Suvun sijoja Pyhäjärvireitillä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Personal trainer sanoi kevyesti, että voisin tavoitella satasen pyörälenkkiä tänä vuonna ja minä ajattelemattomasti suostuin siihen. Polvileikkaus oli ollut tammikuussa ja polvi oli toipunut erittäin hyvin, mutta yleiskunto oli heikentynyt. Suunnittelin sitten lenkin Pyhäjärven ympäri. Jälkikäteen huomasin, että sillä oli paljon yhteistä Järvien reittien pyörämatkailureitin ”Pyhä, koko kierros” kanssa. Sen pituus on 117 km ja suositeltu aika 1-3 päivää. Komoot laski minulle tasan sata kilometriä ja tiesi kertoa, että se vaatii erittäin hyvää kuntoa. Oikoreitti Lempäälään onkin melkoista vuoristorataa ja olen ajanut ne mäet monta kertaa, joten en nähnyt tarpeelliseksi pysähdellä tuolla välillä. Tällä kertaa kuitenkin tein eri tavalla sen, että menin vanhan Herralanvuolteen rautatiesillan kautta. Olen nähnyt siitä aiemmin kuvia, mutta jostain syystä silta ei kuulu mihinkään pyörämatkailureittiin.

Lempäälän keskusta oli tuttu, ruma asutuskeskittymä, eikä herättänyt kiinnostusta, mutta kuitenkin pysähdyin hetkeksi kirkolla Yrjö Kokon haudan luona. Yrjö Kokon hauta on lähellä kirkon pääovea. Hautausmaalta en ole keksinyt muuta merkittävää ja Lempäälän punaisten muistomerkki on keskustan ulkopuolella Ämmänristinmäessä. Lempäälä oli merkittävä sisällissodan taistelupaikka. Valkoisten vapaudenpatsas taas on ihan kirkon vierellä, mutta mitäs siitä, kun minun suvussani ei niitä juuri ollut.

Siirryin nopeasti kanavan yli ja Vesilahden puolelle. Vesilahti on tunnettu Laukon kartanosta ja Kirkko-Harrista, joka on paikkakunnan kirkkoherra. Hän on ollut useissa Pride-tapahtumissa ja kehottanut ihmisiä käymään Vesilahdella. Olenkin käynyt Vesilahdella muutaman kerran itse kylällä, mutten ole tutustunut laajemmin kuntaan. Vesilahtea ympäröivät laajat pellot ja itse taajamassa nähtävää on vain kirkko. Tällä kertaa kirkko oli auki ja kävin sisällä. Kirkko-Harri ei ollut paikalla, eikä hänen kanssaan olisikaan ollut puhuttavaa. Tämän reissun jälkeen on.

Kirkkosalin maalauskoristelu on 1840-luvulta. Kirkko on hienompi sisältä kuin ulkoa, mikä tuntuu olevan aika yleistä suomalaisissa kirkoissa. Hautausmaalta en ole löytänyt kiinnostavia kohteita muutamaa vanhaa kyläseppä Lindin aikoinaan takomaa ristiä ja kivisakastia lukuunottamatta. Hautausmaan vesi ei ole juotavaksi, mutta kirkossa oli WC. Kirkolla oli myös geokätkö. Olenkohan pari kertaa yrittänyt sitä, mutta sormet ovat olleet kohmeessa, enkä ole saanut sitä esille. Nyt ei ollut ainakaan sitä ongelmaa, vaan lämpötila oli miltei hellelukemissa.

Kirkolta matka jatkui kohti seuraavaa geokätköä Sakoisissa. Siellä on vanhan kartan mukaan ollut Mäsän talo, mistä isoisäni äidille ”tarttui” sukunimi. Nykyään kenelläkään ei ole enää Mäsä sukunimenä. Emma Mäsä kuitenkin syntyi Laukossa, mutta muutti Tampeelle Amuriin 1897. Onkohan hän sukuni ensimmäinen oikea tamperelainen; Messukylä kun oli pitkään vielä oma kuntansa. Vesilahden ensimmäistä esivanhempaa en osaa sanoa, mutta Elin Klasdotter Kurki on minulle pikkuserkku ja hän syntyi 1469 Laukossa. Joskus voisi selvittää jokaisen kunnan ensimmäisen esivanhemman, mutta eiköhän se keskiajan hämärään päädy tällä suunnalla.

Sakoisesta jatkan geokätköjen kautta Suomelaan, mikä on myös ikivanha kylä. Sen läheltä jäi tutkimatta Vähäjärvi, missä näkyi olevan lintutorni. Pitää tehdä oma retkensä sinne. Suomelassa siirryn tielle 301, jossa on jonkin verran liikennettä ja olematon piennar. Pitikin olla skarppina, sillä melkeinpä jäi näkemättä tien varren monumentti.

Vesilahdella taisteltiin kiivaasti 1918 puolustaen Tampereen rintaman sivustaa. Eräs pikkuserkuistani, Selma Lundan, osallistui. Hän oli 16 ja toimi punaisten sairaanhoitajana. Hänen äitinsä oli punaisten pyykkärinä. Tietysti sotilailla piti olla oma pyykkimummonsa. Selmaa kuvattiin kuulusteluissa lapselliseksi ja että kielsi sanoneensa, että laihoista lahtareista tulee huono liha. Eat the rich.

Muistomerkki kuitenkin on pystytetty paikalla teloitetuille. Teloitukset tapahtuivat 5.5.1918 ja monumentti pystytettiin 1956. Valkoisessa Suomessa ei monumentteja paljon voinut pystytellä punaisille. Valkoisille niitä pystyteltiin senkin edestä. Vesilahden monumentille ei ole edes mitään kylttiä ja se onkin kysymykseni Kirkko-Harrille, eikö kyltti pitäisi järjestää.

Pian monumentin jälkeen on Narvan kylä. Tämä on aluetta, missä sisällissota riehui, eikä vanhoja rakennuksia ole juurikaan jäljellä. Mieleni häiriössä en ajanut kylän kautta, vaan päätietä. Narvassa järjestetään markkinoita, mutta nyt kylä oli hiljainen. Siellä on kuitenkin mahdollisuus maatilamajoitukseen.

Ajatukseni kohdistuivat kuitenkin jo Laukon kartanoon. Laukko on tunnettu torppareiden häädöstä 1907. Se päätyi osaksi ”Täällä Pohjantähden Alla” – trilogiaa ja merkittäväksi syyksi sille, miksi Suomi luhistui sisällissotaan reilu vuosikymmen myöhemmin. No, sehän on karkea yksinkertaistus ja voi spekuloida, että jos olisi aikakone ja estäisi häätöjä tapahtumasta, olisiko sisällissota syttynyt. Onneksi Vesilahdella on oma sisällissotakirjailijansa, Tuomas Hoppu. Hän on sanonut, että Suomesta puuttui sellaiset voimakkaat johtajat, jotka olisivat pystyneet sovittelemaan rauhaa osapuolten välille.

