Vuosipäiviä

Birdlife Suomi juhli 50-vuotista taivaltaan Helsingissä ja minä menin sinne. Olen kulkenut yhdistyksen kanssa rapiat puolet tuosta taipaleesta ja ehkä vielä enemmänkin, kun paikallinen yhdistys, jonka jäsenenä olin ollut myöhemmin liittyi Birdlife Suomeen. Se oli aiemmin Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, mikä on minusta parempi nimi kuin Birdlife Suomi. Se perustettiin 20.1,1973 Lammilla, joten ei ole niin, että kaikki perustetaan marraskuun pimeydessä. Olen kuulunut siihen alueellisten jäsenyhdistysten välityksellä.

Lintuharrastus oli ennen vahvasti välineurheilua. Minulla ei ollut 1980-luvun alkuvuosina varaa ostaa tuollaista hienoa kaukoputkea. Sitä kutsutaan Patti-Kowaksi. Joskus vuonna 1982 kuitenkin pääsin kurkkaamaan Patti-Kowalla vesilintuja Karttulan Saittajärvellä. Sittemmin hankin Kowa 9R:n. Saattoikohan sitä kutsua vaikkapa pikku-Kowaksi. Se ei saavuttanut ikinä suosiota Suomessa. Jalusta oli Slik. Minullakin oli Slikin jalusta ja se oli paljon huonompi kuin tuo. Pöydällä on Asahi Pentaxin kiikareita. Asahi Pentax oli arvostettu merkki. Minulla oli Carton Adlerit. Nykyään kiikareita saa varmaan muropaketista ja Yves Rocherilta tilaajalahjana, mutta 1980-luvulla piti astella optikkoliikkeeseen. Nykyäänkin mökkikiikarit ovat kai sellaisia, että niillä näkee mökin, mutta ei mitään sen pienempää.

Lintujen vakavalla harrastajalla melkein kaikki muu on kauhtunutta, mutta optiikka ei ole. Toisaalta kuitenkin linnut käytännössä usein tunnistetaan äänen perusteella. Oikeammin lintuja voi kiikaroida muuttoa seuratessa tai laskiessa lepäilijöitä. Nythän lintuja voi seurata vaikka jonkun toisen laittamalla ruokinnalla ja netistä kysyä, mitä tuli nähneeksi, joten kynnys aloittaa on tosi matalalla.
Sitten voi tietysti lähteä vaikka Etelä-Amerikkaan katsomaan lintuja.

Kansainvälisen Birdlifen edustaja esitteli lintujen suojelua muun muassa Etelä-Amerikassa. Noista olen kolme nähnyt luonnossa. Fotofennicassa kun olin, niin myyjä sanoi, että jotkut alkavat lintuharrastuksen niin, että ostavat kalleimmat välineet heti alkuun. Tietenkään en voi moittia sellaista, kenellä on rahaa siihen.

Suomalaisten harrastuksen innokkuuden takia tiedetään, mikä tämän maan luonnon tila on, eli ei ole hyvä.

Työväenmuseo Werstas juhlisti 30-vuotista taivaltaan työn merkeissä. Minua eniten kiinnostavaa oli näyttely työstä kieltäytymisestä: ”Eurooppa kieltäytyy työstä”. Olin sarjamyöntyjä ja minun on vaikea kuvitella muuta. Korkeintaan jos on rikas kotirouva tai muuten makaa omaisuusmassan päällä, voi kieltäytyä työstä. Näyttely olikin sellainen, että työstä kieltäytyminen vaikutti perin työläältä.

Suomessa minun aikanani työttömyystuki oli passivoivaa, eli piti odottaa työtarjouksia. Jos oli jollain tapaa aktiivinen, niin siitä seurasi rangaistuksia. Jos oli taas liian passiivinen, eli kieltäytyi työvoimaviranomaisen mistä tahansa ehdotuksesta, sai karenssia ja joutui leipäjonoon. Ei ollut houkutteleva vaihtoehto. Tuollainen kreikkalainen tapa, että ollaan päivät tekemässä saippuaa tarkoittaa, ettei ole työvoimaviranomaisten käskytettävissä eli saa karenssia. Toisaalta se on harmaata taloutta.

Luin Ossi Nymanin kirjan ”Röyhkeys”. Siinäkään kertoja ei varsinaisesti kieltäydy työstä, hän vain on sopeutunut olemaan työvoimapolitiikan objekti. Hän kertoo, että se on kuin armeijassa, että liiallinen innokkuus johtaa vastuisiin, liiallinen laiskuus taas johtaa patisteluun. Ossi Nyman kertoo, ettei kuolleenakaan saa olla rauhassa, kun kuolluttakin mennään metsään etsimään. Rauhassa saa olla vain työtätekevänä.

Oma asemani on sikäli onnellinen, että olen eläkkeellä. Olen laillisesti ja hyväksytysti vailla työn rasitetta. Siltikin teen tällaista vapaaehtoistyötä, että kirjoitan blogia ja ehkäpä mainostan hyvää Vapriikkia. En ole eläkkeellä ollessani maannut laakereillani. Ei muutkaan eläkeläiset niin tee.

Ei ole sellaista päivää tullut eläkkeellä, että huvittaisi mennä palkkatöihin.

Lopuksi, Sinuiksi ry. täyttää 50 vuotta. Sinuiksi on tullut monen mutkan kautta nimeksi Tampereella toimivalle Setan alajaokselle. Esitelmöimään oli tullut Julian Honkasalo.

Kysyin häneltä, miten ”respectability politics” kääntyisi suomeksi ja hän sanoi puhuvansa mallikansalaisuudesta. Hän sanoi, että esimerkiksi vammaisilla on ”supercrip”. Edesmennyt puolisoni sanoi, että eipä vammaisia kiinnostanut urheilu ennen vammautumistaan eli heillä on hirveän vahva tarve osoittaa pärjäämistään. Samalla tavalla sateenkaariväen keskuudessa on tarve näyttää normaalilta. Mutta entäpä sitten, kun joku ei mahdu tähän muottiin. No, en ole täysin suvaitsevainen itsekään. Keskeisin tapa keskustella minun sukupolvellani on se, että ei keskustella. Vaikea elää maailmassa, missä on ihan uudet pelisäännöt.