Olen mietiskellyt, kannattaako käydä sellaisessa museossa laisinkaan, jonka aihepiiri ei kiinnosta tai joka jopa inhottaa. No, minä olisin saattanut jahkailla vissiin maailman tappiin saakka, mutta kun minulla on pitkä geokätköilyputki päällä ja oli geokätkötapaaminen Poliisimuseossa. Kun liikkuu pyörällä tai muuten rajoitetusti ja on vielä lunta maassa ja jos haluaa pitkää löytöputkea tehdä, niin kannattaa säästää maastossa käymistä ja käydä näissä miiteissä, sillä geokätkömiitti lasketaan löydöksi.
Rikosmuseo on erikseen ja sinne pääsy on rajoitettu. Minustahan museo, jonne ei pääse, ei ole museo laisinkaan, vaan varasto, mutta ilmeisesti pääsy on varattu erityisryhmille. On se silloin ”oikea” museo.
Ransulla on vaikea sukutausta
Nyt kävi niin, että taas kerran poliisin ongelmista tuli julkisia Taposen eron takia. Vuosien mittaan on kertynyt kaikenlaista, kuten äärioikeiston suosimista, väkivaltaa itsenäisyyspäivänä ja Aarnion tapaus. Aina on sanottu, että ”poliisi on ihminen”. He kuitenkin käyttävät valtaa ja siihen riittyy vastuu.
Mietin siksi, että annetaanko suomalaisista kytistä kiiltokuvamainen kuva museossa, mutta ei nyt pelkästään ollut niin.
Varsinaiset geokriminaalit
Minusta museo esitteli eri vuosikymmeniltä poliisitoimintaa kiinnostavasti. Esimerkiksi kieltolain ajalta oli alushame, jossa oli taskut pirtutöniköille. Ainakin kerran historiassa naisten asusteissa on ollut riittävästi taskuja.
Materiaalia erävalvonnan koulutusta varten
Erävalvonta on sellainen asia, jossa on minun helpointa hyväksyä poliisitoiminta. Maailmalla on esimerkiksi linnunmunankeräilijöitä ja niitä tulee harvinaisten munien takia Suomeen. Tiedän tapauksia, että legitiimeiltä lintuharrastajiltakin on toimien perään vähän kyselty. Tuoreeltaanhan on paljastunut suurikin metsästysrikosjuttu Lapinlahdelta.
Kiinnostavaa oli myös kommunistien toiminta jatkosodan aikaan Tampereella. Täällä harrastettiin sotatoimiin kohdistuneita sabotaasitekoja, mutta ne jäivät merkitykseltään vähäisiksi.
Luonnollisesti suurin osa näyttelystä esitteli laitteistoa ja ajoneuvoja, mitkä ovatkin tulleet tutuiksi vähintäänkin vanhoista elokuvista tai maanteiden varsilta. Enemmänkin olisi saanut olla.
Minulla oli aika polven tekonivelleikkaukseen 23.1 Coxaan, eikä se ollut pieni juttu. Mitä enemmän luin siitä, sitä enemmän rupesi tuntumaan, etten tänä vuonna pääse reissuun minnekään, enkä etenkään ennen juhannusta. Ulkomaanmatkat oli syytä unohtaa ja varautua viettämään kotielämää toiveikkaan talvimielen vallitessa. Toiveikas sen suhteen, että tässä vielä reissataan.
Kevään ensimmäinen koitos oli Marx-opisto Ystävyyden majatalolla maaliskuussa. Uskoin, etten pystyisi menemään sinne, mutta rohkeasti varasin paikan sinne. Ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen, kun poistuin paikkakunnalta.
Kuten odottaa saattaa, oli liukasta ja jäistä, mutta hainpa sieltä vielä geokätkön.
Suurempi urakka oli lintuatlaksen neljäs maastokausi Lapissa, joka päivä kävelin noin kymmenkunta kilometriä. Kyllä siinä polvi sai heilua.
En ole sattuneesta syystä koskaan tykännyt kävellä. Tämä kesä oli vielä aivan enneätysmäinen hyttyskesä Lapissa. Ei ehkä vielä saanut sumutettua nimikirjaimiaan hyönteisten muodostamaan seinään, niin kuin kerran Kevolla, mutta aika lähelle.
Lapin reissu laajensi kokemustani Itäkairasta. Linnustollisesti reissu oli onnistunut ja päivitin monen lintulajin listallani tälle vuosituhannelle. Lapinuunilintuja oli kaksi, kun olin nähnyt sen vain kerran aiemmin. Pikkusirkku, maakotka ja punajalkahaukka olivat lajiston helmiä.
En kerinnyt kauaa levätä Lapin jälkeen, kun lähdin Iihin geokätköilyn megatapahtumaan. Sinne ajoin pyörällä Oulusta ja paluumatkalla tutustuin Ouluun paremmin kuin mitä koskaan ennen.
Osallistuin viiteen Pride-tapahtumaan. Niistä kaksi oli minulle uusia.
Loppukesästä oli Punaiset Suvipäivät Leppävirralla, joten ehätin käymään myös Savon suvessa. Rakennuksessa kummitteli, mutta minulta meni kummittelut ohi.
Ajoin Pyhäjärven ympäri Pirkanmaalla ja kävin ensimmäistä kertaa Laukon kartanossa ja suuressa osassa Vesilahtea.
Iski aika paha bonkkaus, kun koko lihassetti kramppasi. Nyt tiedän fyysisen suorituskykyni rajat.
Syksyn saadessa kävin Loviisassa päiväseltään. Syksyisen Marx-opiston vietin Jyväskylässä, missä satoi koko viikonlopun.
Syksyn edetessä rupesin miettimään, että jokin uusi ankallispuisto tälle vuodelle pitää käydä kokemassa ja se sai olla Puurijärvi-Isosuo. Ajoin pyörällä Kokemäeltä Vammalaan riippusiltojen kautta. Upeaa seutua Kokemäenjoen varressa, enkä ollut tiennyt niistä yhtään mitään.
Syksyllä kävin päiväseltään Siilinjärvellä geokätköilijöiden siivoustapahtumassa.
Ajattelin jo, että vuosi on taputeltu, kun kuulin geokätköilyretkestä Rakvereen ja Viljandiin Eestissä marraskuussa ja tietysti olin halukas menemään sinne. Koko reissun ajan satoi ja suuren osan aikaa vielä tuulikin voimakkaasti. Tuuli meinasi tiputtaa minut Rakveren linnan vallilta. Nyt kuitenkin tunnen Eestiä siivun verran enemmän.
Pää on ihan tyhjä vielä vuoden 2025 suhteen. Minä olen sellainen, etten uskalla luvata mitään. Ei kai ole fiksua luvata, kun Suomi hakee konfliktia koko ajan, eikä tiedä, vaikka sellainen vielä tulisikin. On kuitenkin reilua sanoa, että olen tietoinen kolmesta suuresta geokätköilytapahtumasta Suomessa ja aikeissa mennä niihin. Mikään niistä ei näytä miltään isolta reissulta. Olen iskenyt silmäni Brandenburgissa järjestettävään megatapahtumaan syksyllä.
Lintuatlaksen viimeinen maastokausi on ensi vuonna.
Minulla on päässyt geokätköily repeämään pieneksi putkeksi, putkoseksi, saakka ja ajattelin osallistua Helsingin Kustaankartanossa joulutapahtumaan. Tampereelta ei suoraan junalla pääse Oulunkylään, joten jäin pois Keravalla.
Keravalla kävin tutustumassa kirkkoon ja mietin, onkohan Keravan kirkko rumimpien kirkkojen listalla.
Keravan kirkko
Onneksi se oli kiinni, niin ei tullut lisää rumuutta päivään. Tai no, kirkoissa parasta on se, että voi käydä vessassa.