Kuten jo aiemmin sanoin, isomummoni oli suoriutunut Laukosta ja Vesilahdelta hyvissä ajoin pois. Hän oli 41-vuotias eikä osallistunut sisällissotaan. Sen sijaan useat pikkuserkkuni joutuivat häädetyiksi. Uudet asukkaat olivat hyvin oikeistolaisia ja repivä konflikti oli valmis. Tottijärvelle perustettiin oma suojeluskuntansakin. Laukon kartano poltettiin sisällissodassa.

Tampereelta kulkee laiva Laukkoon ja tänä vuonna on tehty keikkaristeilyitä. Laukossa on kahvio, joka oli kylläkin vielä kiinni siihen aikaan kun minä olin siellä ja matkamuistoputiikki. Siellä oli myös taidenäyttely. Vanhoja rakennuksia siellä ei sanotusta syystä ole.

Laukon jälkeen katsoin karttaa huolimattomasti ja jouduin menemään frisbeegolf-radan poikki pikkutielle, jota kautta pääsin maantielle. Järvien reittiin ei kuulu poikkeamista kartanolla.

Kunta vaihtui Nokiaksi ja tie seuraili kapeaa lahtea, jonka nimi on Jänijärvi. Mullonen varmaan sanoisi, että nimi sille tulee saamesta ja tarkoittaa virtaa. Näen pelloilla pari viiriäistä, jotka lähtevät lentoon ihan jaloista.

Saavun Tottijärvelle. Tottijärvi oli oma kuntansa vuoteen 1976, kunnes liitettiin Nokiaan. Tottijärven kirkolla on oma monumenttinsa, johon on lueteltu punaisten nimet, niin kuin Nokialla näkyy olevan tapana.

Tottijärven kirkko oli kiinni ja myöskin hautausmaan WC oli kiinni. Sen lisäksi hautausmaan vettä ei voinut juoda. Minulla oli onneksi paljon vettä mukana.

Tottijärven kirkko oli hieno kyllä. Tapuli on vuodelta 1773 ja kirkko 1842. Sääli, että kaikki oli kiinni. Kävin parilla geokätköllä.

Päätin mennä Nokialle Sorvan kautta ja se kuuluu myös pyörämatkailureittiin. Siellä oli muutama melko jyrkkä nousu. Sorvan kylän jälkeen alkoi asfaltti.

Pysähdyin syömään huoltoasemalla, mutta jalat tuntuivat lyijyltä. Ajoin suoraa reittiä Tampereelle. Tiedän, että Nokialla on kirkko ja kirkolla oma punaisten monumenttinsa, mutta olen käynyt siellä jo aiemmin. Tampereen puolella jalkoja rupesi kramppaamaan. Lopulta kramppasi molempia jalkoja ja mietin, pitääkö minun kävellä loppumatka, mutta kävellessä kramppasi yhtä lailla. Ajoin sitten kevyillä vaihteilla. Onneksi kiersin tähän suuntaan, missä kovat nousut olivat alkumatkasta. Lopulta käsiäkin rupesi kramppaamaan. Sitten saavuin kotiin. Mittarissa oli 99,9 kilometriä, joten piti tehdä vielä pikkuinen lisälenkki ja lopullinen pituus oli 101,1 km. Sata metriä jäi uupumaan siksi, kun en mennytkään Narvan kylän kautta.

Leppävirralla

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kun olin saapunut Leppävirralle, Jari Karttunen demokraattisesta sivistysliitosta nappasi minut kyytiin. Menimme Äiti Amma-keskuksen ohi. Onkohan se tunnetuin rakennus Leppävirralla nykyään. Vaikutti kovin hiljaiselta. Sivut kertovat, että luvassa on ” joogaretriittejä, työpajoja ja henkistä hyvinvointia tukevia kursseja.” Me olimme matkalla kuitenkin henkisen pahoinvoinnin keskukseen Harjulan leirikeskukseen. Siellä ilmeisesti kirkko piti nuorten indoktrinaatioleirejä.

Jos joku menisi hihkumaan HERRAlle jonnekin pellolle, niin ajattelisin, että siltä on järki mennyt. Onneksi en ole koskaan nähnyt sellaista. Jos olisin ollut rippikoulussa, olisin kysynyt, tekeekö pappi sitä. Olisin ehkä joutunut rippikoulun tarkkailuluokalle.

Punaisten Suvipäivien ohjelma keskittyi Itä-Suomen ongelmiin ja yleisemminkin Euroopan kuihtuviin syrjäkyliin. Leppävirrankin asukasluku oli vähentynyt. Koko Itä-Suomen asukasluku vähenee ja talous supistuu. Sen lisäksi Itä-Suomi on aliedustettu eduskunnassa eikä itäsuomalaiset kansanedustajat välttämättä aja Itä-Suomen asiaa. Sen lisäksi puhuttiin Ukrainasta, sitä, ettei ollut mitään suunnitelmaa sodan aloittamiseksi itsenäistyneiden tasavaltojen alueilla.

Ranta oli kaanis ja vesi oli pehmeää. Ihanteellinen paikka viettää kesää.

Lauantaina käytiin punaisten muistomerkillä. Leppävirran muistomerkkiä ei olla mainittu Työväenliikkeen punaisten muistomerkkien listassa. Sen sijaan se on wikipedian listassa. Olen huomannut jotain epätäsmällisyyksiä Työväenliikkeen listassa ja etsinyt muistomerkkiä väärästä paikasta. Minulla rupeaa olemaan melkoinen lista niitä.

Leppävirralla ei ollut mitään rintamaa 1918, vaan käytiin tappamassa ihmisiä talosta taloon. Tunnetusti punaiset teurastivat sikoja Leppävirran kirkossa ja se palautui sitten käyttöönsä verellä tuhrittuna. Tuon ajan ihmiset ihan tosissaan vihasivat kirkkoa. Lopulta leppävirtalaiset vetäytyivät Varkauteen, missä tapahtui kuuluisa Huruslahden arpajaiset, joka kymmenes mies tapettiin.

Jari Karttunen toi työkalut muistomerkille, ne eivät ole osa sitä.

Leppävirran kirkko

Leppävirran kirkko

Leppävirran tšasouna

Siirryimme takaisin leirille. Yöllä menin makuukammariini portaita ylös ja valot välähtivät millisekunnin ajan. En kuitenkaan ajatellut siitä mitään. Aamulla kuulin, että toinen nainen alakerrassa oli sanonut, että kun minä menin portaita ylös, hän oli kuullut askeleita portaita alas ja joku oli koskettanut hänen olkapäätään. Hän oli sitten kääntynyt ympäri, eikä sängyn vieressä ollut ketään. Toinen kertoi, että hän oli kuullut nimeään kutsuttavan, mutta sama juttu, ei ollut ketään. Eräs osallistujista, joka oli paikallinen, tiesi kertoa, että pari luotettavaa todistajaa oli kuullut päätalossa, kun piano olisi soinut itsekseen.

Vaikka onkin kaikenlaisia kummitteluita, niin se ei tee Raamattua tai Jeesusta todeksi. Ovatkohan ne avanneet jonkin portaalin tuonpuoleiseen rippileirillä.

