen hupparini nallepuvun villapaitaan.

Taikuutta, täyttäessäni vesipulloa kotona, en pistänyt sinne jääpaloja, mutta siellä oli jääpaloja nyt.
Tuossa sanotaan ”ankka”.

Paluumatkalla näin vielä teeren junan ikkunasta. Olenkin ihmetellyt, miten ei näy enää teeriä puissa niin kuin ennen.

Vieläkin jäi sellainen tunne, että Mänttä-Vilppulaan jäi nähtävää. Se on taidekaupunki ja olen käynyt siellä varta vasten museoreissulla. Sen lisäksi olen käynyt siellä aiemminkin geokätköllä.

Gumeksissa ei ole koskaan oikeita paineita. Nyt tuntui, että rullasi tosi tahmeasti, mutta sitten toisaalta, ei ollut ongelmaa liukkauden kanssa. 24,5 kilometriä. Mäntän ja Vilppulan välimatka on noin seitsemän kilometriä.

Vuosipäiviä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Birdlife Suomi juhli 50-vuotista taivaltaan Helsingissä ja minä menin sinne. Olen kulkenut yhdistyksen kanssa rapiat puolet tuosta taipaleesta ja ehkä vielä enemmänkin, kun paikallinen yhdistys, jonka jäsenenä olin ollut myöhemmin liittyi Birdlife Suomeen. Se oli aiemmin Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, mikä on minusta parempi nimi kuin Birdlife Suomi. Se perustettiin 20.1,1973 Lammilla, joten ei ole niin, että kaikki perustetaan marraskuun pimeydessä. Olen kuulunut siihen alueellisten jäsenyhdistysten välityksellä.

Lintuharrastus oli ennen vahvasti välineurheilua. Minulla ei ollut 1980-luvun alkuvuosina varaa ostaa tuollaista hienoa kaukoputkea. Sitä kutsutaan Patti-Kowaksi. Joskus vuonna 1982 kuitenkin pääsin kurkkaamaan Patti-Kowalla vesilintuja Karttulan Saittajärvellä. Sittemmin hankin Kowa 9R:n. Saattoikohan sitä kutsua vaikkapa pikku-Kowaksi. Se ei saavuttanut ikinä suosiota Suomessa. Jalusta oli Slik. Minullakin oli Slikin jalusta ja se oli paljon huonompi kuin tuo. Pöydällä on Asahi Pentaxin kiikareita. Asahi Pentax oli arvostettu merkki. Minulla oli Carton Adlerit. Nykyään kiikareita saa varmaan muropaketista ja Yves Rocherilta tilaajalahjana, mutta 1980-luvulla piti astella optikkoliikkeeseen. Nykyäänkin mökkikiikarit ovat kai sellaisia, että niillä näkee mökin, mutta ei mitään sen pienempää.

Lintujen vakavalla harrastajalla melkein kaikki muu on kauhtunutta, mutta optiikka ei ole. Toisaalta kuitenkin linnut käytännössä usein tunnistetaan äänen perusteella. Oikeammin lintuja voi kiikaroida muuttoa seuratessa tai laskiessa lepäilijöitä. Nythän lintuja voi seurata vaikka jonkun toisen laittamalla ruokinnalla ja netistä kysyä, mitä tuli nähneeksi, joten kynnys aloittaa on tosi matalalla.
Sitten voi tietysti lähteä vaikka Etelä-Amerikkaan katsomaan lintuja.

Kansainvälisen Birdlifen edustaja esitteli lintujen suojelua muun muassa Etelä-Amerikassa. Noista olen kolme nähnyt luonnossa. Fotofennicassa kun olin, niin myyjä sanoi, että jotkut alkavat lintuharrastuksen niin, että ostavat kalleimmat välineet heti alkuun. Tietenkään en voi moittia sellaista, kenellä on rahaa siihen.

