Geokätköilyreissu Rakvereen ja Viljandiin, I/III

Kun minulle tuli polven tekonivelleikkaus, niin en ollut uskaltanut suunnitella mitään koko vuodelle sen jälkeen poislukien kesän atlastyö ja siitäkin olin epävarma. Tästä uhkasi tulla vuosi ilman ulkomaanmatkaa. Sitten sain kuulla geokätköilymatkasta Viroon ja ennen kaikkea saisin Nomadmanian uuden alueen eli Eestin laajan kaakkoisosan. Minulta puuttuu Eesti-kokemuksesta Tartto, Setumaa, Narva ja Saarenmaa. Tämän reissun jälkeen puuttuu yhä, mutta kiinnostus on herännyt.

Bussi lähti aamulla Forssasta, enkä tietenkään ollut sinne menossa, vaan varasin yön Eurohostelista Katajanokalta ja liityin joukkoon Länsisatamassa aamulla.

Merimatka oli erittäin röykkyinen ja jotkut sanoivat, ettei koskaan ole ollut niin, että aalto iskee pärskeet koko etulasin mitalta. Edessäni oli nainen, joka rupesi yht’äkkiä ja varoittamatta oksentamaan ja hänestä tuli oksua melkoinen lammikko. En tiennyt, että ihmiseen mahtuu niin paljon. Kuulemma myös WC:n lattia oli oksun peitossa. Olipa hyvä, että oli sadevarusteet, vaikkei minuun sitten osunutkaan. Minähän en ollut merisairas. Laivalla pyöri propagandafilmi Eestistä, missä kerrottiin, että eesiläiset tykkäävät olla soilla. Jopas onkin outoa porukkaa, ajattelin.

Satamasta lähdettiin sitten liikenteeseen ja sää oli erittäin myrskyinen ja sateinen. Ensimmäinen kohde oli Rebala. Kun olin töissä rautakautisessa kauppakylässä Pukkisaaressa Helsingissä aikoinaan, kuulin tästä Rebalasta paljonkin. Asutus alkoi siellä jo pronssikaudella ja vielä viikinkiajalta siellä oli löytöjä ja onhan se vieläkin asuttua seutua, se on osa Jõelahtmen kuntaa. Nämä kehät ovat hautoja.

Ihmetyttää, ettei näinkään merkittävä alue ole maailmanperintökohde. Maailmanperintökohteelle kuitenkin vaaditaan, että alueella olisi muutakin kuin museo.

Seuraava kohde oli Jägalan vesiputous.

Jägala oli vaikuttava, mutta kuten olen sanonut, virtaava vesi ilman koskikaraa on vain paljon hukkaan juoksevaa vettä. Eikä ole vielä koskikarojen aikakaan. Muistan, että kun aikoinaan, Neuvosto-Eestin aikana, Suomeen tuli eestiläisiä, joista myöhemmin tuli Roheline Liikumine-puolueen perustajia, niin ne esittelivät Eestin eläimistön punaista kirjaa ja siinä oli koskikara. Kirjoitin Vihreiden kannattajakortin minäkin Suomessa aikoinaan.

Lähdimme putouksilta joen yläjuoksulle etsimään kätköjä. Sääntö oli, että neljä menee etsimään, muut ovat lepovuorossa ja yksi loggaa ja toinen ottaa kuvan. Jos ei löydy, niin loputkin tulevat etsimään. Se toimi hyvin. Ensimmäisellä näistä minä olin lepovuorossa. Toiselle mentäessä oli alueella metsästystä. Eräs tien varren metsästäjä piti asettaan niin, että se osoitti autoon pelottavasti. Se on virhe, ase ei saa osoittaa eläintä eikä ihmistä, poislukien tietysti metsästettävä eläin. Mieluiten ase pitää olla taitettu. Toinen kätkö oli vanha ja vanhojen kätköjen eli 2000-2004 piilotettujen etsimisestä tuli retken teema. Minua ne eivät suuremmin kiinnosta, mutta useat haasteet vaativat niitä. Ehkä minua tulevaisuudessa kiinnostaa sellainen haaste?

Kätkön löydyttyä matka jatkui ohi Kiiun. Kiiussa olin joskus 1990-luvulla eestiläisen journalistin Kristel Sitsin kotona. Hän oli päässyt merkittävistä henkilöistä kertovaan kirjaan Gorbatšovin kanssa.

Väliin tuli minun vuoroni opastaa kätkölle. Sitä ennen kävimme ruokapaikassa. Pihalla eestiläinen huikkasi terveiset suomalaisille. Eestiläisten onkin syytä pitää suomalaisista, kun suomalaiset ovat samassa montussa heidän kanssaan. Minähän en niille kerro, mitä asiasta ajattelen. Kerranpa sanoin ja se on syy, miksi minä ja Kristel emme ole enää kavereita.

Minä suunnistin lähelle kätköä tien varteen, huomaamatta, että pikkutie meni vieläkin lähempää. Kätkön ja tien välissä oli suo ja porskuttelin siitä sitten läpi. Kätköllä huomasin sitten, että tännehän meneekin tie. Tietä pitkin takaisin sitten autolle.