Keravalla on myös Heikkilän kotiseutumuseo ja siellä on geokätkö, joten sinne seuraavaksi. Matkalla kuitenkin löytyi ”Navalonin tasavallan suurlähetystö”. Sain selville, että tämä Navalonin tasavalta on jokin taideprojekti ja tietysti mikrovaltio, floating paradise. Kelluvalle lautalle on tehty istutuksia ja tämä lautta on kellunut jossain Helsingin suunnalla. ”Katti Koskisen taideprojekti Mikrovaltio Navalon/Floating Paradise pyrkii luomaan uusia elämisen muotoja merellä kelluvilla saarilla. Päämääränä on luoda biologinen ja omavarainen alusta ja tukea kestävää kehitystä sekä maalla että merellä.”
En tiedä, mutta mikrovaltiot ovat jollain tavalla anarkistisia karnivalisoidessaan ”oikeita” valtioita. Ensimmäisen maailmansodan aikoina pistettiin pystyyn kaikenlaisia valtioita, kuten Kirjasalon tasavalta tai Naissaari ja on vaikea
muodostaa käsitystä, kuinka tosissaan tuon ajan ihmiset olivat. Hyvin ei käynyt. Valtiot eivät yleensä kestäneet moista ilvehdintää.
Museo tarjoili erikoisuutena muonamiehen mökin, mikä oli päässyt vähän kärähtämään. Muonamies teki työtä nälkäpalkalla, minkä lisäksi hän sai pienen rahallisen korvauksen ja katon päänsä päälle. Muistuttaa aika paljon sitä, kuinka kovin moni nykyäänkin työtä tekee. Raha riittää ruokaan ja asuntoon, muttei mihinkään muuhun. Erityisesti ajattelen työttömiä, jotka joutuvat ravaamaan erilaisissa rangaistusluontoisissa tempputyöllistämistoimissa.
Keravalta menin sitten Kustaankartanoon pikkujouluihin. Samalla tutustuin ensimmäistä kertaa uuteen ratikkaan, joka kiertää kaupunkia kehänä ja josta on yhteys metroon kummassakin päässä ja junaan.
Illalla menin Eurohosteliin yöksi. Parasta siellä oikeasti on tunnelmallinen sauna. Halusin tehdä Adventure Lab -kierroksen Helsingin saunoista ja Eurohostelin sauna oli yksi sauna, mitä halusin esitellä. Kun ajattelee merkittäviä saunoja, niin niitä on kyllä paljon. Etenkin ajattelin Tehtaankadun saunaa ja vastaavasti Tamminiemen saunaa. Tamminiemessäkään en ole koskaan käynyt.
Eurohostelin sauna
Aamu alkoi saunan ja aamupalan jälkeen sillä, että kiersin kaupungilla itselleni geokätkön. Sen jälkeen suunnittelin kiertäväni niin, että ajan loppuessa olisin lähempänä keskustaa. Lähdin kiertämään julkisia saunoja. Kävin Sauna Hermannilla, Kotiharjun saunalla ja edesmenneen Sauna Arlan paikalla. Sen lisäksi menin Lapinlahden Lähteen saunalle. En aikoinaan tiennyt, että sielläkin on sauna. Se on Helsingin vanhin yleinen sauna. Sinne pitää ilman muuta tulla saunomaan joku kerta. Arlan saunassa olen saunonut ja Sauna Hermannissa, mutten Kotiharjussa.
Lapinlahden aluetta on myllätty jonkin rekkatunnelin tieltä.
Kaupunginmuseo
Päivän viimeinen kohde oli kaupunginmuseo. Enpä tiennyt, että sielläkin on sauna. Sinnehän piti mennä. Oikein hyvä yleinen sauna oli tehty kellarikerrokseen. Tampereella on myös museosauna Amurin työläiskorttelissa. Suomessa on tietysti myös saunamuseo, koska tietysti on. Minä en ole siellä vielä käynyt.
Olin oikeasti tullut katsomaan näyttelyä M/S Baltic Queers, sateenkaariväen siirtolaisuudesta Itämeren alueen maissa. Sepä oli yllättävän kiinnostava, kun siihen varasi aikaa. Puutteena oli lähinnä se, että puhuttiin lähinnä vain homoista ja lesboista. Kiinnostavasti homoseksuaalisuus oli laillista Eestissä 1935 ja Tallinna oli huomattava homomatkakohde. Suomessa homoseksuaalisuus oli laitonta. No, myös Eestissä homot joutuivat menemään maan alle Neuvostoliiton vuosina. Eestin itsenäistyttyä uudelleen oli hetken vapaata, mutta asenneilmapiiri on kiristynyt viime vuosina. Tällainen asenteiden kiristyminen on ollut myös Tanskassa. Tästä siis oppii sen, ettei yhteiskunta kehity mihinkään avoimempaan suuntaan, vaan saattaa mennä ihan siksakkia. Ihmiset sitten joutuvat pakkaamaan tavaransa ja muuttamaan maasta toiseen.
Pussi tattaria. Minkä ihmeen takia.
No, olinpa kerran Eestissä ja mukana oli ruotsalainen transvestiitti sekä hänen kaverinsa ruotsinsuomalainen rasistinen transsukupuolinen. Koska auto hajosi, olimme kaikki myöhässä ja nopeasti kaikki tavarat laivaan. Yksi sitten totesi edellämainitun tavaroista, että miksi joku on pakannut kaljaa mukaansa Eestiin.
Enpä tiedä. Ehkä hän ajatteli, ettei pääsisi ostamaan sitä. Sitä minä ajattelin, kun näin Kiovasta Suomeen tulleiden tavaroissa pussin tattaria. On joutunut kiireessä pakkaamaan.
Minusta oli aika jännää, että sinne tuli niinsanottuja tavallisia ihmisiä ja lapsiakin. Onko ne lapsetkin hätäisesti pakattu. Usein mietin, mennäkö museoon, mikä ei selkeästikään ole suunnattu minulle. Suomessa niitä on paljon. Voisin kuitenkin ennen sitä mennä saunomaan.
Aamulla oli hetki sateetonta, mutta sitten taas rupesi satamaan ja tuulemaan. Viljandista lähdimme etenemään kohden pohjoista yksittäisiä geokätköjä loggaillen maantien varresta. Tien yli lensi maakotka, joka asettui puuhun paikalliseksi korppien härnättäväksi.
Tie oli rauhaton ja rekka ajoi perässä, niin menimme sivutielle, missä oli lihakombinaatin rauniot. Rakennuksista oli ikkunat hajoitettu. Sosialismi vai barbaria. Tulimme Järvamaan maakuntaan. Järviä siellä ei ainakaan ole ja asukkaitakin vain 12 neliökilometrillä. Kätkö oli esimerkiksi ratsutilalla. Sielläkään ei ollut lintuja ja satoi lujaa.
Türin kirkko. Tällä kirkon tornissa on kukko, niin kuin Latviassa.Metsään oli kuusi koristeltu kaikenlaisella kilkkeellä. Yhden sisässä oli kätköpurkki.
Tulimme maakunnan keskukseen Paideen ja siellä oli linna, josta en ollut koskaan kuulutkaan. Sen lisäksi siellä oli erinäisiä patsaita, mistä piti ottaa kuvia kätköä varten.
Paiden linna
Paide oli idyllinen pikkukaupunki, mutta kunnon kahvilaa oli vaikea löytää mistään linnan läheltä. Vähän kauempaa löytyi sitten sellainen. Minulla oli eväät, joten minun ei tarvinnut syödä mitään kahvilassa.
Maalaus Paiden raittiusseuran talon seinässä
Paidesta siiryttiin kohti Tallinnaa käyden parilla haastekätköllä. Näin minulla on 5/15 Eestin maakunnasta käytynä kätkölöydöin. Sen lisäksi minä olen seikkaillut Pärnun, Raplamaan, Läänen ja Hiidenmaan maakunnissa.
