Maankiertäjä

Olen pyrkinyt välttämään sotahistoriaa, kun tunnen vastenmielisyyttä aihetta kohtaan. Sotilaat ovat sotaorjia. Pitäisi pystyä luottamaan esimiehiinsä ja propagandaan, enkä luota kumpaankaan. Olen nähnyt paljon väkivaltaa ja paljon vallan väärinkäyttöä ja se on vienyt luottamukseni. Toimin oman pääni mukaan. Jotkut puhuvat päät ovat sanoneet, että Suomi on nyt sodassa. Sanotaanko vaikka, että on matala-asteinen sota. Se on jo nyt johtanut ikäviin lieveilmiöihin.

Pitäisikö matkoilla välttää vaikeita aiheita, kun aikuisen ei ole pakko, jos ei hotsita. Oli miten oli, minulla oli nyt kyyti itäpisteelle ja Olof Enckellin jalanjäljille, eikä niitä monta tule. Toinen vaihtoehto käytännössä olisi ollut ajaa sinne pyörällä. Iso reissu, kun olen vielä sairastellut.

Aamulla 7:40 lähti bussi Kimmelin edestä Ilomantsiin. Kimmelissä oli WC ja täytin myös vesipulloni. Sotakamreerin sotajutut alkoivat heti. Tuntemattoman sotilaan ensimmäinen taistelu ei ollut millään suolla, vaan Saarivaaralla, joka oli Korpiselkää, sittemmin Tuupovaaraa ja nyt Joensuuta. Oikeassa elämässä Kaarna ei kuollut, vaan haavoittui. Kävimme Tuupovaaran Koverossa, missä hänen sukunsa oli asunut 1600-luvulta lähtien. Saavuimme pogostalle ja kävimme katsomassa kirkot ja sankarihautausmaan. Sen jälkeen lähdimme Möhkön suuntaan ja pysähdyimme Öykkösenvaaran taistelualueella. Sitä oli ennallistettu niin, että se näyttää siltä kuin sitä olisi ammuttu tykillä. Siellä oli myös katselulava.

Kun tämä oli kauas itään menevän tien varrella, niin siellä Itä-Ilomantsissa oli kuulunut rajan takaa poikkeuksellisia ääniä ennen talvisotaa ja oli tiedustelutietoa, että siellä rakennettiin tietä lähelle rajaa. En muista Olof Enckellin kirjasta lukeneeni, että vielä 1938 olisi ollut merkkejä invaasiosta ilmassa sillä suunnalla. Venäjän puolen talonpojat olivat munittaneet vesilintuja ja pistäneet uuttuja puihin, mutta niitäkään ei oltu koettu vuosiin, vaan rajan lähellä olleet kylät oli tyhjennetty. Enckell näkeekin tyhjennettyjä rajakyliä ja autiudellaan ne viestivät naapurin epäluuloisuudesta. Enckell kysyy sitten, onko meidän varaa olla huolettomia. No, ei ollut.

Möhkössä minä olin viime vuonna.

Ehkä ensi kesä voisi olla sellainen, etten olisi Möhkössä. Ei niin, että Möhkössä vikaa olisi, mutta paikkoja on muuallakin. Ruisrääkät olivat jo tässä vaiheessa kesää hiljaa.

Kävimme läpi Oinaansalmet ja Tervaruukit ja pyörähdimme Parppeinvaaralla. Sen jälkeen lähdimme Hattuvaaraan Taistelijan talolle. Siellä oli näyttely aseista ja varusteista. Naapuri oli jakanut myös hajuvettä upseereilleen. Sotakamreeri Suhonen sanoi näytelleensä niin, että oli valellut itsensä halvimmalla hajuvedellä, mitä saa. Tähän liittyen, olen törmännyt usein sellaiseen kuin ”ryssän haju” ilman että siihen liittyy mitään rasismia. Sitä ei saada museoon talletettua. Hajuvesi taisi liittyä siihen, kuten myös mahorkka, valkosipuli ja kaali, myös joukoille jaettu votka. Kun vangit palasivat mistä palasivat, minun tuntemani Mihail Muljev palasi Pieksämäeltä, omaan maahansa niin toverit varmaan ajattelivat, että nehän haisevat ihan suomalaisilta.
Vangituista puheenollen, Ilomantsissa seikkaili myös venäläisten rangaistuspataljoona. Ilmeisesti koostettu jostain kaupunkien pikkurikollisista. Niistä ei paljon ollut haittaa, eikä ne olleet motivoituja taistelemaan. Itse olisin rangaistuspataljoonalaisena pyrkinyt myymään aseet viholliselle ruuasta ja varusteista ja sitten selittänyt, että tultiin yllätetyksi, ei keritty napata aseita mukaan.