Kävimme haasteella, jossa pitää kerätä yksi kätkö jokaisesta Eestin 15 maakunnasta. Minulla on vain yhdestä. Nythän minun pitää sitten ruveta niitä keräämään, kun on nimi valmiina logivihkossa.

Täällä oli Lahemaan kansallispuisto, jos nyt voi sanoa. Sanovatko eestiläiset ”täällä”, vaiko pelkästään ”siin”. Kansallispuistossa oli merkittyjä pyöräreittejä ja kiinnostaisi kyllä tulla tänne pyöräilemään.

Ilumäen kirkolla oli vuoden 1918 muistomerkki. Eestiläisiä ei ole merkittävämmin työväenluokan asiat kiinnostaneet, niinpä vuonna 1918 sota oli osin Venäjän bolševikkeja vastaan ja osin saksalaisia. Eipä eestiläisiä kiinnosta uskontokaan. Ne ovat kai pikkuporvarillisia. Suomalaiset taas ovat innostuneet niin sosialismista kuin uskonnostakin. Suomen sosialistit vain ammuttiin, paitsi jotkut pääsivät karkuun. Minä en oikein usko siis, että suomalaiset ja eestiläiset olisivat samanlaisia.

Ilumäen lähellä oli myös kätkö, jossa voi lähettää kortin joulupukille. Joulupukki ei minua tunne, sillä olen ollut aina tuhma. Rakas joulupukki, halusin oikein olla kiltti, mutta yliopistossa opin peliteorian ja vangin dilemman.

Saavuimme Palmsen kartanolle. Siellä oli Adventure Lab, minkä jokaisen täytyi suorittaa erikseen. Ne eivät ole paikkasidonnaisia, joten ei innosta juurikaan tehdä niitä ulkomailla, jos vaihtoehtoina on kätköpurkit. Palmsen kartano oli kuitenkin hieno.

En tiennyt, että Palmsen kartanossa kummittelee. Jälleen kohde, jossa kummittelee ja jossa en havaitse mitään kummitusta. Ehkäpä ne pysyivät visusti sisätiloissa näin huonolla ilmalla. Tuuli varmaan pyyhkäisisi kummitukset kauas pois, niin kuin se oli vienyt ilmeisesti linnutkin. Joka tapauksessa, alue oli kaikkinensa hieno ja siellä oli panimokin. Voisi kuvitella sen olevan kesällä turistikohde. Oksentavatkohan ihmiset kummituksillekin. Pitäisikö kummituskierroksillekin varata sadevarusteet.

Rupesi lyhyt päivä loppumaan ja sade entisestään yltymään. Rakveren läheltä piti löytää kätkö, jossa on attribuuttina hakku, eli kaivostoiminta, mutta huomasimme, ettei sinne mene ajokelpoista tietä, oli säkkipimeää, satoi ja oli 400 metriä matkaa tien päättymisestä. Ties vaikka välissä olisi aitojakin, ei kaivoksista tiedä. Tai no, parempi on, että on aita kuin että kävelee johonkin monttuun. Se siis jäi.

Rakveressa hotellissa ei matkanjohtajaamme ymmärretty, joten minä menin asiaa selvittämään. Nyt oli hyötyä siitä, että osasin venäjää.

Illalla lähdin kiertelemään paikallisia virtuaalikätköjä. Yksi oli Rakveren härkäpatsaan luona ja patsas taas oli linnan valleilla. Valleilla tuuli niin lujaa, että tuuli meinasi tiputtaa minut vallilta. Rakveren linna kuitenkin oli hieno.

Rakveressa on nähtävyytenä Poliisimuseo. Tampesterissakin on poliisimuseo, enkä ole käynyt siellä. En tykkää tinanapeista, enkä ole katsonut tarpeelliseksi vierailla museoissa, joiden aihe ei minua kiinnosta. Ehkä kannattaisi. Tunne vihollisesi? Joka tapauksessa, museo oli kiinni, joten ei tarvinnut edes harkita siellä käymistä.

Rakveressa oli Active Club Estonian tarra. Revin sen pois ja pistin sateenkaaritarran tilalle. Siinäpä on rakverelaisilla ihmeteltävää. Suomessa ei varmaan edes kannattaisi Active Clubin tarroja laittaa, kun ne oitis revitään pois. Active Club on äärioikeistolainen katutaistelukerho.

Rakveren idyllisessä keskustassa oli pari patsasta, joille oli tehty virtuaalikätkö. Niissä piti ottaa selfie patsaan kanssa. Toisella patsaalla piti olla kirja mukana, joten minulla oli Lintuopas. Lintuopas minulla on itse asiassa mobiilisovelluksena.

Toinen patsas oli pyöräilevä poika, joka tuli aina keskusaukiolle kuuntelemaan musiikkia. Hän oli Arvo Pärt ja hänestä tuli säveltäjä. Ajattelin, että hänestä olisi voinut yhtä hyvin tulla pyöräilijä.

Illalla oli vielä pieni tapaaminen paikallisten geokätköilijöiden kanssa, mutta en viihtynyt siinä pitkään, kun sää oli niin kauhea. Hotellin yhteydessä oli myös kylpylä. Rakvere on kylpyläkaupunki. Mutta kylpyläpalveluita en ollut tullut käyttämään, vaan painuin ajoissa pehkuihin.