Ohjelman päätyttyä sain kyydin tien varteen, missä kävin parilla geokätköllä ja siirryin Onnibussilla Kuopioon. Kuopiossa oli Adventure Lab -kierros isolla hautausmaalla. Sielläkin oli punaisten muistomerkki. Kasvatti-isotätini kertoi salakuljettaneensa leipää Kuopion vankileirille.

Donin kasakoiden hieno mausoleumi hautausmaalla

Kuopiossa on paljon asioita, mitä pitäisi tehdä, mutta mihin ei ole ikinä aikaa ja samalla kuitenkin Kuopio on minulle läpeensä tuttu kaupunki.

Illalla sitten Pendolinon kyytiin ja kotona herään siihen, että olen kuumeessa eli olin saanut pöpön täyteen ahdetussa junassa.

Kuopioon ja Leppävirralle

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Demokraattisen sivistysliiton Punaiset Suvipäivät Leppävirralla lähestyivät aiheena ”Itä-Suomen ongelmat” ja minä tietysti sinne. Ensin kuitenkin menin Kuopioon. Koska Jyväskylä-Kuopio -välille oli annettu bussiyhteys, enkä luottanut siihen laisinkaan, tein reitityksen Tikkurilan kautta ja jouduin lähtemään liikenteeseen pikkutunneilla. Tällä kertaa kukaan ei yrittänyt lyödä minua.

Kuopio ja Leppävirta, olen viettänyt kummassakin paljon aikaa ja kulkenut ristiin rastiin lähes joka paikassa. Mitään uutta ei ollut luvassa. Yleensä suosin itselleni entuudestaan tuntemattomia paikkoja ja Pohjois-Savo on siksi jäänyt laiminlyödyksi.
Geokätköilyssä on myös kampanja kerätä sata kätköä tai Adventure Lab -lokaatiota lyhyessä ajassa ja Kuopio täytti tätä tarvetta. Ensimmäinen kohde oli Minna Canthin patsas. Olenkohan nähnyt Suomen kaikki Minna Canthin patsaat. Kuopion patsaan kuitenkin näin ensin.

Seuraavaksi menen Snellmanin puistoon ja Kuopion tuomiokirkkoon. Sielläkin olen ollut monta kertaa nuorena ja käyttäytynyt huonosti ja ollut huonon käytöksen kohteena.

Kirkon peruskivestä oli löytynyt jotain kirkon rakentamisen aikaisia taikakaluja. Sen lisäksi kiviä kirkkoon oli raahattu Haminalahdesta saakka. Moni asia muuttuu, mutta tuomiokirkko näyttää aina samanlaiselta.

Sitten menin tietysti torille, jossa oli väkeä melkeinpä enemmän kuin mitä sinne mahtuisi ja jopa musiikkia. Keräilin Adventure Lab-lokaatioita, joita oli ympäri toria. Sen lisäksi siellä oli yksi virtuaalikätkö.
Kalakukkoa en ostanut, koska olin menossa leirille. Sitä paitsi olen dieetillä.

Joka paikkaan liittyy muistoja. Torilla oli aina perinteiset tammimarkkinat, joista sai viipurinrinkeliä. Muinaisuudessa perunoita mitattiin kappoina. Ruisleipä oli niin jäpäkkää, että melkein katkoi veitsen sitä leikatessaan. Nuorisolla oli tapana istuskella toripöydillä silloin, kun tori oli hiljainen.

Kävin läheisellä hautausmaalla, minne oli haudattu nuorena kuollut isoisäni. Hän jätti jälkeensä tyttären, joka adoptoitiin savolaisperheeseen. Lasken, ettei nämä savolaiset kuulu minun sukuuni, kun eivät ole verisukua, mutta ne pysyivät lain ja herran nuhteen rajoissa, mitä ei voi sanoa verisukulaisistani aina. Mummo oli Vehmersalmen Juonionlahdesta, mikä onkin ihan Leppävirran kunnan rajalla. Hänen tarinoistaan opin tuntemaan jo Leppävirtaa.

Kävin läheisellä hautausmaalla ja sitten kävelin takaisin asemalle. Adventure Lab-lokaatio oli helluntaikirkon luona. Lähellä oli myös paikka, joka tarjosi alennusta rock-tapahtuman vuoksi. Mistä tarjottiinkaan alennusta? Strippauksesta. Kirkot eivät tarjoa alennuksia oli rock tai pop.
Matkakeskuksen alue oli äärettömän ankkea ennen, nyt sinne oli tehty rakennuksia ja nimitetty paikka Spedenaukioksi. Spedehän, eh nimittäin, oli syntyisin Kuopiosta. ”Tässä seisoo kuollut mies, jolla ei ole rahaa. On tämäkin elämää!”. Olen tutustunut Speden tuotantoon enemmän kuin Minna Canthin, J.V. Snellmanin tai Aapelin tuotantoihin.

Entisen kuopiolaisen vinkkinä kehottaisin hakeutumaan vaikkapa Karhonsaareen, Haminalahteen tai Puijolle, ehkäpä Laivonsaareen tai Neulaniemen luonnonsuojelualueelle.  Vanuvuorelle on tullut torni. Kävin siellä ennen sitä tornia.

Iijoki-sarja päättyy, Ouluun

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Aamusella oli siivoustapahtuma joen toisella puolella Illinsaaressa. Eipä minulla ollut paljon aikaa osallistua siivoukseen, vaan vein sinne yhden tienvarresta löytämäni tölkin. Illinsaari oli kuntoilupaikka ja vastaava paikka Jokelassa oli sotkuinen, mutta Iissä se oli siisti. Siivoojia oli enemmän kuin roskia, joten ei ollut paha omatunto siitä, että osallistuin vain yhdellä roskalla. Samalla reissulla ongittiin kätkö puusta. Illinsaaren nimen arvellaan tulleen idän Iljasta. Iissähän oli porukkaa rampannut idästä aikoinaan enemmänkin.

Palasin takaisin B&B Villa Kauppilaan syömään aamiaista. Toinen geokätköilijä lähti ajamaan Simoon. Olin jotenkin halukas tien päälle ja lähdin ajamaan ennen huoneen luovuttamishetkeä aamupäivällä. Menomatkalla kävin loggaamassa kätkön Iin kuntoportailla ja se Iistä.

Menin ohi Haukiputaan Kelloon. Kellossa oli ennen Jehovan todistajien konventtisali. Olen kerran käynyt siellä sisällä. Kauniisti sanottuna demografia kuristaa Jehovan todistajia; vanhempi väki kuolee pois, eikä nuorempia tule tilalle kompensoimaan tätä. Sen lisäksi jonkin verran luopuu tai erotetaan. Tuollaiset isot tilat ovat optisesti aika noloja, kun väki näkee liikkeen hiipumisen ja tyhjät penkit.

Kasteallas. Oulun huonoin kylpylä

Asia, jonka varmaan he itsekin myöntävät on se, että uskon sisältö on muuttunut melkoisesti vuodesta 1989, milloin tuo rakennettiin. Jehovan todistajat olivat varsinaisia lukutoukkia silloin. Ongelma Raamatun luvussa on se, että lukiessa sitä kannesta kanteen usko häviää siihen kyllä.