Suomalaiset osallistuvat innokkaasti kaiken maailman laskentoihin

Suomalaisten harrastuksen innokkuuden takia tiedetään, mikä tämän maan luonnon tila on, eli ei ole hyvä.

Työväenmuseo Werstas juhlisti 30-vuotista taivaltaan työn merkeissä. Minua eniten kiinnostavaa oli näyttely työstä kieltäytymisestä: ”Eurooppa kieltäytyy työstä”. Olin sarjamyöntyjä ja minun on vaikea kuvitella muuta. Korkeintaan jos on rikas kotirouva tai muuten makaa omaisuusmassan päällä, voi kieltäytyä työstä. Näyttely olikin sellainen, että työstä kieltäytyminen vaikutti perin työläältä.

Kreikassa kieltäydyttiin työstä ja tehtiin omaehtoisesti saippuaa

Suomessa minun aikanani työttömyystuki oli passivoivaa, eli piti odottaa työtarjouksia. Jos oli jollain tapaa aktiivinen, niin siitä seurasi rangaistuksia. Jos oli taas liian passiivinen, eli kieltäytyi työvoimaviranomaisen mistä tahansa ehdotuksesta, sai karenssia ja joutui leipäjonoon. Ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Tuollainen kreikkalainen tapa, että ollaan päivät tekemässä saippuaa tarkoittaa, ettei ole työvoimaviranomaisten käskytettävissä eli saa karenssia. Toisaalta se on harmaata taloutta.

Luin Ossi Nymanin kirjan ”Röyhkeys”. Siinäkään kertoja ei varsinaisesti kieltäydy työstä, hän vain on sopeutunut olemaan työvoimapolitiikan objekti. Hän kertoo, että se on kuin armeijassa, että liiallinen innokkuus johtaa vastuisiin, liiallinen laiskuus taas johtaa patisteluun. Ossi Nyman kertoo, ettei kuolleenakaan saa olla rauhassa, kun kuolluttakin mennään metsään etsimään. Rauhassa saa olla vain työtätekevänä.

Oma asemani on sikäli onnellinen, että olen eläkkeellä. Olen laillisesti ja hyväksytysti vailla työn rasitetta. Siltikin teen tällaista vapaaehtoistyötä, että kirjoitan blogia ja ehkäpä mainostan hyvää Vapriikkia. En ole eläkkeellä ollessani maannut laakereillani. Ei muutkaan eläkeläiset niin tee.

Liittotasavallan työministeriö ja toisaalta natsien rakennelmia

Ei ole sellaista päivää tullut eläkkeellä, että huvittaisi mennä palkkatöihin.

Lopuksi, Sinuiksi ry. täyttää 50 vuotta. Sinuiksi on tullut monen mutkan kautta nimeksi Tampereella toimivalle Setan alajaokselle. Esitelmöimään oli tullut Julian Honkasalo.

Kysyin häneltä, miten ”respectability politics” kääntyisi suomeksi ja hän sanoi puhuvansa mallikansalaisuudesta. Hän sanoi, että esimerkiksi vammaisilla on ”supercrip”. Edesmennyt puolisoni sanoi, että eipä vammaisia kiinnostanut urheilu ennen vammautumistaan eli heillä on hirveän vahva tarve osoittaa pärjäämistään. Samalla tavalla sateenkaariväen keskuudessa on tarve näyttää normaalilta. Mutta entäpä sitten, kun joku ei mahdu tähän muottiin. No, en ole täysin suvaitsevainen itsekään. Keskeisin tapa keskustella minun sukupolvellani on se, että ei keskustella. Vaikea elää maailmassa, missä on ihan uudet pelisäännöt.

