Mänttä-Vilppula arkistot

Taas Dipolissa, sillä olin siellä Avaruus 2000-näyttelyssä 1984 ja kuuluisassa mammuttinäyttelyssä 1985. Tällä kertaa oli postimerkkeilyn suurtapahtuma Nordia 2026.

Oikeammin kyllä kerrottavaa on siitä, miten lähdin liikenteeseen. Minua on vaivannut tauti, jolle tässä vaiheessa työnimenä on suoliston tulehdus. Se oireilee sillä tavalla, että WC on hyvä olla lähellä tai käy huonosti, todella huonosti. Kaiken lisäksi jäte haisee ehkä kaksi kertaa pahemmalta kuin normaalisti. En tiennyt tällaista kauheutta olevankaan. Sukulaiseni sanoivat, että saan unohtaa reissaamisen. Kauheimmat tarinat netissä ovat luokkaa ”olen vessani vanki”.

Optimistisesti menomatka oli R-junalla. WC oli kuitenkin koko ajan varattu, eikä mitään tapahtunut. Ehkä joku oli sammunut sinne. Ehkä joku päätti matkustaa koko matkansa pytyllä istuen. En ikinä tiedä, sillä Parolan asemalla kipitin edelliseen vaunuun, jossa oli toimiva WC. Helsingissä taas metrolla Espooseen ja Dipoliin, missä tarkistin WC-tilat ensimmäisenä.

Mitä nähtävää on postimerkeissä. No, kiinnostavin oli minusta tarina, kuinka kerääjän oma perhe oli asunut Uudellakirkolla ja tullut sitten evakkoon Mouhijärvelle. Ehkä olen hipaissut Uuttakirkkoa joskus merellä tai jossain Kanneljärven seutuvilla. Näyttely kävi läpi Uudenkirkon värikästä menneisyyttä. Minulle on vasta selvinnyt, että Pietarin venäläiset rikkaat voimakkaasti muuttivat sille seudulle ennen Suomen itsenäistymistä.

Pastakeanlinna herätti kiinnostukseni erikoisena nimenä. Sinne oli muuttanut jokin venäläinen rikas Pastakov ja rakennuttanut sinne tavanomaisen kartanon, niin siitä se sai sen nimensä. Itsenäisyyden aikana nimeksi muuttui arkisempi Naurisjärvi.

Luonnollisesti siellä oli paljon postimerkkikauppiaita. Ostin kortin, jossa oli minulta puuttuva Orusjärven leima. Huomasin, että se oli Filip Ponkkosen, joka oli etäisen sukulaiseni aviomies ja tunnettu karhunkaataja.

Postilaivojen satamapaikkoja Uudenmaan saaristossa

Järnefeltin pyykkiranta Keuruun Kolhossa

Eräs kokoelmista käsitteli Järnefeltiä ja siinä oli esimerkiksi kuva Eero Järnefeltin maalauksesta Pyykkiranta Keuruun Kolhossa. Nyt se on tosin Mänttä-Vilppulan Kolho ja kävin siellä maaliskuussa. Siinä vaiheessa en tiennyt Järnefeltistä mitään, enkä paljon Kolhostakaan. Kolhon lähellä kuitenkin on Maakasperän kirottu metsä ja halusin mennä tietysti sinne ja perustaa virtuaalikätkön.

Kirottu metsä tuotti pettymyksen, onkohan jokin älytön nettilegenda tai jotain. Metsää oli hakattu. Jos kirotun metsän hakkaa ja sitten tekee puusta talon, niin onko se kummitustalo.

Kolhon rautatieasema, joka oli kiinni, oli myös kuvituksena Juhani Ahon kirjassa ”Rautatie”. Minusta tuntuu, että on hyvinkin katetta sille, että Mänttä-Vilppula on taidekaupunki. En odottanut kohtaavani sitä noin syrjäkylillä. Ehkä Kolho ei ole ollut aina syrjäkylä.

Dipolissa saattaisi vierähtää kokoelmien parissa useampikin päivä. Sen lisäksi siellä oli esitelmiä, mihin en osallistunut laisinkaan. Muista kokoelmista voin mainita Tuvan postimerkit ja Graf Zeppelinin matkat ja lentoreitit Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.

Helsingistä Tampereelle meni Intercity, joka oli aika täynnä, mutta vessaa saattoi käyttää.

Vilppulassa oli geokätköilijätapaaminen, enkä ollut muistaakseni koskaan ollut kätköilijätapaamisessa juuri siellä, joten varasin junalipun itselleni ja pluspyörälleni. Ajatus oli käydä myös koskella katsomassa, olisiko koskikaraa. Pakkasen kiristyessä yhdeksään kaduin kyllä monta kertaa, että olin ostanut liput, mutta päätin kuitenkin lähteä.