Tallinnan lähellä oli mahdollisuus saada kaivosattribuutti, joten painuin risukkoon parin muun kanssa. Sieltä löytyikin pieni kaivos, mutta kätköpurkki ei ollut kaivoksessa, vaan yllättävän esillä sen ulkopuolella. Bussin muut kätköilijät tulivat jo vastaan, kun luulivat, ettei kätköä löydy.
Tallinnan lentokentältä yritettiin napata muutama Adventure Labin lokaatio lennosta. Adventure Labit toimivat kännykällä ja minun kännykkäni toiminta Eestissä ei ollut koko ajan ihan priimaa, joten sovellus jumittui.
Satamassa oli aikaa käydä vielä muutamalla ennen siirtymistä laivaan. Helsingissä yövyin vielä Eurohostellissa ja nautin sen aamusaunasta.
Minulta puuttuvat maakunnat sijoittuvat nurkkiin: Saarenmaa, Itä-Virumaa, Põlvamaa, Tartumaa, Valgamaa ja Võrumaa.
Rakveressa nukuin kuin tukki ja aamuvarhain jotkut olivat jo kiivenneet linnan valleille, missä saattoi linnan nähdä päivänvalossa. Aamiaisen jälkeen astuin ulos ja totesin, että onkin kerinnyt kulua noin kymmenen sekuntia, ettei sada. Sen jälkeen rupesikin satamaan ja satoi koko päivän. Tuuli oli pelkästään navakka, ei myrskylukemissa.
Kiersimme sitten Rakveren ympäristössä muutaman kätkön. Ensimmäinen oli ilmeisesti tippunut sijoiltaan ja kadonnut. Sen verran päivä oli kiireinen, ettei lähdetty päivänvalossa yrittämään kaivoskätköä.
Rakveren eteläpuolella maasto rupeaa vähän kohoamaan pieneksi ylängöksi. Täällä tuli sellainen kätkö kuin ”Peace house /Rahumajake”, eteen. Suuntasin oitis kohti huussia, mutta se ei ollutkaan oikea talo, vaan ruokokattoinen pikku mökki. Pukkisaaressa rautakautisessa kauppakylässä olin oppinut, että se on nimenomaisesti ruokokatto eikä olkikatto. No, kävi ilmi, että siellä solmittiin 1.7.1661 Kardisin rauha Ruotsin ja Venäjän kesken. Rauhaa kesti vuosisadan loppuun Suureen Pohjan sotaan saakka. Kardisin rauha tiesi, ettei Ruotsi enää laajene. Suomen ja Inkerin osuus sodasta kulki nimellä ruptuurisota ja siinä ortodoksiset talonpojat Stolbovan rauhan rajan sisäpuolelta liittyivät tsaariin. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sodan jälkeen Kannaksen-Lahdenpohjan seudut tyhjenivät karjalaisista ja tilalle muutti luterilaisia savolaisia. Karjalaiset muuttivat Tveriin. Mahtoi olla yllätys, kun sitten patriarkka Nikon 1666 jakoi kirkon skismalla, joka johti vanhauskoisten lahkon syntymiseen. Esipappi Avvakum ja monia muita poltettiin roviolla 1682 ja vanhauskoiset pakenivat Venäjän syrjäseuduille ja myös länteen.
Sen jälkeen tuli suuret kuolonvuodet ja sitten alkoikin suuri pohjan sota. Mahtoi olla helvetillinen aika olla elossa.
Yksi sukujuuri minulla on vanhauskoinen ja ilmaantui Rukajärvelle, josta sitten muutti Suurmäkeen ja putkahti Suomen puolelle Salmiin. Ties mistä kaukaa Venäjältä se sukuhaarani on. Olen osin venäläinen, mutta vitsi on siinä, että aika moni muukin suomalainen on ja näitten sotien seurauksena aika moni venäläinen on juuriltaan suomalainen. Kuinkahan monen Tveriin lähteneen sukulainen etsiytyi vanhauskoisuuden kautta takaisin Suomeen.
Joka tapauksessa maakunta oli vaihtunut Jõgevaksi ja näin minulla oli kolmesta maakunnasta kätköjä. Saavuimme Põltsamaalle ja alkoi laajat peltomaat. Kattohaikaroiden pesiä näkyi kaikkialla, itse linnut olivat muuttaneet kauaksi etelään.
Kätkö on aidassa. Ihmettelen, kun englantilaiset pyöräilijät sanovat yöpyvänsä aidassa. No, on siellä sisällä ehkä tilaa nukkua jossain bivy-pussisa.
Saavuimme Viljandin maakuntaan. Siellä oli taas yksi vanha kätkö, jossain suolla nimeltä Toi Raba: Toi raba aare / Stash in Toi moor: ”Ja jos haluat kuunnella linnunlaulua, siitä ei ole pulaa.
Etsikää siis, geokätköilijät, kiva metsävaellus odottaa teitä!!!”
No, eihän marraskuussa linnut laula, mutta jospa niitä olisi nähtävillä vielä nyt, etenkin viitatiaisia. Bussi ei lähtenyt, koska ei tiedä, onko pikkutiellä kääntöpaikkaa. 600 metriä kätkölle. Sitten lähdetään kulkemaan mörkökräveliä. En tiedä, miksi tiet peitetään noilla kiuaskiven kokoisilla lohkareilla, jos autot eivät voi kulkea, eikä kävellen ole kiva. Jonkinlaisella maastopyörällä tai krävelipyörällä voi ajaa, mutta ei ole ehkä kivaa. Lapissa oli sama. Lopulta tie päättyi ja painuttiin risukkoon. Vannon, että Eestissä on tiheämmät risukot kuin Suomessa. Tätä on se eestiläinen suokokemus. Onko kiva. Mörkökräveli ja risut. Itikat ja hirvikärpäset puuttuvat. Linnuista oli äänessä vain punatulkut.
Toi raba risukko
Olisi siellä ollut kääntöpaikkaa bussille, mutta ei tullut vastaan, kun mörkökräveli. Ajattelin, että pyörä tuo sen vapauden, minkä auto lupaa. Mikäs kävellessä, ehkäpä viitatiainenkin tulisi pusikosta. Viitatiaisen levinneisyys kattaa Eestin ja se pesii Syvärille saakka, mutta Suomeen se harhautuu vain harvoin. Saattaa olla, että ne ovat vaeltaneet Squatvian puolelle talveksi.
Hirvi näkyi tien laidassa.
Saavuimme Viljandiin ja näimme kaupungin nätisti kukkulalla järven takana ennen hämärän tuloa. Rakvere on kyllä idyllisempi kaupunki kuin Viljandi.
”Myös kun webcam jostain arkistoidaan, monet surevat ympäri maailman, kun kätkö katoaa etsittävien joukosta.” Viljandin kamera on kelikamera, joten se tulee palvelemaan toivottavasti pitkään.
Illalla kävin myös kätköllä, joka oli huoltoaseman ilmoitustaululla. Siihen oli huoltoaseman lupa.
Kävin myös Rimissä ruokaostoksilla. Rimissä oli pelkät automaattikassat. Ajattelin, että nyt kun kerta olen ulkomailla, niin voin sen kunniaksi kokeilla sitä. Hinnat oli Viljandissa Suomen luokkaa. Kassilohta oli tarjolla neljä kymppiä per kilo ja se on paljon Suomenkin mittakaavassa.
Illalla oli geokätkötapaaminen, mihin tuli yksi paikallinen. Sanoi, että ehkä kannattaisi Viljandiin tulla kesällä.
Luin hotellissa propagandakirjaa Viljandista. Pojat eivät harrasta balettia, koska muut kiusaavat heitä siitä. On kahdenlaisia ihmisiä: ulkoilmaihmisiä ja sisäilmaihmisiä. Luin myös siitä, että läheisellä Soomaan kansallispuistolla pesii maakotka.