 

Veriruusut Valkeakosken kaupunginteatterissa

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kotimaan matkamessuilla käyminen jätti minulle halun käydä katsomassa kaksi esitystä teatterissa. Ensimmäinen niistä oli Jäniksen vuosi Rönnin kesäteatterissa ja toinen sitten Veriruusut Valkeakoskella. Veriruusut perustuu samannimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut Anneli Kanto ja kirja taas perustuu faktoihin, jopa siinä määrin, että fiktio antaa paremman kuvan asioista kuin faktat. Mietin, miltä olisi tuntunut mennä teatteriin ilman että olisin huolellisesti valmistautunut kirjan lukemalla ja aiheeseen perehtymällä. Sitähän en tule koskaan tietämään.

Valkeakoski täyttää sata vuotta, mutta esitys pohjautuu vuoden 1918 tapahtumiin. Valkeakosken tehtaitten naiset lähtevät punakaartiin, joka vielä maksaakin kunnolla. Piti olla kevyt homma vartioiden järjestystä Valkeakoskella. Sitten kaikki päätyi suohautaan nykyisessä Hämeenlinnassa.

Tällä on paljon yhteyksiä nykyiseen maailmaan. Alexander Stubb on puhunut, että nyt eletään epäjärjestyksen aikaa niin kuin esimerkiksi 1918. Tuolloinhan koko itäinen Eurooppa oli roihuava roskispalo. Kukaan ei nähnyt ennakolta, miksi tulevaisuus oli muodostumassa. Toisin kuin suomalainen oikeisto tuppaa esittämään, Neuvostoliiton syntymistä ei nähty etukäteen. Tuolloin myös punaisten puolella Venäjällä taisteli erilaisia puolueita. Samalla tavalla Suomessa vallitsi aatteellinen sekamelska, mutta kuitenkaan bolševikeilla ei ollut suurempaa kannatusta kuin Pietarin suomalaisten keskuudessa. Voi esittää arveluja, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Antti Rautiainen on esittänyt, että viimeistään toisessa maailmansodassa Suomen demaripohjainen punavalta olisi kaatunut (Kapinatyöläinen #51, 1/18 ”Olisiko punaisesta Suomesta tullut diktatuuri”).

Yhteistä kai kaikilla sodilla on, että niihin lähdetään soitellen ja voitonvarmoina. Suomalaisilla oli 1918 pitkä aika takana rauhaa ja niin tietysti myös on nyt. Näytelmässä puhuttiin, kuinka suvussa on sodan molempia osapuolia eli rakkaus oli voittanut vihan. Tällaisia rakkauskuvioita oli mukana myös erinomaisessa elokuvassa ”Raja 1918”. Omasta suvustani ei oikein tahdo valkoisia löytää. Äidin isoisän sukulaisissa Karjalassa taisi olla yksi, joka kaatui Kannaksen taisteluissa.

Nykyajasta on sanottu, että kun on mietitty, millä puolella olisi ollut natsi-Saksassa, niin nykyaika tarjoaa vastauksen siihen. Minusta nykyaika tarjoaa vastauksen myös siihen, millä puolella olisi ollut vuonna 1918. Minä olisin ollut rauhan puolella, niin kuin vanhemmat ihmiset ylipäätään. Nuoria veti veri sankaritekoihin ja seikkailuihin.

Mitäpä jos Valkeakosken naiskaartilaiset olisivat huutaneet Alvettulan sillalla vastapuolelle, että debatoidaan erilaiset näkemyksemme vapaalla ajatusten markkinapaikalla. Ehkä sodan alussa oli punaisilla sellainen ajatus, että sosialistisen tulevaisuuden ylivoimainen loogisuus tiputtaa lahtareilta aseet maahan.

Mitä voi Valkeakoskelle muuta sanoa kuin että onnea satavuotiaalle. Olen seikkaillut aika paljon Valkeakosken alueella, mutta vähemmän olen osallistunut kaupungin tapahtumiin.

 

Mitä on kulttuuri. Rauhattomana kuljeksin Pieksämäellä.

