Taas Dipolissa, sillä olin siellä Avaruus 2000-näyttelyssä 1984 ja kuuluisassa mammuttinäyttelyssä 1985. Tällä kertaa oli postimerkkeilyn suurtapahtuma Nordia 2026.
Oikeammin kyllä kerrottavaa on siitä, miten lähdin liikenteeseen. Minua on vaivannut tauti, jolle tässä vaiheessa työnimenä on suoliston tulehdus. Se oireilee sillä tavalla, että WC on hyvä olla lähellä tai käy huonosti, todella huonosti. Kaiken lisäksi jäte haisee ehkä kaksi kertaa pahemmalta kuin normaalisti. En tiennyt tällaista kauheutta olevankaan. Sukulaiseni sanoivat, että saan unohtaa reissaamisen. Kauheimmat tarinat netissä ovat luokkaa ”olen vessani vanki”.
Optimistisesti menomatka oli R-junalla. WC oli kuitenkin koko ajan varattu, eikä mitään tapahtunut. Ehkä joku oli sammunut sinne. Ehkä joku päätti matkustaa koko matkansa pytyllä istuen. En ikinä tiedä, sillä Parolan asemalla kipitin edelliseen vaunuun, jossa oli toimiva WC. Helsingissä taas metrolla Espooseen ja Dipoliin, missä tarkistin WC-tilat ensimmäisenä.
Mitä nähtävää on postimerkeissä. No, kiinnostavin oli minusta tarina, kuinka kerääjän oma perhe oli asunut Uudellakirkolla ja tullut sitten evakkoon Mouhijärvelle. Ehkä olen hipaissut Uuttakirkkoa joskus merellä tai jossain Kanneljärven seutuvilla. Näyttely kävi läpi Uudenkirkon värikästä menneisyyttä. Minulle on vasta selvinnyt, että Pietarin venäläiset rikkaat voimakkaasti muuttivat sille seudulle ennen Suomen itsenäistymistä.
Luonnollisesti siellä oli paljon postimerkkikauppiaita. Ostin kortin, jossa oli minulta puuttuva Orusjärven leima. Huomasin, että se oli Filip Ponkkosen, joka oli etäisen sukulaiseni aviomies ja tunnettu karhunkaataja.
Eräs kokoelmista käsitteli Järnefeltiä ja siinä oli esimerkiksi kuva Eero Järnefeltin maalauksesta Pyykkiranta Keuruun Kolhossa. Nyt se on tosin Mänttä-Vilppulan Kolho ja kävin siellä maaliskuussa. Siinä vaiheessa en tiennyt Järnefeltistä mitään, enkä paljon Kolhostakaan. Kolhon lähellä kuitenkin on Maakasperän kirottu metsä ja halusin mennä tietysti sinne ja perustaa virtuaalikätkön.
Kirottu metsä tuotti pettymyksen, onkohan jokin älytön nettilegenda tai jotain. Metsää oli hakattu. Jos kirotun metsän hakkaa ja sitten tekee puusta talon, niin onko se kummitustalo.
Kolhon rautatieasema, joka oli kiinni, oli myös kuvituksena Juhani Ahon kirjassa ”Rautatie”. Minusta tuntuu, että on hyvinkin katetta sille, että Mänttä-Vilppula on taidekaupunki. En odottanut kohtaavani sitä noin syrjäkylillä. Ehkä Kolho ei ole ollut aina syrjäkylä.
Dipolissa saattaisi vierähtää kokoelmien parissa useampikin päivä. Sen lisäksi siellä oli esitelmiä, mihin en osallistunut laisinkaan. Muista kokoelmista voin mainita Tuvan postimerkit ja Graf Zeppelinin matkat ja lentoreitit Euroopan ja Etelä-Amerikan välillä.
Helsingistä Tampereelle meni Intercity, joka oli aika täynnä, mutta vessaa saattoi käyttää.