Geokätköilyn juhlavuoden toinen päätapahtuma Yyterin Sannat, oli käsillä. Ensimmäinen oli Tampereella, enkä tehnyt siitä juttua, koska sehän oli kotosalla. Taas oli luvattu aivan hirveää ilmaa, ”kohtalaista” sadetta ja 9 m/s tuulta. Kun saavuin Poriin, satoi kuin saavista. Ajoin Hostel Riveriin ja kuittasin avainkortin huoneeseeni. Sitten taas tien päälle. Ajoin parisenkymmentä kilometriä Yyteriin ja kirjoitin nimen logiin vierailukeskuksen luona. Tilanne oli rannalla vielä kauheampi, sillä tuuli puhalsi vailla mitään esteitä. Tapasin tuttavani, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Sitten hyppäsin satulaan ja ajoin takaisin Poriin kateellisena niille, keillä on auto täynnä kuivia vaatteita. Hostellissa jouduin asettelemaan vaatteeni kaikkiin asentoihin, että saisin kuivaa päälle seuraavalle päivälle.
Seuraavana päivänä paistoikin aurinko ja sää oli muutenkin miellyttävä. Lähdin ajamaan Kuuminaisiin muutaman kätkön kautta. Yyterissä olin kuullut, että tie perille oli ollut kauhea. Kun minulle puhutaan pahasta tiestä, se on mörkökräveliä, ladottu kiuaskiven kokoisista lohkareista. Tämä oli kuitenkin ihan normaalia. Sen vuoksi saavuinkin satamaan reilusti ajoissa.
Sinne tuli sitten muitakin geokätköilijöitä ja klo 10 minulle sanottiin, että nyt lähdetään. Minä ajattelin, että lähdönhän piti olla klo 12, mutta lähdin joka tapauksessa. Menimme Säpin saarelle, joka on Selkämeren kansallispuistossa. Taitaapa olla vuoden ensimmäinen kansallispuistokäynti minulle. Säppi on myös uusi majakka ja lintuasema minulle.
Säpissä lähdin välittömästi painelemaan etelään. Jonkinlainen polku siihen suuntaan oli olemassa, mutta puuta oli kaatunut sen yli. Jälkikäteen sain kuulla, että marraskuussa olisi ollut myrsky, joka oli kaatanut puita saaressa. Joka tapauksessa se oli sama kuin jos polkua ei olisi ollut ollenkaan. Rämmin eteläpäähän saarta ja loikin puron yli kiveltä kivelle. Kävin eteläisimmällä kätköllä ja palatessani tuli kätköilijöitä vastaan. Osalla oli lenkkarit jalassa. Kuljin porukan mukana ja kätköilijät kiipesivät polulle kaatuneiden runkojen yli. Tulimme Säpin majakalle ja kävelimme yli 300 porrasta ylös majakan huipulle.
Näyttää siltä, että rariteetit on nähty aseman pihan lähellä, mikäs sen mukavampaa. Säppi tunnetaan siitä, että siellä nähdään syksyisin itäisiä kirvisiä. Ne painaltavat länteen, kunnes tulee meri vastaan ja jäävät saareen, mistä niitä löytää. Taigakirvinen, Anthus hodgsoni eli ”hodari”. Hodarikuvia tulee tyypillisesti jostain Kaakkois-Aasiasta. Ikinä en ole sellaista luonnossa tavannut. Pitää tulla Säppiin sitten myöhäissyksyllä.
Pian kahdentoista jälkeen tulee toinen lautta ja ajattelen, että tuon piti olla minun kyytini. No, ei se mitään, minä olen valmis jo lähtemään. Palaamme Kuuminaisiin. Satamassa on auto, jolla on kumi puhki. En enää kadehdi autoilijoita. Minä sen sijaan lähden ajamaan kohti hostellia. Matkalla on Säpin porukkaa kätköllä. Minä menen, tietysti, mukaan etsimään ja sain sillä tavalla löytöjä itselleni. Kun auto pysähtyi aina 160 metrin välein, niin olin jo kerinnyt saavuttamaan sen pyörineni. Yllättävästi tuolla Preiviikin takana lauleskeli kangaskiuru.
Porissa katsoin vielä seuraavan päivän kätkön valmiiksi ja menen lepäämään.
Aamulla menen edellisenä päivänä löytämälleni lähikätkölle ja kirjaan sen. Näin saan löytöputkea jatkettua. Ajan Porin torille ja sitten junalle. Pyörä junaan ja Tampereelle.
Tässä onkin rakkaita lapsuuden kotiseutuja. Näistä on aina kiva lukea ja ovathan nämä ihan tosi upeita paikkoja. Ensi viikonloppuna on taas tarkoitus lähteä noille seuduilla.