Tapasinpa kerran erään vanhan veteraanin Aunuksessa, Mikko Muljevin. Mikolla talvisota oli mennyt niin, että hän oli antautunut ensimmäisenä päivänä ja vietti sitten loput ajasta Pieksämäellä vankilassa. Kotiin tultuaan ystävä Nikolai oli kysynyt, miten oli vankeus Suomessa. No, hän sanoi, että parempi vankina Suomessa kuin kotona vapaana. Eihän sellaista saanut sanoa. Nikolain oli pakko ilmiantaa.

Tulipa sitten jatkosota ja Nikolai joutui siihen ja häntä kaihersi asia ja hänpä päätti antautua suomalaisille. Totesi Suomen vankilaolot hyviksi. Mutta kavereita Mikko ja Nikolai eivät enää olleet.

Taistelijan talolla oli esillä myös mitaleita. Sotakamreeri oli nähnyt sellaisen, jolla oli iso rivi niitä ja kun hän oli kysynyt, että mitenkäs taistelit talvisodassa, oli käynyt ilmi, että kyseinen henkilö käytti isänsä mitaleita. No, sotakamreeri Suhonen oli valmis repimään ne pois, koska mitalia saa kantaa vain se, joka on henkilökohtaisesti sen ansainnut ja niistä on hyvin tarkka etiketti, mihin ne laitetaan. Yksi ongelma vähemmän minulla, kun ei ole mitään tienattuja mitaleita mistään.

Hattuvaarassa näimme myös tšasounan, Suomen vanhimman. Sanoin jo, että Lieksassa Kirkkopellon tšasouna on vanhin. Niin on Karjalassa vanhoja rakennuksia, että joka kylässä on vanhin tšasouna, on se ihme juttu. Muualla ei tähän kyllä päästä.

Hattuvaarasta lähtee tie itäpisteelle ja silläkin tiellä oli käyty taisteluita, aivan Hattuvaaran kupeessa Sikrenvaarassa. Kuulemma kyistä seutua ja tieltä tapaa niitä usein. Samoin karhut olivat taivutelleet haapoja nurin. Yhtään karhua ei näkynyt eikä kyytä. Olivatkohan ne siinä vanhassa tšasounassa. No, olipa ollut Öykkösenvaarassa niin, että sirpalesuojaan oli karhu mennyt ja sitten tullut sieltä silmille.

Saavuimme itäpisteelle. Siellä on kolme geokätköä lähellä ja loggasin ne. Minä olin tuonut koodattuja kulkijaläpysköitä Tampereelta ja ne saivat jäädä sinne.

Itäpisteestä on paljon kuvia kaikkialla, mutta sanooko kaikki, että tuo rotaryiden tolppa on päivätty 28.06.1996 tai että viimeinen englanninkielinen sana taulussa on ”district”. Oleellisia tietoja geokätköilijälle. Sain minä ne kuitenkin selville jo ennen paikalle saapumista. Katselin kiikarilla järvelle, mutta oli ihan hiljaista luonnon ja muunkin puolesta. Ei ollut karhuja. Aunuksen Karjalan puolella oleva alue on Repola-Porajärvi, joka aikoinaan äänesti itsensä osaksi Suomea, mutta Petsamo voitti.
Olen nyt käynyt itäpisteellä, Suomen pohjoisimman paikan muistomerkillä, Hangon Tulliniemessä. Läntisin piste puuttuu vielä, pitäisiköhän.

Pieni poikkeama Iljanjoella, jossa etsin turhaan geokätköä. Iljanjärvellä oli liikuteltu haavoittuneita veneellä kaatuneiden päällä maaten.

Aika riensi ja menimme sitten pogostalle, jonka jälkeen hyvästelimme sotakamreerin, joka jäi Tuupovaaran Koveroon ja tulin Joensuuhun ja ajattelin, että nytpä on mukava kotimatka junalla.

Juna oli peruttu.

Matkan opetuksia: älä ikinä luota, että kaikkein viimeisin vuoro toteutuu. Varmista aina akun varaustila kamerassa ja muuallakin, ota aina mukaan taskulamppu.

Junan sijasta oli bussi. Sähkötön bussi sen jälkeen kun oli sähkötön bussi koko päivän. Onneksi minulla oli varavirtalähde mukana, ihan perusasia. Bussin takia kaikki aikataulut menivät uusiksi. Katselin, kuinka viimeinenkin vuoro Lahdesta Riihimäelle meni. Onneksi minulle luvattiin, että pääsen Lapin junaan. Lapin juna odottikin Tikkurilassa noin 1½ tuntia myöhässä. Ihmiset junassa olivat ihan kypsiä viivästyksen takia. Näin tuttavanikin siellä.
Juna oli perillä 3.13 kun minun olisi pitänyt olla 0.55. Taksilla pari kilometriä kotiin ja nukkumaan. 7.40-3.30, ehkä pisin aika, mitä olen kulkenut liikennevälineillä jotakuinkin yhtäjaksoisesti.