Illalla osa porukasta tilasi itselleen taksit ja lähti Eestin ensimmäiselle kätkölle, joka oli jotain 35 kilometriä Viljandista etelään. Kahdesta taksista maksettiin jotain 300 euroa, melkoinen hinta; ja mitäpä jos kätköä ei löydy. Olivat ne löytäneet sen, mutta ilman vaarallisia tilanteita ei oltu selvitty, sillä peurakolari oli ollut lähellä.
Minua ei kiinnostanut vanha kätkö ihan niin paljoa.
Illalla myös yksi retkeläisistä oli astunut naulaan. Hän kävi myöhemmin lääkärillä Suomessa.
Kun minulle tuli polven tekonivelleikkaus, niin en ollut uskaltanut suunnitella mitään koko vuodelle sen jälkeen poislukien kesän atlastyö ja siitäkin olin epävarma. Tästä uhkasi tulla vuosi ilman ulkomaanmatkaa. Sitten sain kuulla geokätköilymatkasta Viroon ja ennen kaikkea saisin Nomadmanian uuden alueen eli Eestin laajan kaakkoisosan. Minulta puuttuu Eesti-kokemuksesta Tartto, Setumaa, Narva ja Saarenmaa. Tämän reissun jälkeen puuttuu yhä, mutta kiinnostus on herännyt.
Bussi lähti aamulla Forssasta, enkä tietenkään ollut sinne menossa, vaan varasin yön Eurohostelista Katajanokalta ja liityin joukkoon Länsisatamassa aamulla.
Merimatka oli erittäin röykkyinen ja jotkut sanoivat, ettei koskaan ole ollut niin, että aalto iskee pärskeet koko etulasin mitalta. Edessäni oli nainen, joka rupesi yht’äkkiä ja varoittamatta oksentamaan ja hänestä tuli oksua melkoinen lammikko. En tiennyt, että ihmiseen mahtuu niin paljon. Kuulemma myös WC:n lattia oli oksun peitossa. Olipa hyvä, että oli sadevarusteet, vaikkei minuun sitten osunutkaan. Minähän en ollut merisairas. Laivalla pyöri propagandafilmi Eestistä, missä kerrottiin, että eesiläiset tykkäävät olla soilla. Jopas onkin outoa porukkaa, ajattelin.
Satamasta lähdettiin sitten liikenteeseen ja sää oli erittäin myrskyinen ja sateinen. Ensimmäinen kohde oli Rebala. Kun olin töissä rautakautisessa kauppakylässä Pukkisaaressa Helsingissä aikoinaan, kuulin tästä Rebalasta paljonkin. Asutus alkoi siellä jo pronssikaudella ja vielä viikinkiajalta siellä oli löytöjä ja onhan se vieläkin asuttua seutua, se on osa Jõelahtmen kuntaa. Nämä kehät ovat hautoja.
Ihmetyttää, ettei näinkään merkittävä alue ole maailmanperintökohde. Maailmanperintökohteelle kuitenkin vaaditaan, että alueella olisi muutakin kuin museo.
Seuraava kohde oli Jägalan vesiputous.
Harvinainen kuva itse bloggaajasta. Minua hymyilytti lähinnä se, että tuuli niin lujaa, että takut oikeni.
Jägala oli vaikuttava, mutta kuten olen sanonut, virtaava vesi ilman koskikaraa on vain paljon hukkaan juoksevaa vettä. Eikä ole vielä koskikarojen aikakaan. Muistan, että kun aikoinaan, Neuvosto-Eestin aikana, Suomeen tuli eestiläisiä, joista myöhemmin tuli Roheline Liikumine-puolueen perustajia, niin ne esittelivät Eestin eläimistön punaista kirjaa ja siinä oli koskikara. Kirjoitin Vihreiden kannattajakortin minäkin Suomessa aikoinaan.
Lähdimme putouksilta joen yläjuoksulle etsimään kätköjä. Sääntö oli, että neljä menee etsimään, muut ovat lepovuorossa ja yksi loggaa ja toinen ottaa kuvan. Jos ei löydy, niin loputkin tulevat etsimään. Se toimi hyvin. Ensimmäisellä näistä minä olin lepovuorossa. Toiselle mentäessä oli alueella metsästystä. Eräs tien varren metsästäjä piti asettaan niin, että se osoitti autoon pelottavasti. Se on virhe, ase ei saa osoittaa eläintä eikä ihmistä, poislukien tietysti metsästettävä eläin. Mieluiten ase pitää olla taitettu. Toinen kätkö oli vanha ja vanhojen kätköjen eli 2000-2004 piilotettujen etsimisestä tuli retken teema. Minua ne eivät suuremmin kiinnosta, mutta useat haasteet vaativat niitä. Ehkä minua tulevaisuudessa kiinnostaa sellainen haaste?
Kätkön löydyttyä matka jatkui ohi Kiiun. Kiiussa olin joskus 1990-luvulla eestiläisen journalistin Kristel Sitsin kotona. Hän oli päässyt merkittävistä henkilöistä kertovaan kirjaan Gorbatšovin kanssa.
Väliin tuli minun vuoroni opastaa kätkölle. Sitä ennen kävimme ruokapaikassa. Pihalla eestiläinen huikkasi terveiset suomalaisille. Eestiläisten onkin syytä pitää suomalaisista, kun suomalaiset ovat samassa montussa heidän kanssaan. Minähän en niille kerro, mitä asiasta ajattelen. Kerranpa sanoin ja se on syy, miksi minä ja Kristel emme ole enää kavereita.
Minä suunnistin lähelle kätköä tien varteen, huomaamatta, että pikkutie meni vieläkin lähempää. Kätkön ja tien välissä oli suo ja porskuttelin siitä sitten läpi. Kätköllä huomasin sitten, että tännehän meneekin tie. Tietä pitkin takaisin sitten autolle.
Kävimme haasteella, jossa pitää kerätä yksi kätkö jokaisesta Eestin 15 maakunnasta. Minulla on vain yhdestä. Nythän minun pitää sitten ruveta niitä keräämään, kun on nimi valmiina logivihkossa.
Täällä oli Lahemaan kansallispuisto, jos nyt voi sanoa. Sanovatko eestiläiset ”täällä”, vaiko pelkästään ”siin”. Kansallispuistossa oli merkittyjä pyöräreittejä ja kiinnostaisi kyllä tulla tänne pyöräilemään.
Ilumäen kirkolla oli vuoden 1918 muistomerkki. Eestiläisiä ei ole merkittävämmin työväenluokan asiat kiinnostaneet, niinpä vuonna 1918 sota oli osin Venäjän bolševikkeja vastaan ja osin saksalaisia. Eipä eestiläisiä kiinnosta uskontokaan. Ne ovat kai pikkuporvarillisia. Suomalaiset taas ovat innostuneet niin sosialismista kuin uskonnostakin. Suomen sosialistit vain ammuttiin, paitsi jotkut pääsivät karkuun. Minä en oikein usko siis, että suomalaiset ja eestiläiset olisivat samanlaisia.
Ilumäen kappeli
Ilumäen lähellä oli myös kätkö, jossa voi lähettää kortin joulupukille. Joulupukki ei minua tunne, sillä olen ollut aina tuhma. Rakas joulupukki, halusin oikein olla kiltti, mutta yliopistossa opin peliteorian ja vangin dilemman.
Saavuimme Palmsen kartanolle. Siellä oli Adventure Lab, minkä jokaisen täytyi suorittaa erikseen. Ne eivät ole paikkasidonnaisia, joten ei innosta juurikaan tehdä niitä ulkomailla, jos vaihtoehtoina on kätköpurkit. Palmsen kartano oli kuitenkin hieno.