Luulisi, että koskikara löytyisi helposti Tampereeltakin, koska onhan täällä nyt Suomen hienoimpia koskia, mutta koskikarat ovat eri mieltä. En ole nähnyt koskikaraa Tammerkoskessa kertaakaan ja muuallakin Tampereella aika satunnaisesti. Tiirasta katsoin Suomen parhaimpia koskikarapaikkoja, eikä Tammerkoski ole siellä. Luonnollisesti parhaat paikat ovat pohjoisessa, mutta niiden lisäksi on yllättäjiä, kuten Konneveden Siikakoski ja Mänttä-Vilppulan Melaskoski. Rannikolla niitä näkyi myös meren rannalla.

Kun juttelin koskikaroista, kuulin, että yksi oli halunnut pelkästään kuvata talvisia koskia ja sitten nähnyt karan kuvatessaan, minkä jälkeen olikin kiinnostunut niistä. Toinen taas oli ajatellut, että koskikara hukkui pulahtaessaan veteen.

Vilppulan asemalta menin suorilla koskelle ja kara näkyikin pienen etsiskelyn jälkeen.

Koskikaran lisäksi virralla oli poikia kalastamassa. Vilppulankoski on tietysti historiallisesti kiinnostava paikka, sillä siellä käytiin 1918 suuria taisteluita punaisten tahtoessa sulana olleen virran toiselle puolelle. Virta onkin sulana pitkältä matkalta.

Vilppulankoskelta menin leirintäalueelle ajoissa ja kerkisin palelemaan ulkona, mutta WC:n ovi oli auki ja pääsin sisälle sulamaan. Itse kätköilijätapaaminen meni niin, että kirjoitin nimeni logikirjaan ja lähdin matkaan.

Geokätköilyssä keräillään kätköjä haasteita varten ja Mäntässä oli lentokenttä ja siellä kätkö, joka sopii haasteeseen, jossa on kätköjä suomalaisten lentokenttien läheltä. Mäntän lentokentälle, siis. Johtuikohan siitä, että oli satanut ohut lumikerros vai oliko renkaissa vähän ilmaa, mutta kulku oli raskasta. Siirryin ajamaan maantiellä, missä oli kohtalainen autoliikenne.

Mäntän lentokentällä ei tietenkään ollut mitään toimintaa, mutta geokätköjä siellä kuitenkin oli. Aikaa ei ollut kauhean paljon, joten käännyin ajamaan takaisin Vilppulaan. Olin laskeskellut kaksi multikätkön pistettä. Nämä multikätkötkin sopivat ainakin yhteen haasteeseen, ehkä kahteenkin.

Ensimmäinen multi oli laskettu ihan kohdilleen, mutta toisen olin laskenut väärin. Kuitenkin tuli vastaan samanlainen kyltti kuin edellisellä kerralla ja päätin tarkistaa sen ja kätkö oli siellä.

Rupesin olemaan Vilppulassa ja pakkanen vain kiristyi ja oli lopulta 13 astetta. Olin mennyt kirjaston ohi. Pirkanmaalla kirjastoissa on joskus omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee sisälle lämpimään. Vilppulan kirjastossa oli sellainen, joten menin kirjastokortilla lämpimään. Vaihdoin samalla kastuneeen hupparini nallepuvun villapaitaan.

Taikuutta, täyttäessäni vesipulloa kotona, en pistänyt sinne jääpaloja, mutta siellä oli jääpaloja nyt.

Paluumatkalla näin vielä teeren junan ikkunasta. Olenkin ihmetellyt, miten ei näy enää teeriä puissa niin kuin ennen.

Vieläkin jäi sellainen tunne, että Mänttä-Vilppulaan jäi nähtävää. Se on taidekaupunki ja olen käynyt siellä varta vasten museoreissulla. Sen lisäksi olen käynyt siellä aiemminkin geokätköllä.

Gumeksissa ei ole koskaan oikeita paineita. Nyt tuntui, että rullasi tosi tahmeasti, mutta sitten toisaalta, ei ollut ongelmaa liukkauden kanssa. 24,5 kilometriä. Mäntän ja Vilppulan välimatka on noin seitsemän kilometriä.

Avainsana: Mänttä-Vilppula

Dipoli, kolmas kerta ja aasinsiltoja

Koskea ja geokätköilyä, Mänttä-Vilppula