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Aina ajattelen Pieksämäkeä jonain tylsyyden tiivistymänä ja olen kuitenkin pyörämatkalla ajanut kerran retkipyörällä koko laajan Pieksämäen halkipoikki Kutemajärveltä Sorsakoskelle. Mitäs kulttuuria Pieksämäellä, ai niin, onhan Pieksämäellä vankila. Pieksämäki on siis vankilakulttuurin kaupunki. Sen lisäksi Pieksämäellä on paljon autioita rakennuksia, joista näin yhden lisää. Pieksämäellä on ortodoksikirkko. Mitäs ortodokseja Pieksämäellä asuu. Ai niin, isosetä asui. Mitäs hän siellä. ”Kassaralla kaulaa poikki yritti mies vaimoltansa Pieksämäellä. Myöhään toissailtana tapahtui Mikkelintie kahdessa murhayritys, josta olisi voinut koitua kohtalokkaat seuraukset. Jo pitemmän aikaa rauhattomana kuljeksinut liikemies Felix Burtsoff yritti murhata vaimonsa…”. (Laatokka 1.2.1950) Voisiko minusta käyttää lehdessä ilmausta ”pitemmän aikaa rauhattomana kuljeksinut”? On vain todennäköistä, että ennen pitkää rauhattomat kuljeksijat kohtaavat toisensa. Olenhan minä Felix-sedän tavannut. En kysynyt tappamisesta, en silloin edes tiennyt. Rauhattomat kuljeksijat päätyvät usein myös Pieksämäelle. Kerran kuntosalilla iskettiin nyrkillä ja Personal Trainer kertoi, että minulla on luontainen lahjakkuus. Silloin ajattelin, onkohan minulla suvussa nyrkkeilijä. No, ei nyt aivan ollut. Enemmän on periytynyt tuo levoton kuljeskelu.

Jokaisella geokätköllä on numeraalinen maastoarvo ja vaikeusarvo ja ne sitten muodostavat 81 erilaista kombinaatiota. Ajattelin, että kun kerta olen geokätköillyt vuosikymmenen ja käynyt kaikissa kunnissa Suomessa ja useissa muissakin maissa, niin voisin löytää puuttuvat kombinaatiot. Yksi sellainen oli ratkaistuna Pieksämäellä puussa, korkealla. En tiennyt, kuinka korkealla, joten otin mukaan onkivavan. Itse asiassa otin mukaan kaksi vapaa, kahdeksan metrin vavan ja viiden metrin. Tarvittaessa voin vaikka teipata ne yhteen, jos metrit eivät riitä.

Sattuikin ikävä ilma, mutta sitähän se on, tähän aikaan vuodesta. Tuulivaroitus, mutta saderintama pyyhälsi juuri yli, joten ei ainakaan pitäisi sataa kaatamalla koko päivää. Varkauden mittauspisteellä oli ollut vähän lunta, mutta se oli sulanut pois. Pyörä ja vavat junaan ja Pieksämäelle. Mikko Muljev, joka asui Aunuksen kaupungista vähän matkaa, oli vankilassa Pieksämäellä. Hän lähti talvisotaan ja jäi vangiksi heti tuoreeltaan ensimmäisenä päivänä ja hänet vietiin Pieksämäelle. Kun hän palasi kotiinsa, niin kaveri Nikolai kysyi, mitenkä siellä kohdeltiin. Hän sanoi, että parempi on Suomessa vankilassa kuin kotona vapaana. No, sellainen puhe ei tietenkään Neuvostoliitossa Stalinin aikana sopinut ja Mikko lähti Siperiaan. Jatkosodan aikana asia askarrutti kuitenkin Nikolaita ja sitten hän antautui suomalaisille ja joutui Pieksämäelle vankilaan. Nikolainkin olen tavannut, kun levottomasti kuljeskelin Aunuksessa.

Kerranpa tunsin erään Jehovan todistajan, joka juoksi maratoneja ja pyöräili, mutta kun hän oli Jehovan todistaja, hän kieltäytyi asepalveluksesta. Hän joutui totaalikieltäytyjänä Pieksämäelle.

