Kotimaan matkamessuilla käyminen jätti minulle halun käydä katsomassa kaksi esitystä teatterissa. Ensimmäinen niistä oli Jäniksen vuosi Rönnin kesäteatterissa ja toinen sitten Veriruusut Valkeakoskella. Veriruusut perustuu samannimiseen kirjaan, jonka on kirjoittanut Anneli Kanto ja kirja taas perustuu faktoihin, jopa siinä määrin, että fiktio antaa paremman kuvan asioista kuin faktat. Mietin, miltä olisi tuntunut mennä teatteriin ilman että olisin huolellisesti valmistautunut kirjan lukemalla ja aiheeseen perehtymällä. Sitähän en tule koskaan tietämään.
Valkeakoski täyttää sata vuotta, mutta esitys pohjautuu vuoden 1918 tapahtumiin. Valkeakosken tehtaitten naiset lähtevät punakaartiin, joka vielä maksaakin kunnolla. Piti olla kevyt homma vartioiden järjestystä Valkeakoskella. Sitten kaikki päätyi suohautaan nykyisessä Hämeenlinnassa.
Tällä on paljon yhteyksiä nykyiseen maailmaan. Alexander Stubb on puhunut, että nyt eletään epäjärjestyksen aikaa niin kuin esimerkiksi 1918. Tuolloinhan koko itäinen Eurooppa oli roihuava roskispalo. Kukaan ei nähnyt ennakolta, miksi tulevaisuus oli muodostumassa. Toisin kuin suomalainen oikeisto tuppaa esittämään, Neuvostoliiton syntymistä ei nähty etukäteen. Tuolloin myös punaisten puolella Venäjällä taisteli erilaisia puolueita. Samalla tavalla Suomessa vallitsi aatteellinen sekamelska, mutta kuitenkaan bolševikeilla ei ollut suurempaa kannatusta kuin Pietarin suomalaisten keskuudessa. Voi esittää arveluja, miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Antti Rautiainen on esittänyt, että viimeistään toisessa maailmansodassa Suomen demaripohjainen punavalta olisi kaatunut (Kapinatyöläinen #51, 1/18 ”Olisiko punaisesta Suomesta tullut diktatuuri”).
Yhteistä kai kaikilla sodilla on, että niihin lähdetään soitellen ja voitonvarmoina. Suomalaisilla oli 1918 pitkä aika takana rauhaa ja niin tietysti myös on nyt. Näytelmässä puhuttiin, kuinka suvussa on sodan molempia osapuolia eli rakkaus oli voittanut vihan. Tällaisia rakkauskuvioita oli mukana myös erinomaisessa elokuvassa ”Raja 1918”. Omasta suvustani ei oikein tahdo valkoisia löytää. Äidin isoisän sukulaisissa Karjalassa taisi olla yksi, joka kaatui Kannaksen taisteluissa.
Nykyajasta on sanottu, että kun on mietitty, millä puolella olisi ollut natsi-Saksassa, niin nykyaika tarjoaa vastauksen siihen. Minusta nykyaika tarjoaa vastauksen myös siihen, millä puolella olisi ollut vuonna 1918. Minä olisin ollut rauhan puolella, niin kuin vanhemmat ihmiset ylipäätään. Nuoria veti veri sankaritekoihin ja seikkailuihin.
Mitäpä jos Valkeakosken naiskaartilaiset olisivat huutaneet Alvettulan sillalla vastapuolelle, että debatoidaan erilaiset näkemyksemme vapaalla ajatusten markkinapaikalla. Ehkä sodan alussa oli punaisilla sellainen ajatus, että sosialistisen tulevaisuuden ylivoimainen loogisuus tiputtaa lahtareilta aseet maahan.
Mitä voi Valkeakoskelle muuta sanoa kuin että onnea satavuotiaalle. Olen seikkaillut aika paljon Valkeakosken alueella, mutta vähemmän olen osallistunut kaupungin tapahtumiin.
Raja 1918 tosiaan on mainio elokuva. Sen näkemisestä tosin on todella kauan aikaa. Veriruusut-kirja alkoi kiinnostamaan, aion sen tämän perusteella kirjastosta pyrkiä lainaamaan.
Teatteri kertoo usein tarinan intensiivisemmin kuin kirja tai elokuva. Me kävimme äskettäin katsomassa Kuka tappoi Bambin -tarinan. Televisiosarjana se oli paljon kesympi kuin pimeällä näyttämöllä.
Tykkään katsoa elokuvan ensin, mikäli aion lukea samasta tarinasta kirjan. Muutaman kerran olen huomannut, että minulle elokuva on ”lässähtäneempi” versio tarinasta sillä kirjassa on niin paljon enemmän kerrontaa, yksityiskohtia, ajatuksia ja taustoitusta. Oma mieli tekee kirjasta upeamman elokuvan kuin Hollywood 😊