En tiennyt, että Palmsen kartanossa kummittelee. Jälleen kohde, jossa kummittelee ja jossa en havaitse mitään kummitusta. Ehkäpä ne pysyivät visusti sisätiloissa näin huonolla ilmalla. Tuuli varmaan pyyhkäisisi kummitukset kauas pois, niin kuin se oli vienyt ilmeisesti linnutkin. Joka tapauksessa, alue oli kaikkinensa hieno ja siellä oli panimokin. Voisi kuvitella sen olevan kesällä turistikohde. Oksentavatkohan ihmiset kummituksillekin. Pitäisikö kummituskierroksillekin varata sadevarusteet.
Rupesi lyhyt päivä loppumaan ja sade entisestään yltymään. Rakveren läheltä piti löytää kätkö, jossa on attribuuttina hakku, eli kaivostoiminta, mutta huomasimme, ettei sinne mene ajokelpoista tietä, oli säkkipimeää, satoi ja oli 400 metriä matkaa tien päättymisestä. Ties vaikka välissä olisi aitojakin, ei kaivoksista tiedä. Tai no, parempi on, että on aita kuin että kävelee johonkin monttuun. Se siis jäi.
Rakveressa hotellissa ei matkanjohtajaamme ymmärretty, joten minä menin asiaa selvittämään. Nyt oli hyötyä siitä, että osasin venäjää.
Illalla lähdin kiertelemään paikallisia virtuaalikätköjä. Yksi oli Rakveren härkäpatsaan luona ja patsas taas oli linnan valleilla. Valleilla tuuli niin lujaa, että tuuli meinasi tiputtaa minut vallilta. Rakveren linna kuitenkin oli hieno.
Rakveren linna
Rakveressa on nähtävyytenä Poliisimuseo. Tampesterissakin on poliisimuseo, enkä ole käynyt siellä. En tykkää tinanapeista, enkä ole katsonut tarpeelliseksi vierailla museoissa, joiden aihe ei minua kiinnosta. Ehkä kannattaisi. Tunne vihollisesi? Joka tapauksessa, museo oli kiinni, joten ei tarvinnut edes harkita siellä käymistä.
Rakveressa oli Active Club Estonian tarra. Revin sen pois ja pistin sateenkaaritarran tilalle. Siinäpä on rakverelaisilla ihmeteltävää. Suomessa ei varmaan edes kannattaisi Active Clubin tarroja laittaa, kun ne oitis revitään pois. Active Club on äärioikeistolainen katutaistelukerho.
Rakveren idyllisessä keskustassa oli pari patsasta, joille oli tehty virtuaalikätkö. Niissä piti ottaa selfie patsaan kanssa. Toisella patsaalla piti olla kirja mukana, joten minulla oli Lintuopas. Lintuopas minulla on itse asiassa mobiilisovelluksena.
Toinen patsas oli pyöräilevä poika, joka tuli aina keskusaukiolle kuuntelemaan musiikkia. Hän oli Arvo Pärt ja hänestä tuli säveltäjä. Ajattelin, että hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla pyöräilijä.
Illalla oli vielä pieni tapaaminen paikallisten geokätköilijöiden kanssa, mutta en viihtynyt siinä pitkään, kun sää oli niin kauhea. Hotellin yhteydessä oli myös kylpylä. Rakvere on kylpyläkaupunki. Mutta kylpyläpalveluita en ollut tullut käyttämään, vaan painuin ajoissa pehkuihin.
Geokätköilyssä saa virtuaaliset laarit täyteen matkamuistoja ja vaikkei niistä enää välittäisi, kun minullakin niitä oli jo 263, kuuluu vuodenkiertoon aina ympäristön siivoamistapahtumat. Kuitenkin sattui niin, ettei lähellä ollut yhtään, vaan jossain Mikkelissä ja Siilinjärvellä. Mietin, että jos liian kauan odottaa, niin peittää lumi roskat ja siivoustapahtumat perutaan. Päätin siksi rohkeasti varata reissun Siilinjärven tapahtumaan ilman perumismahdollisuutta. Juuri silloin julkaistiin siivoustapahtuma Tampereelle. Ei auta, Siiliin pitää lähteä. Sitten kun katselin Siilinjärven geokätkötarjontaa, niin geokätköt Siilinjärveltä strategisesti edesauttaisivat haastekätköjen ehtojen toteutumista, esimerkiksi 360° Finland, jolloin pitää löytää kätkö jokaiselta asteen levyiseltä sektorilta keskipisteen ollessa Jyväskylässä ja Pohjois-Savo haaste, joka tarvitsisi korkean maastoarvon kätköä. Sellainen löytyi alueelta. Katsoin etukäteen Googlen katunäkymästä, mikä hahmo urheiluareenan kylttiin on kuvattu ja loppupiste määräytyi sen mukaan.
Siilinjärvi on tunnettu Suomen rumimpana kirkonkylänä, joskin moni kirkonkylä sai mainintoja. Se oli jo 1990, mutta Siilinjärvi ei ole yhtään kaunistunut, eikä varmaan muutkaan. Nämä äänestykset suosivat kyliä, joissa moni käy, mutta esimerkiksi Ilomantsin pogosta on huomattavan ruma. ”Suomalaistyyppinen kirkonkylähirviö on myös Ruotsissa harvinainen ilmestys. Vanhaa rakennuskantaa ja maisemaa kunnioitetaan siellä, missä ei puhuta suomea.”
Siilinjärvi kiilasi varmasti kärkeen senkin takia, että siellä on Siilinjärven tuntureiksi kutsutut kaivoksen läjitysalueet ja kirkonkylä tarjoaa maisemia siihen suuntaan. Yaran Siilinjärven kaivos on EU-alueen ainoa fosfaattikaivos. Sen lisäksi Siilinjärvellä ei oikein mitään vanhaa rakennuskantaa ole koskaan ollutkaan, koska kunta on perustettu 1925. Vuonna 1918 Siilinjärvellä ei tapahtunut juuri mitään ja kaikki kiinnostava lipsahtaa naapurikuntien puolelle. Siilinjärven maisemia kuitenkin näkee elokuvassa ”Siunattu hulluus”, koskapa Siilinjärvellä toimi tuolloin Harjamäen mielisairaala, joka oli Suomen suurimpia. Eipä toimi enää. Harjamäen kuuluisista asukkaista eräs oli Nilsiän öljyšeikki Tauno Kuosmanen.
Toinen sairaala siellä on Tarinaharju, missä isoisäni kuoli.
Siilinjärven historiaan kuuluu myös DC-3 -koneen tipahtaminen Juurusveteen 1978 ja turmassa kuoli joukko merkittäviä henkilöitä.
Ennen kaikkea Siilinjärvellä tapahtui Toivalan taistelu 1808 Sandelsin ja Dolgorukovin välillä. Olen kuullut, että Dolgorukov olisi koostanut armeijansa salmilaisista. Salmi on ruma pitäjä raja-Karjalassa. 1808 se ei ollut raja-Karjalaa, vaan taas kerran kaukana Venäjän puolella. Vitsi on siinä, että sodan jälkeen salmilaisia asutettiin muun muassa Siilinjärvelle. Kukapa tietää, jos he toivat Salmin rumuuden mukanaan. Osa heistä on minun sukulaisiani.
Joka tapauksessa, junalla Siilinjärvelle ja kunnon kätköilijänä asemalta pusikoitten kautta immeisten ilimoille. Kuten sanottu, keskustassa ei mitään nähtävää ole, mutta geokätkö toi minut sinne ihailemaan pystyyn nostettuja kiviä, joilla on nimenä Siilinjärven Stonehenge.
Savossa tulloo vastaan ussein joku ihme vänkyrä.
Seuraava kohde oli Siilinjärven kirkko.
Kirkko on jopa nätti
Savolaistyyliin retostellaan, että kirkko olisi Suomen kaunein, mitä se ei ole. Ehdottomasti osuu kuitenkin ehkä 50 kauneimman kirkon joukkoon Suomessa.