Pieksämäen keskusta on sellainen betonisokkelo kuin vaikka jokin Kouvola, Kerava tai Joensuu. Muilla savolaiskaupungeilla on mansikoita, muurinpohjalettuja ja etenkin kalakukko. Mitä on Pieksämäellä. Ei kannata odottaa herkullisia kotiinviemisiä. Pieksämäellä on ryhmä penkkejä, joilla on strateginen sijainti niin että näkee ALKOn ja Lidlin asiakkaat. Todennäköisesti se on myös penkki, missä ostoksia maistellaan. Siellä oli geokätkö, siten tiedän ne.

Kätkö löytyi nopeasti

Paitsi että kahdella vavalla, olin varautunut, että kätköhommiin kuluisi paljon aikaa, mutta purnukka näkyikin pitkälle ja homma oli nopeasti ohi. Saatoin käyttää aikaani muuhun.

Ajoin Anolan golfkeskukselle kätkön takia, mutta ei siellä ollut golffareita, eikä ketään muutakaan. Luulisi, että raivokas ja puuskittainen tuuli tekisi golfista tosi vaikeaa, ellei mahdotonta. Kaukaan ei halunnut ilmeisesti haastaa sitä. Golfkeskusella oli talo, jonka ulkopuolella oli kraana, mutta ei tullut vettä. Ruanasta ee tuu mittää. Ilmeisesti koko golf on mennyt talviteloille.

Minä käännyin takaisin ja menin Uhomäelle, mikä on ilmeisesti jonkinlainen ulkoilukeskus. Siellä oli kyllä joitain lenkkeilijöitä. Kätkötöissä viivähti hieman aikaa.

Uhomäeltä pääsee näkemään laajan alueen Pieksämäkeä. Pieksämäki on Savonselkää, eli järvet eivät ole rikkonaisia niin kuin Saimaan tai Kallaveden seuduilla, eikä suuria reittivesiä. Joitain järviä kuitenkin on, myös Pieksämäellä. Uhomäki on vähän samaa selännettä kuin Pappilanmäki, mutta siitä huolimatta joutuu laskeutumaan vähän alemmaksi.

Seuraavaksi menenkin Pappilanmäelle.

Sylvi Kekkonen on syntynyt Pieksämäen Pappilanmäellä. Sylvi kuoli minun ollessani viisi, eikä minulla ole mielikuvia hänestä. Kaikki sukulaiseni eivät levottomasti kuljeskelleet minkään Kekkosen kanssa yhteen. Sylvihän oli ensimmäinen nainen, mutta ei Urho Kekkosen viimeinen, sillä salasuhteita riitti skandaaleiksi saakka. Tapasin jopa itseäni vanhempia ihmisiä muistomerkin lähellä, eivätkä hekään tienneet, että Sylvi Kekkoselle olisi muistomerkki täällä.

Pieksämäen vanha kirkko on 1700-luvun puolivälistä ja vanhin yhä käytössä oleva kirkko Savossa.

Seuraavaksi siirryin läheiselle kirkolle, mikä oli kaanisj ja kirkolta avautui näkymä alas kohden Pieksämäen pusikoita ja kuten myöhemmin opin, kampukselle, missä voi opiskella hyvinkin monenlaisia aloja. Kirkon lähellä oli myös diakoniatyölle omistettu geokätkö, jolle tietysti menin. Kirkolla taisi olla vielä oma kätkönsä, mutta en ollut jaksanut ratkoa sitä. Ehkä se on ratkottuna seuraavaan Pieksämäen reissuun mennessä, mutta vaikka Pappilanmäki onkin kaunis, kävisin kyllä muualla Pieksämäellä seuraavalla reissulla.

Onneksi mäellä ollessa ei sattunut satamaan.

Palasin keskustan alueelle ja se vaikutti kolkolta ja ankealta, joten menin ortodoksikirkolle, Neitsyt Marian syntymän kirkolle. Kirkko oli aiemmin tšasouna, mutta oli sitten vihitty kirkoksi.