Kellosta lähdin etsimään onkikätköjä, mutta onkeni meni palasiksi. Itse asiassa sen saa kyllä kuntoon, mutta se ei ollut helppo eikä nopea kasattava. Onneksi kuitenkin täälläkin oli innokkaita onkijoita useimmilla kätköillä. Sain kuitenkin vähemmän kätköjä kuin mihin olin varautunut. Suoritin haastetta 30 kätköä 30 kunnasta ja tarkoitus oli tehdä Oulusta 23. tällainen kunta ja jokunen jäi vielä puutumaan. Itikat söivät yllättävänkin kiihkeästi.

Onki takaisin tarakalle ja miettimään vaihtoehtoisia purnukoita. Päätin tutustua lähiöön nimeltä Pateniemi. Pateniemi oli aikoinaan osa Haukiputaan kuntaa, mutta Haukipudas on nykyisin liitetty Ouluun. Lähiönä se ei ole mitenkään ihmeellinen ja geokätkötkin olivat ihan tavanomaisia.

Jatkoin matkaa kohden keskustaa, kunnes tuli työmaa, joka esti kulun. Siellä oli erilaisia kilpiä ja Nallikari oli sellainen paikka, minkä minä tiesin. Menin siis Nallikarin leirintäalueelle. Ikävä kyllä joka paikassa vaadittiin puomin koodi, ikään kuin joku ulkopuolinen menisi Nallikariin istumaan vessanpytyllä tai lataamaan kännykkää, siis muukin kuin minä. Keittiön ovi oli kuitenkin auki, joten sain pulloihini vettä ja kännykkäni ladattua. Vessaan pääsin luikahtamaan.

Nallikarillahan on hiekkaranta, mutta sielläkin oli jokin massiivinen työmaa, eikä huvittanut istuskella nauttimassa peräsmeren tuulahduksista. Sen sijaan sieltä meni kiinnostavasti Korkiasaaren silta Pikisaareen, joten meninpä sitten sinne.

Pikisaari olikin mukava puutalokaupunginosa ja siellä oli vielä läpeensä töhritty huvimajakin, mistä saattoi katsella vaikkapa lintuja Rommakonselällä.

Pikisaari

Ajattelin, että saattaisinkohan keritä pyörineni aikaisempaan junaan ja lähdin aseman suuntaan. Kaupunkiin tullessa vastassa oli kauhean näköinen arkkitehtoninen möhkäle, teatteri. Asemalla selvisi, etten kyllä pääse mihinkään junaan ennen omaa yöjunaani. Sitä paitsi asema sulkeutuu varhain. Lähdin käymään Linnansaaressa. Oulussa on ollut linna, enkä minä ole nähnyt sitä vielä, siksipä sinne.

Oulun linna

Olin keskustassa ja kävin katsomassa kirkon, joka oli nyt paketoituna remontissa, joten siinä ei ollut paljoakaan nähtävää. Vähän samalla suunnalla oli kuuluisa Paska Kaupunni -graffiti, jossa nykyisin lukee parasrakas kaupunni. Olenkin epäillyt, että osa suomalaista tykkää paskasta, ei muuten olisi tällainen eduskunta.

Raksilan Prismassa rakastettiin sen sijaan Pohjois-Suomea ja kehoitettiin tukemaan Pohjois-Suomea. Minun Prismassani ei ole lainkaan tuollaista kehotusta. Ajattelin, että Oulu on vähän kuin Kuopio: on rautatieasema, jonka toisella puolella on bussiasema ja samalla puolella on hautausmaa. Toisella puolella taas on itse kaupunki. Päätinkin käydä hautausmaalla. Sielläkään ei ollut muuta vessaa kuin pari bajamajaa. Hautausmaalla oli kuitenkin adventure lab-kierroksia, joten kiertelin haudoilta haudoille.

Hautausmaalla on sellainenkin punaisten muistomerkki, ettei siihen ole haudattu yhtään minun sukulaistani. Väliin onkin tuntunut siltä, että tämä punakaartihomma on ollut pelkästään minun sukuni yritys ja on kiva huomata, että myös oululaiset antoivat panoksensa, mutta sitten ikävä kyllä ottivatkin panoksesta.

Tarkk’ampujilla oli kiväärit toisiaan vasten kasassa. Sehän tietää, että jokaisen ampujan pitää napata kivääri samaan aikaan tai kasa kaatuu. Hieno hauta. Jos olisi siivoojien hauta, niin olisiko pölynimurit aseteltu noin.

Oulun ensimmäisen taksinkuljettajan hauta. Vossikat eivät kulkeneet yöllä. En tiedä hevosia. Eikö hevosilla voi kulkea yöllä, eikö hevosta saa helposti hereille. No, automobiili kulki yöllä ja kuulemma taksat olivat korkeat. Jos tai kun hevosilla on tämä jaksamisongelma, niin eipä ihme, että amerikan sukulaiset lähettelivät kuvia hyrysysyistään. Intiön hautausmaalla raakuskeli mustavariksia.

Menin vielä odottelemaan linja-autoaseman leveille penkeille ennen siirtymistäni junaan.  Junassa heti kärkeen lapsi hölötti pappapappapappapappapappapappa….. Vannon, kun olin ihan pyörän vieressä lemmikkivaunussa, niin eläimet osaavat olla yöllä hiljemmin kuin ihmislapset.

 

Iissä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Nukuttuani yön Seikkailijan Hirsikammarissa B&B Villa Kauppilassa ja nautittuani aamiaisen lähdin geokätköilyn megatapahtuman paikalle. Sitä ennen kuitenkin kävin Iijoen rantaa seuraavalla polulla ja parilla geokätköllä sillä suunnalla. Ennen kaikkea siellä oli vanha pappila. Pappilan rakennukset oli keritty uusia moneen kertaan, joten se ei ollut sinällään nähtävyys. Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik kävi siellä 1752. Pitikin tarkistaa, kuka ihmeen Aadolf Fredrik. Hänen oli Kustaa III:n isä. Iin pappila on poltettu moneen otteeseen, esimerkiksi isonvihan aikana ja sitä aiemmin venäläisten ryöstöretkillä.

Pappilan lähellä on ympäristötaidetta ja piknik-alue, mistä näkee Iijoelle. Siirryin itse tapahtumaan, missä päivän mittaan kävi ainakin 813 osallistujaa. Vieraita oli tullut ainakin Skandinaviasta.

Tuttuun tapaan oli tarjolla erilaisia pelejä. Pelistä sai tuloksena koodin ja koodilla sai sitten Adventure Lab-tyylisen kätkön. Mega järjesti myös erilaista ohjelmaa, kuten melontaa, mutta en osallistunut siihen tällä kertaa. Usein olen osallistunut Megassa risteilylle, mutta tällä kertaa sellaista ei ollut.

Jatkoin tapahtumasta Iin kirkolle ja Iin Haminan alueelle. Iin Haminassa on mukavia vanhoja rakennuksia, mutta alue on kovin pieni. Sen lisäksi on iso museoalue.