Kävelin kohden siivoustapahtuman alkupistettä ja suoraan ratapihan poikki. Eivät olleet keksineet alikulkua siihen. Se alikulku olisi ollut kaakana. Siilinlahden pohjukka oli idyllinen pikku puisto, missä oli uimaranta ja sauna. Ikävä kyllä satoi kuin saavista. Saavuin multikätkön alkupisteelle ja huomasin, että sitä oli muutettu sitten googlen katunäkymän. Mitä kavaluutta! Ikinä ei pitäisi mitään muuttaa. No, minulla oli sitten uudet koordinaatit ja löysin kätkön vaivatta.
Lähellä oli Openstreetmapin mukaan siirtolohkare ja kyltti Salmin evakoille. Itse asiassa, koko puisto oli Salminpuisto.
Salaperäisesti laattaa ei ole luettelossa Siilinjärven julkiset muistomerkit ja laatat. Salmilaisia pääsääntöisesti vihattiin Savossa, mutta jahka joskus taas käyn Lapinlahdella, niin siitä enemmän siinä yhteydessä. Lapinlahden tarina onkin sitten ihan jotain muuta.
Siivouksessa raahasin pyöränromun metsästä pois ja sitten oli jotain pienempää roskaa. Sen jälkeen olikin aika lähteä pois. Jotenkin oli inhottava olo ja Siilinjärven lukuisat mäet erityisen jyrkkiä ja kotona yöllä sitten palelsi. Aamulla oli sitten kuumetta.
Jyrki Katainen ja Pöljä ovat myös tunnettuja Siilinjärveltä, tiedä sitten, onko näillä yhteyttä.
Kun polveen tehtiin tekonivelleikkaus, niin tästä uhkasi tulla välivuosi reissujen suhteen. Kuitenkin joka vuosi pitäisi käydä yhdessä uudessa kansallispuistossa, ankallispuistossa. Minulla on tusinan verran käymättömiä jäljellä. Parasta olisi, jos vielä löytäisi jokaisesta geokätkön. Senhän takia osassa pitäisi käydä vielä uudestaan. En ole vielä ottanut selvää, onko kaikissa geokätköjä. Kätköily tapahtuu jokaisen oikeuksien puitteissa, mutta niitä oikeuksia on rajoitettu kansallispuistoissa.
Puurijärven-Isosuon kansallispuisto on ollut minulla pitkään tähtäimessä. Kaksi lähestymistä pyörällä oli mahdollista, pitempi edestakainen lenkki Vammalan rautatieasemalta Kärjenkallioon tai lyhyempi edestakainen lenkki Kokemäen rautatieasemalta Ronkansuolle. Keksin vielä, että Isosuo ja Mutilahti olisivat jänniä kohteita Vammalan suunnalta. Mutta mitäpä jos yhdistäisi ne ja kulkisi Kokemäeltä Kärjenkallion kautta Vammalaan? Trailmap jännästi näytti, että Kokemäenjoen yli pääsisi kahden lossin kautta. Minua kuitenkin lossit epäilyttivät. Kokemäen kaupungin kartta näyttää Mölkkärin lossin, kun taas toista lossia, Suomisen lossia ei ole ja Satakunnan kansa antaa siitä sellaisen kuvan, että se toimii yksityisesti ja suunnilleen kerran vuodessa. Minut siis ajettaisiin umpikujaan.
Sääennuste näytti epävakaiselta. Jos olisi täysi sorsanilma, niin voisin ajaa Kokemäeltä Ronkansuolle ja takaisin, siitä tulisi kolmisenkymmentä kilometriä. Junalipun varasin Kokemäeltä takaisin. Sitäkään en tiennyt, olisiko pyörälle paikkaa junassa, joten se on hyvä varata etukäteen.
Pyöräilijä suositteli minulle Säpilän riippusiltaa, joten sen varaan suunnittelin reissun. Jos riippusilta olisi poikki, olisi vielä mahdollisuus ajaa Ronkansuolle.
Näillä suunnitelmilla sitten Kokemäelle. Kävin kolmella geokätköllä Kokemäen keskustassa ja sitten rupesi satamaan ja lujaa.
Kokemäen kirkko, 1786.
Sateessa ei löydy kätköä. Sääkartta näyttää kuitenkin, että kysymys on pienestä kuurosta, joten suunnitelmiin se ei vaikuta mitään. Riippusilta ja tie Ronkansuolle ovat muutenkin vähän samassa suunnassa.
Tien varrella on kappeli, joka sisältää kappelin, missä piispa Henrikin oli sanottu olleen. Suomen vanhin puurakennus. Kappeli on 1800-luvulta. Puurakennus sen sisällä on ajoitettu 1400-luvulle, joten Paha Henrik ei ole voinut olla siellä. En tiennyt, mutta kaupungilta voi saada avaimen, jolla pääsee katsomaan rakennusta, missä paha Henrik ei ollut. Reliikit voisi olla vaikea selittää avaruuden muukalaiselle. Ehkäpä niin, että reliikkeihin uskominen on sertifikaatti sille, että on höynäytettävissä moneen muuhunkin.
Vastarannalla eli Paskarannanmäen puolella oli äänessä hömötiainen. Siellä oli myös geokätkö.
Lähdin ajamaan kohden Puurijärvi-Isosuota. Kulorastaita ja järripeippoja oli paljon. Kyttäläntie oli pitkä soratie, tuleehan niitä kilometrejä näinkin. Oli vastatuuli. Ahvenukselta lähti polku lintutornille, joka oli Puurijärvi-Isosuon pohjoispäässä. Siellä oli tietysti geokätkö. Saavutettu uusi kansallispuisto ja geokätkö siinä. Ahvenukselle meni pitkospuut. Aikaisemmat loggaukset geokätkölle olivat kertoneet, että oli huomattavan märkää, mutta se oli ennen pitkoksia. Tornilla ei ole ketään.
Siellä oli kuitenkin noin 60 metsähanhea, pari merihanhea ja noin 300 järripeippoa. Järripeippoja oli todella paljon. Ilmeisesti kylmän purkaus kaukana Lapissa oli ajanut ne liikkeelle.
Ahvenukselta lähdin Yttiläntielle ja kräveli muuttui asfaltiksi, jota olikin joutuisa kulkea seuraavalle lintutornille Kärjenkallioon. Ahvenus oli ollut tosi vaatimaton, mutta Kärjenkalliossa oli paljon opasteita ja se oli selkeästi pääsisäänkäynti kansallispuistoon. Pyörällä pääsin nopeasti katselulavalle. Jälkikäteen minulle vasta selvisi, että pyöräily on sallittua siellä. Pyörällä pääsin myös itse Kärjenkallion tornille, joka on vielä vähän matkaa lavalta.
Näkymä Kärjenkallion tornista
Kärjenkallion tornissa oli muitakin. Loggasin geokätkön ja katsoin lintuja. Ruskosuohaukka tuli uutena, lisäksi oli potti haapanoita ja laulujoutsenia. Merikotka oli kauempana ajellen metsähanhia liikkeelle.
Olin kovin levoton, enkä ollut tornissa kovinkaan pitkään. Luulisi, että torni peittyisi monet kerrat sumuun aamulla. Torni oli melkoisen korkea ja sanotaan, että se on Pohjoismaiden suurimpia lintutorneja. Ei sellaisille, joilla on korkean paikan kammo. Ihme juttu, isokokoinen koirakin oli siellä ylhäällä.
Lähdin ajamaan sieltä Keikyään. Keikyä oli aikoinaan osa Huittista ja Huittisissa tapahtui 1917 meijerikahakka, ensimmäinen aseellinen välikohtaus sitten 1906. Sanottiinpa jopa, että se oli alkusysäys koko sisällissodalle. Keikyässä punaisten muistomerkki on erityisen suuri ja siinä on pitkät listat nimiä.