Sää oli muuttunut sateiseksi ja siirryin lähemmäksi asemaa ja kävin Lidlissä syömässä. Pieksämäen asemalla on kahdessakin veturissa kätkö, mutta en ollut löytänyt toista niistä etsimisestä huolimatta. Siksipä menin sinne. Radan alitse menee tunneli, johon on nätisti valaistu liikennemerkit pyöräilijöitä varten.

Veturilla seuraani liittyy vanhempi nainen, joka on paikallinen ja joka ei ole geokätköilijä, mutta joka tuli seuraksi etsimään ja tuntui tietävän kaikki keskustan geokätköt. Sen lisäksi hän kommentoi minun ankkakorviksiani, gravel-pyörän kapeaa satulaa ja sormikkaitani. Epäili vielä, että tulee kylmä. Hän ajatteli, että lapset olivat vieneet kätkön mennessään, mutta minä sen kätkön kuitenkin lopulta löysin sieltä. Kiittelin rouvaa avusta ja toivotin hyvät jatkot ja kiertelin lisää keskustan geokätköillä. Yksi esitteli funkkiskeskustan, jota kunnostetaan ja joka oli tällä hetkellä ilmeisen autio ja eloton ja toinen johdatti Poleenille, joka on jonkinlainen kulttuurikeskus ja jonka pihassa on taidetta. En käynyt sisällä, mutta olisi pitänyt hyödyntää tilaisuus hankkia pulloon vettä ja käyttää wc-tiloja. Sunnuntaina se kuitenkin oli kiinni, joten en turhaa käynyt nykimässä ovea.

Maisemaa Poleenin liepeillä kuitenkin hallitsi kuuluisa Savonsolmu.

Savonsolmu

Jopa lapsena olin kuullut Savonsolmusta, ehkä useammin kuin Sylvi Kekkosesta. Savonsolmu oli ilmeisen hassu paikka, koska aikuiset naureskelivat sille, mitä Savonsolmussa oli tapahtunut.
Nyt se oli iso autio kompleksi keskellä kaunista puistoaluetta. Alue oli aidattu, niin en päässyt tutustumaan siihen lähemmin. Osa oli kärsinyt tulipalossa 2023. Savonsolmu toimi 1976-2020. Saa nähdä, mitä kompleksille tehdään, vai annetaanko romahtaa paikoilleen. Nyt on vitsit vähissä ja Pieksämäenkin asukasluku vähenee.

Keskustassa näin muistomerkin Pieksämäen karjalaisille. Siis sellaisille kuin isosetäni, levottomille kuljeksijoille. Minnehän täällä kulkisi seuraavalla kerralla, teitäkin kulkee joka suuntaan. Vanhempani olivat nähneet karhun Pieksämäen lähellä. Vedenjakajareitistökin täällä on korkkaamista odottamassa. Aloin katsomaan videotakin pyöräilystä siellä , mutta näytti niin tylsältä, etten saanut katsottua sitä loppuun saakka, vielä. Kaikki aina näyttää tylsältä, mutta sitten kun rupeaa toteuttamaan, niin löytää kaikenlaista.

 

Museojunalla Kaskisiin

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Mahtavasti sekoitan Kaskisiin, Kaskisissa ja Kaustiselle ja Kaustisella. Joka tapauksessa, Kaskinen on minusta Suomen kivoimpia pikkukaupunkeja. Matkakumppani Jiri vertasi sitä Hankoon. Hanko ilman hiekkarantoja? Kaskisissa nättien rakennusten osuus on suurempi kuin Hangossa, jota joskus on kutsuttu Suomen Neuvostoliitoksi. Onpa siellä ainakin yksi ruma rakennus, kirkko.