Viimeinen uitto Iissä oli 1988. Uitot olivat merkittävä työllistäjä Iissä.

Lähdin käymään yöpaikassa lataamassa kännykkääni, mutta se latautuikin nopeasti. Myös minä olin iskussa ja ilma näytti mukavalta, joten lähdin etsimään ongittavia kätköjä kuuden kilometrin päähän Iijokea ylös. Jokaisella niistä kätköstä olikin onkija, joten minun ei tarvinnut nähdä vaivaa. Wiggler-vapani olikin uusi ja paketissaan ja olin huomannut, että sen molemmat päät tuppasivat tippumaan. Normaalisti teleskooppivapa vaati kahden kangaskassin systeemin, molempiin päihin kangaskassit, mutta eipä ollut kasseja nyt. Kerranpa sitten vapa aukesi ja jouduin palaamaan omia jälkiäni ja etsimään korkin polulta.

Saavuin Marionin kauhalle, joka oli ainakin viikonlopun ajan Iin kuvatuin matkailunähtävyys. Marion 7400 oli suurin Suomessa käytetty laahakaivinkone ja työt sillä päättyivät 1972. Kaivinkone oli pienen kerrostalon kokoinen. Iissä se kaivoi yläkanavaa. Itse Marion on romutettu ja vain kauha jäi muistoksi.

Kauhalta etenin päätielle, mistä oli yhdeksän kilometriä Iihin. Lähdin palaamaan, sillä olin luvannut itselleni, että tästä tulisi lyhyt päivä.

Majapaikassa pistin uimapuvun päälle ja kävin kastautumassa Iijoessa. Iijoelle oli Villa Kauppilasta melko jyrkkä lasku portaita.

Olin jo pyjamassa, kun Yli-Iissä asuva tuttavani halusi tavata minut. Keskustelimme asioista poropizzan äärellä geokätkötarkastajien pitäessä kokoustaan samassa ravintolassa. Kiva, kun en joka asiassa ole vapaaehtoinen. Aika monessa asiassa kun minä olen.

Tämän jälkeen painuin pehkuihin, koska uusi päivä ja ihan uudet haasteet taas tulossa.

Ii

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Teinpäs blogihistoriani lyhyimmän otsikon. Iissä oli geokätköilyn megatapahtuma tänä vuonna ja olin varannut majoituksen ja junamatkan hyvissä ajoin. Junamatkan itselleni ja pyörälleni. Halusin kokea Oulun kuuluisat pyörätiet, joskin näin kesällä vain.

Yleensä nämä jutut alkavat saapumisella kohteeseen, mutta yöjuna lähti aamuyöllä ja kun ajoin sinne, niin Sammonkadulla oli kahden miehen välinen tappelu. Toinen tappelijoista hyökkäsi minua kohten huutaen ”haluatko turpaan?!”, hän oli selkeästi aineissa. Toinen mies pysäytti hänet. Olin tietysti pyörällä, mutta aivan välittömästi ajatukset meni siihen, mitä olin tai shin mun kung fu -salilla oppinut.

Yö meni torkahdellen, yöjunan päivävaunu on aina raastava kokemus. Oulu oli sateinen, vaikka pahin saderintama oli jo mennyt ohi. Olin katsonut kartasta, että siltaa yli Oulujoen ja sitten, no, kauas.  Tulin Tuiraan ja kyltit ohjasivat sieltä menemään vasemmalle. Löytyi pyöräreitti 1, joka oli hyvin merkitty ja selkeä ja kulki pitkin lähiömetsiä ja johdatti minut Haukiputaalle.

Haukiputaalla kävin kirkolla, joka näytti modernilta, eli jugend-tyyliseltä, koska se oli aikoinaan uudistettu, mutta ytimeltään se on hyvinkin vanha ja siellä on vanhoja maalauksia, jotka olisin nähnyt, jos kirkko olisi ollut auki.

Haukiputaalta jatkoin Iihin maantien piennarta lätäköitä väistellen, mutta pianpa alkoi Iin pyörätie. Odottelin muutaman tunnin huoltoasemalla. Tajusin siinä istuskellessani, että lähellä oli haastekätkö, minkä ehdot täytin ja kävinkin heti alkuun siellä. Sain ajoissa kännykkääni B &B Villa Kauppilan koodin, millä pääsin huoneeseeni, Seikkailumatkailijan hirsikammariin. Muutama kilometri ja olin perillä.

Vesi, vessa ja vuode, mitä voi enempää toivoa. No, kammarissa oli nauloja tarpeeksi ripustaa kaikki mahdolliset reissussa kostuneet ja kastuneet vaatteet. Vesi ja vessa olivat päärakennuksessa. Enpä tiedä, jos olisi koko ajan satanut lujaa, niin se olisi ollut kurjan pitkä matka, mutta eipä satanut.

Iltaisella oli geokätköilijöitten ensimmäinen tapaaminen noin neljän kilometrin päässä J&S Burgerilla. Voi olla niistä mitä mieltä tahansa, mutta ainakin kylmäsavu-pororouhe-nauta -burger oli hyvä. Sitä paitsi kätköilijät saivat alennusta.

Illalla iski varhain väsymys valvotun edellisen yön ja ajettujen kilometrien takia, mutta äänieristys oli vanhassa talossa nolla. En tiedä, olisiko se jossain toisessa huoneessa ollut yhtään parempi. Uni tuli kuitenkin lopulta.

Lintuatlasretki Itä-Lappi

Kirjoitettu kirjoittaja &s

On Suomen 4. lintuatlaksen toiseksi viimeinen maastokausi. Lintuharrastajat ovat etelässä, tutkimatonta aluetta on pohjoisessa. Luonnontieteellinen museo ja Birdlife Suomi päättävät viedä etelän harrastajia pohjoiseen. Ilmoittaudun atlasretkistä toiselle, koska Itä-Lappi on tuntemattomampi minulle.

Matkustin Rovaniemelle päivävaunussa lapsen uikuttaessa koko yön äitiään. Makuuvaunu olisi maksanut 250 euroa. VR:n hintapolitiikka on ihan absurdi.

Perillä olen tietysti väsynyt, mutta ei muuta kuin autoon ja Savukoskelle. Heti ensimmäisenä päivänä kävimme maastossa Martin takana, Vintilänkairassa. Siellä oli paljon hakattua metsää. Savukosken syrjäseutuja on hakattu jo Läskikapinan aikana 1922 . Silloin Itä-Karjalasta tuli pari agitaattoria savottakämpille ja he saivat houkuteltua joukon palkkaan tyytymättömiä savottajätkiä kapinaan ja marssimaan rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Suomelle tämä oli varoitus siitä, että heimosota voidaan siirtää myös Suomen alueelle.

Olemme liikkeellä parittain. Poromies kyselee minulta meidän toimiamme ja nimittää minua ”erilaiseksi nuoreksi”, vaikka olen todennäköisesti vanhempi kuin hän.

Näemme maakotkan ja löydämme lapintiaisten pesän. Pohjansirkku laulaa.