Sinne meno jännitti etukäteen, koska minua vaivasi ns. makkiongelma. Ajattelin, että tapahtumapaikan ja yösijan välillä on reilu kilometri, ehtisin jompaan kumpaan istumaan WC:ssä.
Toinen, mitä olin miettinyt oli Raumalle pyöräilyä lähimmältä asemalta. Onneksi en lähtenyt tähän, kun sää ei ollut lainkaan otollinen. Koko viikonlopun ajan tuuli oli myrskylukemissa, mutta kun muualla Suomessa satoi lunta, paikoin runsaastikin, niin Raumalla oli silti parempi sää kuin monessa muussa paikassa.

Yöpaikka oli Haus Anna. Kun tulin ensin bussilla linja-autoasemalle, kävelin Haus Annaan. Siellä oli asianmukainen aamiaisalue, missä saattoi lämmittää ruokaa mikrossa ja keittää teetä. Talon teet loppuivat tietysti kesken, koska juon teetä pannukaupalla.

Koska oli aikaa päivässä, kävin lähikätköillä ja Adventure Labin pisteillä. Yksi tällainen Adventure Lab esitteli kaupungin rikoshistoriaa. Siinä olikin Raumanmeren ylä-aste, joka tuli tunnetuksi Suomen ensimmäisestä kouluampumisesta 25.1.1989. Olen nähnyt Jokelan koulusurman koulun aiemmin.

Lähellä oli myös Rauman asema, jolle henkilöliikenne lakkasi 1988. Toivottavasti Raumalle pääsee pian junalla taas.

Palloilin vielä vähän aikaa keskustassa ja menin yöksi Haus Annaan.  Haus Annan vieressä oli paikallisen nuorison kokoontumispaikka, joten olipa melua koko yön.

Aamulla muutaman kätkön kautta itse megatapahtumaan, jonka Rauman oma pyyrmanni avasi rumpua päristäen.  Onneksi tapahtuma oli sisällä hallissa, sillä tuuli oli brutaali.

Ennen Megaa olin tietoinen, että tarjolla olisi raumalaista erikoisuutta, lapskoussia, ja tietysti sitä piti päästä maistamaan. Totesin sen olevan hyvää ja tekisi mieli tehdä sitä kotonakin.

Sisällä hallissa oli useita erilaisten järjestöjen pisteitä ja tietysti mahdollisuus ruokailuun. Sieltä sai ostaa myös geokätköilytuotteita ja siellä mainostettiin Pietarsaaren tulevaa megatapahtumaa. Oma pöytänsä oli kulkijoille, eli erilaisille koodillisille pikkuesineille, joiden tarkoitus on kiertää geokätköilijöiden mukana kätköltä kätkölle ja tapahtumasta tapahtumaan. Tyhjensin koko pöydän ja minulta kysyttiin, minne minä niitä olen viemässä ja sanoin ”Tampereelle”. Osa niistä jatkoi myöhemmin Ouluun.

Oltuani hallilla joitain tunteja lähdin kiertelemään viimaan monen Adventure Lab-pisteen ja ruokakaupan kautta takaisin Haus Annaan. Välillä tuuli oli sellaisissa lukemissa, ettei tahtonut pysyä pystyssä.

Seuraavana aamuna oli siivoustapahtuma. Yllättävästi halli oli auki, siellä oli nyt meneillään jotkin jalkapalloharjoitukset, joten WC oli lähellä, hurraa. Tuuli oli ihan hirveä ja epäilin, että tuuli olisi puhaltanut roskat lähimetsiköstä jonnekin kauas, mutta näin ei ollut, vaan sain roskia kerättyä pussillisen. Ehkäpä roskat olivat lentäneet Porista hallin lähimetsään Raumalle, kuka tietää.

Oli aika lähteä Raumalta ja suuntasin Vanhaan Raumaan, missä en tällä reissulla ollut ollut laisinkaan. Niin kova tuuli, niin kummituksistakaan ei mitään kuulu. Toisaalta, voisi tietysti ajatella, että tuuli herättää kummitukset.

Koska Vanha Rauma on niin tuttu, kiertelin katsellen lähinnä Kerttu Horilan teoksia. Eräs niistä oli sisällä kirkossa, minne halusinkin mennä pakoon viimaa.

Kirkossa oli jotain rippikoululaisia lausumassa uskontunnustusta, uskoaan ruumiin ylösnousemukseen. Vähän niin kuin zombi. Zombi kaivautuu haudasta ja nousee taivaalle korkeuksiin niin että näkyy vain jalkapohjat. Sitten ihmiset uskovat tällaiseen.  Julkisesti tunnustavat uskovansa.

Bussiin, missä bussikuski ei arvostanut Matkahuollon lippua, koska nimitiedolla ei tule matkustaa, koska heillä ei ole jotenkin oikeutta saada tietoonsa asiakkaan nimeä tai jotain. No, pääsin kotiin kumminkin.