Joka tapauksessa, facebook tiesi kertoa tapahtumasta ”Museojunalla Kaskisten silakkamarkkinoille” ja minä tietysti halusin lähteä, koska miksipäs ei. No, sen takia ei, koska samana päivänä olisi ollut Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistys retki Säpin majakkasaarelle, missä en ole ollut koskaan, milloinkana. Palanpa halusta tietää, miten heidän retkensä oikein onnistui, sillä juuri tuona päivänä oli tuulivaroitus ja oli suoranainen myrsky maallakin, saati sitten merellä. Mietin, toimiiko junaliikenne edes, jos puita kaatuu radalle. Kaskisessa ei kaadu tietenkään puita, rannikon puut ovat tiukkasyisiä, kun tuuli on piiskannut niitä taimesta asti. Hangossa kun asuin oli ihan poikkeuksellista nähdä myrskyn katkoma puu.

Museojunan veturi ei ollut höyryveturi, vaan uudempi. Lapsena kutsuin sitä kissajunaksi, koska sillä oli selkeästi kissan viikset ja taisipa valokin kiilua ikkunoista niin kuin kissan silmistä. Ratapihalla se oli kuin vaaniva kissa ja tiesin, ettei kannata mennä sellaisen kissan eteen tai kissa juoksee kiinni ja syö.

Kissan viikset ja kiilusilmät

Jos minusta olisi kiinni, ikinä ei oltaisi siirrytty moderneihin juniin. Toisaalta, uusissa paras puoli on esteettömyys ja että pyörän voi rullata suoraan sisään, samoin tietysti lasten rattaat tai pyörätuolin tai vaikkapa painavat matkalaukut.

Aamulla huomasin, että kaksi tamperelaista tuttavaani oli menossa samaan junaan ja heti arvasin, että hekin olivat matkalla silakkamarkkinoille, joten lyöttäydyimme yhteen junamatkan ajaksi.

Minusta on ihmeellistä, ettei Seinäjoelta kulje henkilöliikennettä Kaskiseen, koska sinne olisi niin näppärä kulkea junalla. Julkisilla Kaskiseen pääsee lähinnä Närpiöstä ja pitää sitten miettiä, kuinka pääsee julkisilla Närpiöön.

Vaunussa on kivasti tilaa matkatavaroille, toisin kuin esimerkiksi pendolinoissa.

Ensimmäinen kerta minulla kulkea tuota rataosuutta Seinäjoelta Kaskiseen kautta Ilmajoen, Koskenkorvan, Kurikan, Kauhajoen, Teuvan ja Närpiön. Matkalla näin junasta jänkäkurpan ja metson. Jänkäkurpat lähtevät muuttomatkalle pohjoisen jängiltä ja saattavat jäädä kyhjöttämään ojiin. No, Kauhajoella sitten oli sellainen oja. Kaikkialla oli tullut junaa vastaan innokkaita junabongareita, jotka ottivat kuvia junasta.

Kaskisessa asema oli kirkon vieressä. Olin aikoinaan nukkunut yöni kirkossa sisällä. Ensin pistin teltan kirkon viereen, mutta kun oli mopopoikien melua niin paljon yöllä, olin hereillä ja huomasin oven, johon oli pistetty lappu muistuttamaan oven kiinnipitämisestä. Kokeilin ovea ja se oli auki ja nukuin loput yöstä kirkossa sisällä. Nyt ovi oli korvattu lasilla ja kirkko oli muutenkin kiinni. Ei kirkossa olisi muutenkaan nähtävää, paitsi kirkkolaiva. Kirkolla oli kuitenkin geokätkö. Olen logannut myös paikalla olleen aikaisemman geokätkön, joka joutui hävitetyksi ja arkistoitiin. Jotenkin onnistuin raapaisemaan käteeni sitkeästi verta vuotavan haavan. Pitäisi olla ensiapupakkaus mukana.

Lähdin kuitenkin torille, mikä oli tyhjä ja sitten ponnistelin tuulta vastaan kohti kotiseutumuseota.