Seuraavana päivänä käymme bongaamassa lapinuunilinnun alueen läheltä. Lapinuunilintu on Suomen harvinaisimpia pesimälajeja. Englanniksi se on Arctic Warbler. Se kuvaa nimeä paremmin. Kuljemme tietä kohden Ruuvaojaa. Tien varrella on Kemijoen koskipaikkoja.

Pahtakoski Kemijoessa

Suositeltava tapa eräillä Savukoskella on kalastus. Tuntureita on kovin niukasti, metsät ovat rikkinäisiä. Sellaiselta Lappi näyttää varsinaisten turistikohteitten ulkopuolella.

Tämä on kuitenkin minulle ihan uutta seutua, koillinen Savukoski. Minun ja Juhan mukana on myös Eveliina ja Heidi, jonka tiputimme heidän omalle alueelleen. Toisena päivänä he kahlaavat Alimmaisen Suoltijoen yli ja kävelevät ylipäätään pitkiä matkoja.

Hyttysiä on paljon jopa Lapin mittapuulla. Ei voi ajatella lyhythihaisissa liikkumista. Se onkin, ettei ajankohta juhannuksen tietämissä ole paras aika olla Lapissa, paitsi jos haluaa nähdä lintuja. Lähdimme maastoon jo aamuyöllä kolmen tietämissä.

Kävin majapaikan lähellä geokätköllä. Minulla oli kourallinen Pirkanmaalla pyörineitä kulkijoita eli koodattuja esineitä, joilla oli tarkoitus liikkua kätköltä toiselle tai geokätkötapahtumasta toiseen. Ne vain tuppasivat jäämään pyörimään Pirkanmaalle. Nyt kestää vähän aikaa, ennen kuin ne tulevat takaisin.

Siirryimme Lokkaan ja tietysti niin, että välillä pysähdyimme katsomaan lintuja. Matkalla löytyi hiiripöllö.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa näin Lokan tekoaltaan. Olen ollut, tietysti, Vuotson kanavalla, mutta se on eri asia. Suomen suurin ympäristörikos, Kekkosen kosto. Ihminen leikkii jumalaa ja aiheuttaa vedenpaisumuksen toisille. En ole onnistunut edes löytämään kunnon karttaa alueelta ennen tekoallasta. Onneksi Vuotos on saatu torpattua. Allasevakot eivät kuulu minun sukuhistoriaani, vaan ihan muut evakot. Onneksi Karjalan evakoilla sentään itse maa on olemassa.
Majoitumme mökissä tekoaltaan laitamilla. Seuraavina kahtena päivänä retkeilen Lokasta etelään Vintilänkairassa. Myös nämä seudut ovat kärsineet laajoista hakkuista. Havaitsen varpushaukan. Sen lisäksi ampuhaukka ja tuulihaukka, kaakkurin ja kuikka. Teeriä on paljon. Yhtenä päivänä riekko tulee esille. En ole nähnyt riekkoa moneen vuoteen. Kuukkeleita näkyy joka päivä. Monelle lintuharrastajalle nämä ovat elämänpinnoja, esimerkiksi parini Juha ei ollut nähnyt kuukkelia koskaan. Hänelle lapinuunilintu oli myös elämänpinna, minulle se on toinen kerta.

Seuraavina kahtena päivänä työskentelimme Koitelaiskairan puolella, Viuvalon lähellä. Sain käveltäväkseni alueen, missä oli laajat hakkuut. Kuitenkin joitain vanhan metsän sirpaleita oli. Yhdessä sellaisessa lauloi taviokuurna ja purolla sitten lapinuunilintu. Halusin varmistua lapinuunilinnun äänestä ja soitin sitä kännykästä, niin lapinuunilintu tuli siihen lähelle sitten kurkkaamaan.

Kun oli lämmin ja olin herännyt aikaisin, niin asettauduin makaamaan laakealle kivelle ja saatoin torkahtaakin. Heräsin siihen, kun kuulin askeleita läheltä. Käännyin katsomaan ja poronvasa oli tullut ihan lähelle. Vasa kavahti pakoon. Olisi pitänyt huutaa, että nuolukiveksikö minua luulit!

Viimeisenä varsinaisena maastopäivänä menin Koitelaiskairan luonnonsuojelualueelle, missä oli aivan kirveenkoskematonta metsää. Siellä harvempi rinkkaa kantaa, ei siellä ollut edes porojen polkuja.

Kävelin Viuvaloon saakka ja siinä välillä oli pari geokätköä ja sinisuohaukka. Jännää, ettei luonnonsuojelualueella ollut paljon lintuja, vain kuukkeleita, teeri ja leppälintuja.

Seinätunturi ja Nattaset

Seuraavana päivänä lähdimme pois ja minä olin eri kokoonpanossa kuin ennen. Ilman muuta kävimme myös yhdellä alueella paluumatkalla, Kipittivaarassa. Näimme vielä punajalkahaukan Sodankylän Kelujärvellä.
Minulle jäi noin 50 km paksu siivu rajalle näkemättä ulottuen Sallasta Sevettijärven taakse ja se on kiistatta parempi, kuin mitä olen nähnyt. En kuitenkaan valita: kaksi lapinuunilintua, kaksi pöllöä. kotka, kolme lajia haukkoja, kolme lajia kanalintuja, kolme lajia tikkoja, kaksi harvinaisempaa sirkkua. Pikkusirkku tuli esille Viuvalon lähellä. Olin ajatellut, että pikkusirkku pyrkii piiloon maan lähelle, mutta nyt se lennähti puuhun.

Matkaseura oli oikein mukavaa ja eri puolilta eteläistä Suomea. Löysin paljon aihetta puheelle, koska olen ollut joka paikassa. Nyt vain on kiila keskellä Lappia ja lisäksi tuo leveä reunus itärajalla joissa en ole käynyt.

Lintuatlaksessa on vielä jäljellä loput maastokaudesta ja viimeinen maastokausi ensi vuonna. Omat kotikulmani ovat erinomaisesti selvitettyjä, mutta olen onnistunut silti parantamaan.

Kävin polven tekonivelleikkauksessa Coxassa 23.1. ja pelkäsin, etten ole maastokuntoinen, mutta hyvinpä polvi taipui. Itse asiassa minä kuulun kuntoutuneissa parhaimpaan päähän.

Paluumatkalle olin saanut makuuvaunupaikan. Lapset kiljuivat jo valmiiksi asemalla, joten oli oikein mukava päästä makuuvaunuun lepäämään.