Keikyän punaisten muistomerkki
Anna Kontula sanoo, että suomalaiset suhtautuvat politiikkaan liiaksi tunteella. Olen perinyt tunne-elämän ailahtelevuuden ja tiedän sen vaarat, siksi minä olen tiukan pragmaattinen. 1917 kuitenkin oli liipasinsormi herkässä. Voi miettiä, edistääkö omin teoin rauhaa vaiko sotaa. Minusta on kiva, että minun polveni taas toimii, enkä maksanut siitä itseäni kipeäksi, on kivaa, kun on katto pään päällä ja ruokaa. Minusta se on hyvin kohtuullista. Nykypäivänä se tekee minusta tulipunaisen kommunistin.
Keikyän riippusilta on Suomen pisin puurakenteinen riippusilta. Totta puhuen, Säpilän silta oli vaikuttavampi. Silta yhdistää Keikyän ja Äetsän. Sastamalan kuntahistoria on tosi epäselvää. Oli Kiikka ja Keikyä, jotka yhdistyivät Äetsäksi, joka yhdistyi Sastamalaan. Sitten on Tyrvää ja Vammala, jotka yhdistyivät ja sitten taas Sastamalaksi. Mistä se nimi Sastamala tulee, jostain muinaisuudesta, niin kuin Akaakin.
Äetsä on selkeä teollisuuspaikkakunta. Punaisia järjestäytyi kaartiin hyvin paljon teollisuuspaikkakunnilla, joten yksi kahakka ei välttämättä ollut se laukaiseva syy, miksi moni rekrytoitui kaartiin.
Äetsästä johti suora ja tasainen väylä Kiikkaan, joka muinaisuudessa tunnettiin rukkien valmistamisesta. Myös Kiikassa oli punaisten muistomerkki ja kirkko.
Kiikan kirkko
Kiikassa on upea kirkko, niin kuin Keikyässäkin, mutta geokätköä en sieltä löytänyt. Kiikan kirkon geokätkö on näköjään hyllytetty. Olisi ehkä sitä silti voinut yrittää etsiä.
Myös Kiikassa oli ollut kahakka ennen varsinaista sisällissodan alkamista, tammikuussa 1918, Ruotsilan kartanon kahakka. Näin se sisällissota tapahtui, alkoi yksittäisistä kahakoista, jotka eskaloituivat sodaksi. Minä sanon, että suomalainen yhteiskunta romahti sisällissotaan.
Olin aika väsynyt ja ajoin suorilta Vammalan asemalle, missä törötin seuraavat kolme tuntia syöden eväitä. Jos en olisi hankkinut lippua etukäteen, olisin päässyt kotiini kaksi tuntia aiemmalla junalla, mutta mistäpä sen tietää, onko paikkoja pyörälle vaiko ei. Mitäpä jos missään junassa ei ole paikkaa pyörälle, vaan joudun polkemaan vielä 60 km kotiin. Siksi oli parempi se, että varasin lipun.
Puurijärvi-Isosuo oli 31. käyty ankallispuisto Suomessa ja 17. mistä minulla on geokätkölöytö. Kymmenen on käymättä.
Tälle sopisi jatko-osa, mutta minulla ei ole mitään suunnitelmaa siitä, milloin toteutan sen.
Marx-opiston viikonloppu kokoontui tällä kertaa Vesalassa, 16 km poispäin Jyväskylän matkakeskuksesta. Se oli sopiva välimatka ajatellen pyöräilyä. Myöhäisessä vaiheessa opisto järjesti myös kyydit, mutta olin jo ehtinyt buukata pyöräni junaan. Niinpä sitten pyörä junaan.
Olen pitkään miettinyt, onko Jyväskylässä mitään nähtävää ja tullut siihen tulokseen, ettei ole. Tämä reissu ei horjuttanut minun mielipidettäni. Jos jotain Jyväskylästä haluaa löytää niin Jyväskylä on oiva paikka liikunnan harrastamiseen, sillä mäkiä on joka paikassa. Tällä reissulla näin niistä muutaman.
Punaisten muistomerkki Vesangassa
Kävin katsomassa punaisten muistomerkkiä Vesangassa. Se pystytettiin 1959. Mitään kummempaa taistelua täällä Vesiankassa ei olla käyty. Syyksi Niklaksen teloitukseen riitti kätketty haulikko ja kolme patruunaa. Jalmari oli myös kätkenyt haulikon, mutta hänellä oli useampi patruuna. Näillä aseilla ei sotaa käydä, mutta se silti riitti siihen, että hänet telotettiin. Moisella Vesiankalla oli myös levähdysalue, jolla oli geokätkö tyyppiä multikätkö, johon piti tehdä laskelmia. Tämäkin levähdysalue oli ihan ruokottoman sotkuinen, mutta kauniilla paikalla. Ollessani levähdysalueella rupesi satamaan ja satoi sitten kaksi päivää putkeen erittäin voimallisesti.
Keski-Suomi on jotenkin komean erämaista, kun pellot ovat pienialaisia. Pirkanmaalla paikoin on hyvinkin suuria peltoalueita, mutta Keski-Suomessa en ole sellaisia nähnyt.
Vesala oli kirkon tila ja siellä kävi joitain rippikoulun isosia indoktrinoitavina. En ole ikinä käynyt rippikoulua. Demokraattisen Sivistysliiton Karttunen sanoi, että on parempi sytyttää yksi kynttilä kuin itkeä pimeyttä. Voi miettiä, mihin sen kynttilänsä sytyttää. Kristilliset tahot sytyttelevät kynttilöitä, mutta he uskovat magiaan. Vaikea toimia elämässä sellaisten kanssa, joiden suunnitelma B tai jopa suunnitelma A on pistää kädet ristiin.
Sunnuntaina sade rupesi sopivasti hellittämään ja oli paluun aika. Ajoin samaa reittiä Jyväskylään. Killerin raviradalla oli jokin tapahtuma, mikä paljastui koiranäyttelyksi.
Menin Taulumäen kirkolle. Minusta ehkä kaikkein merkillepantavin rakennus Jyväskylässä on Taulumäen kirkko. Sen suunnitteli Elsi Borg ja se rakennettiin 1929. Edellinen oli palanut samana päivänä, kun sisällissota alkoi. Palo oli vahinko, eikä liittynyt sotaan mitenkään. Elsi Borg suunnitteli myös Teuvan kirkon. Kummatkin ovat oikein näyttäviä.
Voi miettiä, oliko Jyväskylässä teollisuutta laisinkaan, kun punaisia oli niin vähän. Näin se on, sopimiset ja rauha tekevät historiaa, mikä ei ketään kiinnosta.
Kävin vielä ajelemassa Tourulassa. Jyväskylässä on hyvät pyörätiet ja opasteet, kun taas kartasta katsoen Jyväskylä näyttää tosi räjähtäneeltä. Selkeän pyörätien ansiosta pääsin käymään geokätköllä nopeasti.
Voi miettiä, onko Oulu Suomen äärioikeiston keskus vaiko Jyväskylä. Tässäpä oululainen jengipaita Jyväskylässä.
Matkakeskuksella istuskeli moottoripyöräkerholainen, kenellä oli kantaa ottava tunnus. Kuulemma Soldiers of Odin on uudelleenbrändännyt itsensä moottoripyöräkerhoksi. Minua ei ole moottoripyörät koskaan kiinnostanut pätkääkään, eikä myöskään rasismi. Sen sijaan yksi moottoripyöräkerholainen on ollut kiinnostunut minusta. Toivottavasti hän ei ollut matkalla Tampereelle. Tampereella voisi olla jokin asemapalvelija, joka käännyttäisi junasta nousevat hämärätyypit takaisin junaan.
Juna oli yli tunnin myöhässä matkalla Tampereelle onnettomuuden vuoksi ja teki pitkän pysähdyksen Orivedellä, missä saattoi vähän jaloitella, sekä Suinulassa, missä ovet olivat kiinni. Jos olisi ovet olleet auki Suinulassa, niin olisin saanut uuden mahdollisuuden jäädä matkan varrelle polkiessani sieltä kotiin. Oli käynyt nimittäin niin, että takavanteessa metalli oli väsynyt ja siinä oli kolme reikää. Oli pelkkä ajan kysymys, että koko takavanne pettäisi alta.