Jokunen pyöräilijä ponnisteli vastatuulessa. Pyörä onkin hyvä väline täällä liikkumiseen, ainakin muina päivinä kuin tällaisina myrskypäivinä. Tie museolle meni urheilukentän kautta ja sielläpä oli lämmitetty koppi auki ja siellä WC ja siivouskomero. Siivouskomerossa oli teippiä ja teippasin haavani umpeen. Parasta kaikkialla on lämmin sisätila, vettä ja vessa. Se on, itse asiassa, kirkonkin paras ominaisuus.

Museon anti oli tavanomainen, venevaja ja tuulimylly. Ennen kaikkea, siellä oli geokätkö.

Kukkula ei tarjoillut mitään näkymiä kaupunkiin, mutta toisaalta myrskyssä en olisi halunnut kukkulalla seistäkään. Geokätköä jouduin etsimään pienen tovin, koska en oikein uskonut omaa vaistoani purkin suhteen. Kotiseutumuseot ovat vähän sellaisia, että joutuu kurkkaamaan talojen alle.

Kaupungissa olisi ollut ihan auki oleva museo, mutta en sitten mennyt sinne. Jos olisin mennyt, olisinko ehtinyt itse silakkamarkkinoille, se on suuri kysymys. Sattuipa reitille käsityömyymälä, josta sain tietää, että kyseiset markkinat järjestetään ihan kaupungin toisessa päässä, joten lähdin kävelemään siihen suuntaan. Helppopa oli kävellä myötätuuleen.

Kaskisessa geokätköilijä voi ottaa pulttia. Laadukkaita geokätköjä on varsin paljon.

Silakkamarkkinoiden lähellä oli myös geokätkö, mutta onneksi se oli vähän syrjemmällä. Markkinat eivät itsessään kovin ihmeelliset olleet. Käsityömyymälässä olivat ommelleet hihamerkkejä kiinni kukkaroon ja komeuden hinta oli peräti 20 rahaa. Halusin pelkän hihamerkin ja minut ohjattiin markkinoille. No, ei siellä mitään hihamerkkejä myyty. Ostin kuitenkin silakkaa purkin itselleni. Siellä myytiin perin arvokkaita kalakukkoja. Inflaatio on päässyt puraisemaan niitäkin. Perussuomalaisten teltta, niitä on nykyisin ihan joka paikassa. Ruotsinkielinen alue oli aiemmin jokin kryptoniitti perussuomalaisille, tiedä sitten, miksi. No, hallitus on osoittanut, että ruotsiksikin voi persuilla.

Menomatkalla junassa pari miestä jututti minua ja toinen oli kovasti taiteellinen. Hän halusi esitellä taidettaan minulle yksityisesti, muiden katseilta piilossa. Enpä tiedä, kun en katsonut, mutta varmaan samanlaista taidetta kuin perussuomalaisten politiikkakin. Pitääkö ihan hölmönä.

Aika rupesi niukkenemaan, sitä oli varattu kolme tuntia kaupunkiin, ja lähdin luppaisemaan kohti junaa.

Veturi oli kuitenkin sanonut sopimuksensa irti. ”Dr12 2216 akusto oli vaurioitunut”. Näillä ilmoilla olin odottanutkin jotain tapahtuvaksi, mutten juuri tätä. Sää muuttui ikävästä vielä huonommaksi ja satoi rakeita. Olin ihan tyytyväinen siihen, että sai olla sisällä junavaunussa rakeiden ryöpytessä. Meille järjestettiin bussikyytejä takaisin ja Teuvalta saatiinkin järjestymään bussit. Bussilla pääsimme Seinäjoelle vieläpä niin ajoissa, etten myöhästynyt Tampereen junasta.

Kaskinen on kyllä niin kiva kaupunki, että sinne haluaisin ehkä kolmannenkin kerran mennä. Pyörä kulkee mukana myös museojunassa. Seinäjoelta sinne on jotain 110 km ja kiinnostaisi koettaa.