Ystävyyden majatalo

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen ollut pitkään tietoinen, että Salon maaseudulla toimii tällainen ja arvellut, että se on jokin jeesus-homma ja muutenkin suhtautunut skeptisesti. Tänä vuonna Demokraattisen sivistysliiton Marx-opisto kuitenkin järjestettiin täällä ja kuulemma viimeistä kertaa, sillä talo on esteellinen.
Olin ollut 23. tammikuuta polven tekonivelleikkauksessa, enkä tiennyt, oliko minusta tällaiseen reissuun vielä. Se oli ensimmäinen yöpymisen vaatinut matka. Geokätköilyn puitteissa kerkisin käymään karkauspäivänä Jyväskylässä.
Julkisilla Tampereelta jouduin lähtemään tuiki varhain junalla Turkuun. Ihmettelin, että miksikäs on jossain Kyrön-Auran seutuvilla karja pellolla. Kun katsoin vähän tarkempaa, niin oli valkohäntäpeuroja, ihan laumoittain.
Turussa kävelin linja-autoasemalle. Oikeasti bussi olisi kulkenut myös rautatieaseman kautta, joten turhat 900 metriä. Sitten Saloon.
Salo nyt ei ole kovin muuttunut vuosien varrella. Keskusta sai minut miettimään sarjaa Suomen kuolleimmista kaupunkikeskustoista. Salossa nähtävä on muualla.

Itse Ystävyyden majatalo oli melkoinen nähtävyys, niin kuin jokin taidegalleria.

Tarkkaavaiset opistolaiset huomasivatkin, että kirjahyllyssä oli Harry Pottereita ja Kommunismin musta kirja. Jälkimmäiselle on tehty suomalainen vastine ”Kapitalismin musta näyttely”. Äkkipäätä laskin, että Suomessakin kapitalismi aiheutti enemmän uhreja kuin sosialismi pelkästään itsenäisyyden aikana.

Minulla jäi tietysti aikaa käydä yhdellä geokätköllä. Oikeasti jalkani kanssa ei olisi pitänyt vielä tässä toipumisen vaiheessa mennä maastoon. Minulle oli sanottu, että jalkaa kuntoutetaan kävelemällä, mutta olin unohtanut, että kävely olisi pitänyt olla kadulla. No, minä menin pitkin metsiä kätkölle, kun tie oli liian liukas. Salosta on minulla 3. eniten kätkölöytöjä Suomen kunnista, joten tunnen Salon läpikotaisin, mutta aina on jokin kolkka käymättä.

Sauna oli järven rannalla oleva puusauna, josta pääsi miltei suorilta avantoon. Se on hyvä minulle, kun minulla aina jalat jäätyvät. Kävinpä sitten avannossa, vaikka en ole todellakaan mikään avannossa käymisen ystävä. Nyt on kuitenkin talviturkki heitetty. Seuraavan kerran luonnonvesiin uskaltaudun ehkä jossain elokuussa.

Ohjelma oli tehty aika tiukaksi, mutta eipä majatalon ympäristössä ollut paljoa tehtävää. Kiva puhua sellaisten kanssa, jotka ovat jotakuinkin samalla sivulla maailman tapahtumien suhteen. Seuraavana päivänä sain kyydin Pasilan asemalle. Suomusjärven kohdalla vanha merikotka lenteli auton ohi.

Vähän harmittaa, ettei jatkossa ole opistoa täällä, mutta tänne on vähän vaivalloista tulla Tampereen suunnalta ja Salo on itselleni kovin tuttu, joten miellummin sitten jossain toisaalla.

Koskea ja geokätköilyä, Mänttä-Vilppula

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vilppulassa oli geokätköilijätapaaminen, enkä ollut muistaakseni koskaan ollut kätköilijätapaamisessa juuri siellä, joten varasin junalipun itselleni ja pluspyörälleni. Ajatus oli käydä myös koskella katsomassa, olisiko koskikaraa. Pakkasen kiristyessä yhdeksään kaduin kyllä monta kertaa, että olin ostanut liput, mutta päätin kuitenkin lähteä.

Luulisi, että koskikara löytyisi helposti Tampereeltakin, koska onhan täällä nyt Suomen hienoimpia koskia, mutta koskikarat ovat eri mieltä. En ole nähnyt koskikaraa Tammerkoskessa kertaakaan ja muuallakin Tampereella aika satunnaisesti. Tiirasta katsoin Suomen parhaimpia koskikarapaikkoja, eikä Tammerkoski ole siellä. Luonnollisesti parhaat paikat ovat pohjoisessa, mutta niiden lisäksi on yllättäjiä, kuten Konneveden Siikakoski ja Mänttä-Vilppulan Melaskoski. Rannikolla niitä näkyi myös meren rannalla.

Kun juttelin koskikaroista, kuulin, että yksi oli halunnut pelkästään kuvata talvisia koskia ja sitten nähnyt karan kuvatessaan, minkä jälkeen olikin kiinnostunut niistä. Toinen taas oli ajatellut, että koskikara hukkui pulahtaessaan veteen.

Vilppulan asemalta menin suorilla koskelle ja kara näkyikin pienen etsiskelyn jälkeen.

Koskikaran lisäksi virralla oli poikia kalastamassa. Vilppulankoski on tietysti historiallisesti kiinnostava paikka, sillä siellä käytiin 1918 suuria taisteluita punaisten tahtoessa sulana olleen virran toiselle puolelle. Virta onkin sulana pitkältä matkalta.

Vilppulankoski
1918 tapahtumista kertova taulu

Vilppulankoskelta menin leirintäalueelle ajoissa ja kerkisin palelemaan ulkona, mutta WC:n ovi oli auki ja pääsin sisälle sulamaan. Itse kätköilijätapaaminen meni niin, että kirjoitin nimeni logikirjaan ja lähdin matkaan.

Geokätköilyssä keräillään kätköjä haasteita varten ja Mäntässä oli lentokenttä ja siellä kätkö, joka sopii haasteeseen, jossa on kätköjä suomalaisten lentokenttien läheltä. Mäntän lentokentälle, siis. Johtuikohan siitä, että oli satanut ohut lumikerros vai oliko renkaissa vähän ilmaa, mutta kulku oli raskasta. Siirryin ajamaan maantiellä, missä oli kohtalainen autoliikenne.

Mäntän kirkko, rakennettu 1928

Mäntän lentokentällä ei tietenkään ollut mitään toimintaa, mutta geokätköjä siellä kuitenkin oli. Aikaa ei ollut kauhean paljon, joten käännyin ajamaan takaisin Vilppulaan. Olin laskeskellut kaksi multikätkön pistettä. Nämä multikätkötkin sopivat ainakin yhteen haasteeseen, ehkä kahteenkin.

Ensimmäinen multi oli laskettu ihan kohdilleen, mutta toisen olin laskenut väärin. Kuitenkin tuli vastaan samanlainen kyltti kuin edellisellä kerralla ja päätin tarkistaa sen ja kätkö oli siellä.

Rupesin olemaan Vilppulassa ja pakkanen vain kiristyi ja oli lopulta 13 astetta. Olin mennyt kirjaston ohi. Pirkanmaalla kirjastoissa on joskus omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee sisälle lämpimään. Vilppulan kirjastossa oli sellainen, joten menin kirjastokortilla lämpimään. Vaihdoin samalla kastuneeen hupparini nallepuvun villapaitaan.

Taikuutta, täyttäessäni vesipulloa kotona, en pistänyt sinne jääpaloja, mutta siellä oli jääpaloja nyt.
Tuossa sanotaan ”ankka”.

Paluumatkalla näin vielä teeren junan ikkunasta. Olenkin ihmetellyt, miten ei näy enää teeriä puissa niin kuin ennen.