Jotain korona-ajan huonoa metallia. Oli se kuitenkin kolme vuotta kestänyt ja siinä oli kahden vuoden takuu.
Jyväskylä esittäytyi siis aika mitättömänä kaupunkina. Toivon kuitenkin, että pienajolle tulee jatkoa joskus ja ajaisin Vaajakosken suuntaan vaihteeksi. Marx-opistoa ei järjestetä seuraavaksi ainakaan täällä. Jännä juttu, että vaikka Jyväskylää ei tuhottu sisällissodassa niin kuin esimerkiksi Tampereelle kävi, Jyväskylän keskusta ei ole yhtään historiallisempi kuin Tampereen.
Loviisassa oli pieni geokätkötapaaminen ja ajattelin, että olen laiminlyönyt Loviisan kaupunkialuetta, vaikka olenkin laajasti seikkaillut esimerkiksi Loviisan merialueella. Siispä sinne.
Onnibus Helsingistä oli hieman myöhässä. Vanhaan aikaan Onnibus oli aina ajoissa. Kerkisin kuitenkin tapahtumaan. Siellä oli kätköilijä, joka oli erityisellä vimmalla kiertänyt Pohjois-Karjalaa geokätköjen perässä. Pohjois-Karjala houkuttelee, vaikka olen siellä aikoinaan matkustellut paljon. No, joka paikkaan ei kerkiä lyhyen kesän puitteissa.
Lähdin tapaamisesta nopeasti palloilemaan kaupungille. Loviisa oli ihmisiä kukkuroillaan. Oli ilmeisesti jokin kirpputoritapahtuma, joka täytti koko kaupungin.
Kirkko oli avoinna, eikä siellä myyty mitään. Loviisan kirkko oli varsin suuri kaupungin kokoon nähden.
Kirkon tunnettu Kristus -veistos.
Lähdin pois kirkosta tutustumatta kirkon potentiaalisesti tärkeimpään antiin matkailijalle: WC-tiloihin. Kirkolla on myös oma geokätkönsä, mutta se on laadittu vaikean mysteerikätkön muotoon, enkä ollut sitä ratkaissut.
Loviisalla on myös oma rautatieasemansa. Vanha rautatieasema olikin upea, mutta se on purettu pois. Nykyinen on vahvasti slaavilaishenkinen ja siellä oleskellaan paikkaan sopivan rennon gopnik-tyylisesti idi nahui, suka blyat’ -hengessä. Junaa on turha odottaa saapuvaksi Loviisaan. Rata kulkee Lahteen. Sillä oli sikäli merkitystä, että saksalaiset nousivat maihin 1918 Hangon ohella myös Loviisassa (7.4.) edeten Lahteen ja katkaisten punaisten vetäytymisreitin itään.
Sen jälkeen olikin sopivaa minun mennä hautausmaalle. Ensin löytyi uusi hautausmaa ja sitten myös vanha. Vanhalta löytyi muistomerkit sekä punaisille että valkoisille, mutta yllätyksekseni siellä oli Nordströmien hauta.
Nordströmeistä voisi tehdä vaikka elokuvan. YLEn Areenassa hänestä on dokumentti. Esittelyteksti sanoo: ”Liikemies Ragnar Nordström oli aikanaan merkittävä vaikuttaja ilman näkyvää yhteiskunnallista asemaa”. Hautakivi sanoo ”suurporvari”. Kuulin kerran, että Aunuksen retkellä oli ryöstetty Aunuksen pankki ja rahat jaettu retken johtajien kesken, niin muut, kuten Talvela, olivat ryypänneet oman osuutensa, mutta Nordström pisti rahat pesämunaksi omaan liiketoimintaansa.
Hänen appiukkonsa Jaakko Seise kääntyi vanhemmalla iällään fasistiksi ja lähti sitoutumattomana Suomen Kansan Järjestön eli kalstalaisten ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin 1933. 520 ääntä tuli Salmin pitäjästä Raja-Karjalassa, missä asui sekä Seise että Nordströmit. Se oli Suomen kansallissosialistisin kunta. Vaalien tiimoilta natsikokous pidettiin Nordströmin talossa Salmin Karkunkylässä. Seise kuitenkin kuoli kauan ennen natsien tuhoutumista. Kalsta yritti paeta maasta jatkosodan jälkeen. Suurin fasistinen puolue oli IKL ja se kannatti italialaistyyppistä fasismia. SKJ ei saanut yhtään paikkaa eduskunnassa, toisin kuin IKL.
Nordströmin yritysimperiumi kuitenkin tuhoutui pian sotien jälkeen, mutta senkin jälkeen hän toimi neuvonantajana politiikassa.
Hautausmaalla oli oma lodjauskätkönsä, joka johdatteli kulkemaan reittiä, joka oli minusta vähemmän kiinnostava kuin tämä. Siirryin alakaupunkin, missä oli täysi markkinatouhu.
Olenko kyynistynyt, mutta tuntuu siltä, että myydään samaa rihkamaa, mitä Temu on pullollaan, mutta kovalla hinnalla. Miten minä voin olla niin onnellinen, etten mitään tarvitse.
Bastioni Ungern
Tietysti piti käydä myös Loviisan maalinnoitus katsomassa. Opin, että se oli ruvennut kärsimään maanvajoamasta rakennusvaiheessa ja jäi keskeneräiseksi. Siellä ei taisteltu myöskään Suomen sodan aikana. 1918 siellä taisteltiin valkoisten vetäytyessä helmikuussa. Heidän tappionsa oli kymmenen miestä. Kun heiltä hupenivat ammukset, he jättivät linnakkeen.
Oli aika jättää Loviisa. Vanhempani soittivat ja puhuin Loviisan maalinnoituksesta. ”Etkö muista, leikit siellä lapsena”. No, en todellakaan muista. Sitä varten on matkablogi. että edes jotain muistaisin.
Loviisasta tuli runsaasti geokätkölöytöjä. Mainitsematta jäi Onnelin ja Annelin talo ja tuulimylly ja rautatieasemallakin oli kätkö.
Sain selville, että tämä Navalonin tasavalta on jokin taideprojekti ja tietysti mikrovaltio, floating paradise. Kelluvalle lautalle on tehty istutuksia ja tämä lautta on kellunut jossain Helsingin suunnalla. ”Katti Koskisen taideprojekti Mikrovaltio Navalon/Floating Paradise pyrkii luomaan uusia elämisen muotoja merellä kelluvilla saarilla. Päämääränä on luoda biologinen ja omavarainen alusta ja tukea kestävää kehitystä sekä maalla että merellä.”
Muonamies teki työtä nälkäpalkalla, minkä lisäksi hän sai pienen rahallisen korvauksen ja katon päänsä päälle. Muistuttaa aika paljon sitä, kuinka kovin moni nykyäänkin työtä tekee. Raha riittää ruokaan ja asuntoon, muttei mihinkään muuhun. Erityisesti ajattelen työttömiä, jotka joutuvat ravaamaan erilaisissa rangaistusluontoisissa tempputyöllistämistoimissa. 
Keikyän riippusilta on
Moisella Vesiankalla oli myös levähdysalue, jolla oli geokätkö tyyppiä multikätkö, johon piti tehdä laskelmia. Tämäkin levähdysalue oli ihan ruokottoman sotkuinen, mutta kauniilla paikalla. Ollessani levähdysalueella rupesi satamaan ja satoi sitten kaksi päivää putkeen erittäin voimallisesti.
Jotain korona-ajan huonoa metallia. Oli se kuitenkin kolme vuotta kestänyt ja siinä oli kahden vuoden takuu.