Vieläkin jäi sellainen tunne, että Mänttä-Vilppulaan jäi nähtävää. Se on taidekaupunki ja olen käynyt siellä varta vasten museoreissulla. Sen lisäksi olen käynyt siellä aiemminkin geokätköllä.

Gumeksissa ei ole koskaan oikeita paineita. Nyt tuntui, että rullasi tosi tahmeasti, mutta sitten toisaalta, ei ollut ongelmaa liukkauden kanssa. 24,5 kilometriä. Mäntän ja Vilppulan välimatka on noin seitsemän kilometriä.

Vuosipäiviä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Birdlife Suomi juhli 50-vuotista taivaltaan Helsingissä ja minä menin sinne. Olen kulkenut yhdistyksen kanssa rapiat puolet tuosta taipaleesta ja ehkä vielä enemmänkin, kun paikallinen yhdistys, jonka jäsenenä olin ollut myöhemmin liittyi Birdlife Suomeen. Se oli aiemmin Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, mikä on minusta parempi nimi kuin Birdlife Suomi. Se perustettiin 20.1,1973 Lammilla, joten ei ole niin, että kaikki perustetaan marraskuun pimeydessä. Olen kuulunut siihen alueellisten jäsenyhdistysten välityksellä.

Lintuharrastus oli ennen vahvasti välineurheilua. Minulla ei ollut 1980-luvun alkuvuosina varaa ostaa tuollaista hienoa kaukoputkea. Sitä kutsutaan Patti-Kowaksi. Joskus vuonna 1982 kuitenkin pääsin kurkkaamaan Patti-Kowalla vesilintuja Karttulan Saittajärvellä. Sittemmin hankin Kowa 9R:n. Saattoikohan sitä kutsua vaikkapa pikku-Kowaksi. Se ei saavuttanut ikinä suosiota Suomessa. Jalusta oli Slik. Minullakin oli Slikin jalusta ja se oli paljon huonompi kuin tuo. Pöydällä on Asahi Pentaxin kiikareita. Asahi Pentax oli arvostettu merkki. Minulla oli Carton Adlerit. Nykyään kiikareita saa varmaan muropaketista ja Yves Rocherilta tilaajalahjana, mutta 1980-luvulla piti astella optikkoliikkeeseen. Nykyäänkin mökkikiikarit ovat kai sellaisia, että niillä näkee mökin, mutta ei mitään sen pienempää.

Lintujen vakavalla harrastajalla melkein kaikki muu on kauhtunutta, mutta optiikka ei ole. Toisaalta kuitenkin linnut käytännössä usein tunnistetaan äänen perusteella. Oikeammin lintuja voi kiikaroida muuttoa seuratessa tai laskiessa lepäilijöitä. Nythän lintuja voi seurata vaikka jonkun toisen laittamalla ruokinnalla ja netistä kysyä, mitä tuli nähneeksi, joten kynnys aloittaa on tosi matalalla.
Sitten voi tietysti lähteä vaikka Etelä-Amerikkaan katsomaan lintuja.

Kansainvälisen Birdlifen edustaja esitteli lintujen suojelua muun muassa Etelä-Amerikassa. Noista olen kolme nähnyt luonnossa. Fotofennicassa kun olin, niin myyjä sanoi, että jotkut alkavat lintuharrastuksen niin, että ostavat kalleimmat välineet heti alkuun. Tietenkään en voi moittia sellaista, kenellä on rahaa siihen.

Suomalaiset osallistuvat innokkaasti kaiken maailman laskentoihin

Suomalaisten harrastuksen innokkuuden takia tiedetään, mikä tämän maan luonnon tila on, eli ei ole hyvä.

Työväenmuseo Werstas juhlisti 30-vuotista taivaltaan työn merkeissä. Minua eniten kiinnostavaa oli näyttely työstä kieltäytymisestä: ”Eurooppa kieltäytyy työstä”. Olin sarjamyöntyjä ja minun on vaikea kuvitella muuta. Korkeintaan jos on rikas kotirouva tai muuten makaa omaisuusmassan päällä, voi kieltäytyä työstä. Näyttely olikin sellainen, että työstä kieltäytyminen vaikutti perin työläältä.

Kreikassa kieltäydyttiin työstä ja tehtiin omaehtoisesti saippuaa

Suomessa minun aikanani työttömyystuki oli passivoivaa, eli piti odottaa työtarjouksia. Jos oli jollain tapaa aktiivinen, niin siitä seurasi rangaistuksia. Jos oli taas liian passiivinen, eli kieltäytyi työvoimaviranomaisen mistä tahansa ehdotuksesta, sai karenssia ja joutui leipäjonoon. Ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Tuollainen kreikkalainen tapa, että ollaan päivät tekemässä saippuaa tarkoittaa, ettei ole työvoimaviranomaisten käskytettävissä eli saa karenssia. Toisaalta se on harmaata taloutta.

Luin Ossi Nymanin kirjan ”Röyhkeys”. Siinäkään kertoja ei varsinaisesti kieltäydy työstä, hän vain on sopeutunut olemaan työvoimapolitiikan objekti. Hän kertoo, että se on kuin armeijassa, että liiallinen innokkuus johtaa vastuisiin, liiallinen laiskuus taas johtaa patisteluun. Ossi Nyman kertoo, ettei kuolleenakaan saa olla rauhassa, kun kuolluttakin mennään metsään etsimään. Rauhassa saa olla vain työtätekevänä.

Oma asemani on sikäli onnellinen, että olen eläkkeellä. Olen laillisesti ja hyväksytysti vailla työn rasitetta. Siltikin teen tällaista vapaaehtoistyötä, että kirjoitan blogia ja ehkäpä mainostan hyvää Vapriikkia. En ole eläkkeellä ollessani maannut laakereillani. Ei muutkaan eläkeläiset niin tee.

Liittotasavallan työministeriö ja toisaalta natsien rakennelmia

Ei ole sellaista päivää tullut eläkkeellä, että huvittaisi mennä palkkatöihin.

Lopuksi, Sinuiksi ry. täyttää 50 vuotta. Sinuiksi on tullut monen mutkan kautta nimeksi Tampereella toimivalle Setan alajaokselle. Esitelmöimään oli tullut Julian Honkasalo.

Kysyin häneltä, miten ”respectability politics” kääntyisi suomeksi ja hän sanoi puhuvansa mallikansalaisuudesta. Hän sanoi, että esimerkiksi vammaisilla on ”supercrip”. Edesmennyt puolisoni sanoi, että eipä vammaisia kiinnostanut urheilu ennen vammautumistaan eli heillä on hirveän vahva tarve osoittaa pärjäämistään. Samalla tavalla sateenkaariväen keskuudessa on tarve näyttää normaalilta. Mutta entäpä sitten, kun joku ei mahdu tähän muottiin. No, en ole täysin suvaitsevainen itsekään. Keskeisin tapa keskustella minun sukupolvellani on se, että ei keskustella. Vaikea elää maailmassa, missä on ihan uudet pelisäännöt.